Hiking Yorkshire: Ilkley

Herään auringonpaisteeseen ensi kertaa reissun aikana. Mun suunnitelmat lähteä Yorkshire Daleen on kariutuneet huonojen bussiyhteyksien takia. Tsuumailen Skiptonia kartasta ja googletan vaellusreittejä kaupungin lähistöllä kun mun couchsurfing host ilmoittaa lähtevänsä matkaan. Skiptonissa se oli käynyt vasta viikko sitten joten otetaan suunnaksi Ilksley. Oon vähän epäileväinen kun mun matkaseura toteaa maisemien oevan paremmat kuin Spkiptonissa ja kansallispuiston etelä-osissa, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole tarjolla. Menoksi sitten vaan.

Kävelyreitti on arvioitu moderateksi enkä ihmettele. Kaupungin pääkadulta alkaa valtavan pitkä, paikoitellen hyvinkin jyrkkä nousu joka jatkuu aina horisontissa olevan kukkulan laelle saakka. Polkuja ja vaellusreittejä ylös kukkulan laelle on kymmeniä ja päädytään vahingossa heittämään ylimääräinen parin kilometrin lenkki heti alkuun. Heinikossa ja kanervapuskien välissä kulkevilla pienillä poluilla rämpiessään ei silti voi olla ihailematta maiseman kauneutta. Alhaalla avautuu näkymä kivestä rakennettuun pikkukaupunkiin ja laakson toisella puolella avautuvat kukkulaiset vihreät pellot. Aurinko porottaa ja nakkaan takkini reppuun.

Talven jäljiltä tuulen tuivertama kukkula on ensisilmäyksellä karu näky. Kasvit eivät ole vielä heränneet kevääseen ja rinne on kuivaa heinikkoa täynnä. Silti rinne on ihmeellisen monipuolinen. Tallustetaan mutaisia polkuja, heinikkoja, suuria kivikkoja, kanervikkoja ja pieniä metsäalueita pitkin ylös rinnettä. Nälkä tulee ennen kuin löydetään tiemme edes huipulle ja pistetään piknik pystyyn tuulelta suojassa olevan kiven taa. Kylmä on silti, mutta repusta löytyy termari, munkkeja ja kasa hummusleipiä.

Joudun räpyttelemään silmiäni katsellessani karua puutonta maisemaa, joka tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin kukkulan laella. Voisin kuvitella olevani Lapissa tai Skotlannin ylämailla. Horisontissa ei näe vuoria, mutta tuuli on kova ja maisema saa mut hetkeksi palaamaan viime syksyn vaellukselle Cairngornissa. Yhdistin Englannin aina vihreisiin kukkuloihin ja peltoihin, mutta nyt edessä on jotain ihan muuta. Kukkulan laki tuntuu olevan täysin oma maailmansa. Takana horisontissa näkyvät vihreät laidunmaat ja käveltyämme kilometrejä kukkulan toiselle laidalle näkyy horisontissa suuria kaupunkeja, mutta kun niiltä sulkee silmänsä voi hetken kuvitella olevansa jossain kaukana.

Kanervikot, kasvittomat maakaitaleet, kosteikot ja mustiksi käpertyneet varvut. Maisema vaihtuu hetkessä. Maanpinta on tasainen nousun jälkeen, mutta karttaan piirretyllä reitillä polku jatkuu vain osan matkasta. Maanpinnan kasvusto kiskoo kengännauhia auki tuplasolmuilta ja kengät uppoavat kosteaan kanervikon peittämiin mättäisiin. Kengät on ruskeat, varpaat märät, maanpinta näkymättömissä ja kiviaita jatkuu silmänkantamattomiin. Ollaan rämmitty ikuisuus kun hoksataan, että aidan toisella laidalla kulkee yhtäkkiä jälleen polku. Kivutaan aidan ylitse piikkulankaa väistellen ja ihmetellään miten kevyt askel voikaan olla.

Illalla selviää, että mun hostin kämppis teki päivällä saman vaelluksen mutta päinvastaiseen suuntaan. Oltiin ohitettu toisemme kiviaidan eri puolilla. Löydän jaloista kourallisen rakkoja ja mun laastarit loppuu kesken niitä paikkaillessa. Syödään lämmintä keittoa ja jutellaan loppuilta. Mä niin tykkään ihmisistä ja maailmasta.