Hiking Yorkshire: Ilkley

Herään auringonpaisteeseen ensi kertaa reissun aikana. Mun suunnitelmat lähteä Yorkshire Daleen on kariutuneet huonojen bussiyhteyksien takia. Tsuumailen Skiptonia kartasta ja googletan vaellusreittejä kaupungin lähistöllä kun mun couchsurfing host ilmoittaa lähtevänsä matkaan. Skiptonissa se oli käynyt vasta viikko sitten joten otetaan suunnaksi Ilksley. Oon vähän epäileväinen kun mun matkaseura toteaa maisemien oevan paremmat kuin Spkiptonissa ja kansallispuiston etelä-osissa, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole tarjolla. Menoksi sitten vaan.

Kävelyreitti on arvioitu moderateksi enkä ihmettele. Kaupungin pääkadulta alkaa valtavan pitkä, paikoitellen hyvinkin jyrkkä nousu joka jatkuu aina horisontissa olevan kukkulan laelle saakka. Polkuja ja vaellusreittejä ylös kukkulan laelle on kymmeniä ja päädytään vahingossa heittämään ylimääräinen parin kilometrin lenkki heti alkuun. Heinikossa ja kanervapuskien välissä kulkevilla pienillä poluilla rämpiessään ei silti voi olla ihailematta maiseman kauneutta. Alhaalla avautuu näkymä kivestä rakennettuun pikkukaupunkiin ja laakson toisella puolella avautuvat kukkulaiset vihreät pellot. Aurinko porottaa ja nakkaan takkini reppuun.

Talven jäljiltä tuulen tuivertama kukkula on ensisilmäyksellä karu näky. Kasvit eivät ole vielä heränneet kevääseen ja rinne on kuivaa heinikkoa täynnä. Silti rinne on ihmeellisen monipuolinen. Tallustetaan mutaisia polkuja, heinikkoja, suuria kivikkoja, kanervikkoja ja pieniä metsäalueita pitkin ylös rinnettä. Nälkä tulee ennen kuin löydetään tiemme edes huipulle ja pistetään piknik pystyyn tuulelta suojassa olevan kiven taa. Kylmä on silti, mutta repusta löytyy termari, munkkeja ja kasa hummusleipiä.

Joudun räpyttelemään silmiäni katsellessani karua puutonta maisemaa, joka tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin kukkulan laella. Voisin kuvitella olevani Lapissa tai Skotlannin ylämailla. Horisontissa ei näe vuoria, mutta tuuli on kova ja maisema saa mut hetkeksi palaamaan viime syksyn vaellukselle Cairngornissa. Yhdistin Englannin aina vihreisiin kukkuloihin ja peltoihin, mutta nyt edessä on jotain ihan muuta. Kukkulan laki tuntuu olevan täysin oma maailmansa. Takana horisontissa näkyvät vihreät laidunmaat ja käveltyämme kilometrejä kukkulan toiselle laidalle näkyy horisontissa suuria kaupunkeja, mutta kun niiltä sulkee silmänsä voi hetken kuvitella olevansa jossain kaukana.

Kanervikot, kasvittomat maakaitaleet, kosteikot ja mustiksi käpertyneet varvut. Maisema vaihtuu hetkessä. Maanpinta on tasainen nousun jälkeen, mutta karttaan piirretyllä reitillä polku jatkuu vain osan matkasta. Maanpinnan kasvusto kiskoo kengännauhia auki tuplasolmuilta ja kengät uppoavat kosteaan kanervikon peittämiin mättäisiin. Kengät on ruskeat, varpaat märät, maanpinta näkymättömissä ja kiviaita jatkuu silmänkantamattomiin. Ollaan rämmitty ikuisuus kun hoksataan, että aidan toisella laidalla kulkee yhtäkkiä jälleen polku. Kivutaan aidan ylitse piikkulankaa väistellen ja ihmetellään miten kevyt askel voikaan olla.

Illalla selviää, että mun hostin kämppis teki päivällä saman vaelluksen mutta päinvastaiseen suuntaan. Oltiin ohitettu toisemme kiviaidan eri puolilla. Löydän jaloista kourallisen rakkoja ja mun laastarit loppuu kesken niitä paikkaillessa. Syödään lämmintä keittoa ja jutellaan loppuilta. Mä niin tykkään ihmisistä ja maailmasta.

Leeds

Bussi suikkelehtii pitkin Peak Districtin ja Yorkshire Dalesin välistä kulkevaa moottoritietä kohti Leedsiä. Auringossa kylpevät, huhtikuisena aamuna vielä kevyessä lumipeitteen vuoraamat pellot ja kukkulat ovat juuri niin kaunis näky kuin kuvitella saattaa. Bussin ikkunan läpi ihoa korventanut auringonpaiste väistyy samalla hetkellä kun bussi pysähtyy linja-autoasemalle. Kello on yhdeksän lauantai-aamuna ja mä tallustan ympäri kaupunkia satunnaisten vesi- ja räntäsateiden saattelemana yrittäessäni löytää aktiviteetteja ja sateensuojaa. Jokainen galleria ja museo oli kiinni ja yhdessäkään kauppakeskuksessa ei ole lämmitystä. Mulla on päällä kaksi takkia ja villapaita ja silti oli kylmä. Saatan lausua muutaman kirosanan.

Manchesterin jälkeen Leeds on aikamoinen yllätys. Keskusta on täynnä vanhaa arkkitehtuuriltaan (host: they didn't really bomb Leeds during the wars) ja koko kaupunkikuva on hyvin posh (host: you should visit York!). Menoa löytyi silti joka suunnalta. Kaupungintalon edustalla pidetään protestia NHS:n leikkauksia vastaan ja lounasaikaan kaikki kasvisravintolat ovat niin täynnä, että päädytään pubiin juoruamaan. Syön siellä elämäni parhaan vegeburgerin. Se on hassu paikka. Opiskelijaelämä kukoistaa kaupungissa, jossa kokonaisia ostoskeskuksia on pyhitetty high fashionille. Silti vuokrataso on naurettavan halpa niin eteläiseen Englantiin kuin Aberdeeniin verattuna. Ja siellä sitä oltiin, keskellä maata käsittämättömän kauniin luonnon ja suurkaupunkien ympäröimänä. Ei siellä juuri tekemistä turisteille ollut, mutta Englanti keräsi taas lisää pisteitä mun silmissä.

Ostetaan illallistarvikkeet turkkilaisesta supermarketista, jonka koko sisällön haluaisin rohmuta rinkkaani. Yliopistokylä jonka läpi tallataan kotiin tuntuu pikemminkin pieneltä kaupungilta kuin kampukselta. Kokataan carbonaraa ja koen tajunnanräjäyttäviä hetkiä tajutessani ettei kerma kuulu kyseiseen annokseen. Käydään keskusteluja Kiinasta ja Hong Kongista ja saan taas uutta perspektiiviä tuohon sydämeeni kiinni sulaneeseen maailmankolkkaan, kun hostini jakaa kokemuksiaan juuristaan ja varsin monimutkaisesta suhteestaan maahan, johon minä yhdistän välittömästi termin suorittaminen, poika puolestaan itsekkyyden. Myöhemmin maataan sohvalla ja katsotaan leffaa, jossa Johnny Depp on intiaanin matkassa kulkeva pyssysankari. Mun hostin kämppis luulee mua espanjalaiseksi. En tiedä mistä se ajatuksen repäisi. Ehkä se oli bongannut jossain välissä mun sheivaamattomat jalat? Se saa anteeksi. Sanoinko jo, että se näytti ihan Ryan Goslingilta?

Seuraavana päivänä sää oli kauniimpi kuin kertaakaan sitten Skotlantiin muuttoni. Napattiin bussi kukkuloille ja vaellettiin kymmenisen kilometriä maisemissa, jonka kaltaisia en olisi koskaan uskonut Englannista löytäväni. Palataan asiaan loppuviikosta, mikäli tilanne kokeisiin valmistautumisen suhteen sen sallii!

Ihmisten pelko (+ Northern Manchester)

Istun bussiaseman aulassa ja vilkuilen kelloa. Mun couchsurfing host on myöhässä. Kello on muutamaa minuuttia yli kymmenen illalla ja stressitaso alkaa nousta. Se sanoi saapuvansa kymmenen aikoihin palattuaan kaverinsa järjestämältä illalliselta. Mitä jos se ei haekaan mua? Mitä jos se saapuu paikalle humalassa ja alkaa lääppiä sen kämpällä? Väki asemalla vähenee ja mun mielikuvitus käy läpi kaikki kauhuskenaariot mitä tuntemattoman ihmisen luona yöpymisestä voi seurata. Heti perään alan panikoida bussiasemalla norkoilevasta porukasta. Vilkuileeko ne mua? Valmistautuuko ne käymään mun kimppuun heti kun laiturilla odottava ihmisjoukko on hypännyt bussinsa kyytiin? Googletan läpi kaupungin hostellit ja merkkaan muutaman niistä karttaan. Ihan vain varmuuden vuoksi siis. Jos se ei kohta ilmesty mä lähden kyllä menemään! Vai lähdenkö? Voiko tässä kaupungissa edes liikkua yksin yöaikaan tulematta ryöstetyksi tai raiskatuksi? Mun host saapuu ja se on just niin ihana ja mukava kuin ne kaikki lukuisat arvostelut couchsurfingissa lupasivat. Seuraavana iltana kävellään koko kaupungin halki eikä mulle tule mieleenkään että siellä voisi tapahtua jotain pahaa.

Istun junassa. Mun vastapäätä istuva tuntematon mies liikehtii levottomasti. Se vilkuilee jatkuvasti ympärilleen hermostuneen näköisenä. Se saa mut tuntemaan oloni epämukavaksi. Se siirtelee laukkuaan jatkuvasti paikasta toiseen ja on tavattoman suojeleva sitä kohtaan. Mun mielikuvitus saa jälleen siivet. Mita jos silla on laukussa ase? Tai pommi? Ei mahdoton ajatus ottaen huomioon että ollaan matkalla London Victorialle, joka kuhisee ihmisiä tähän aikaan vuorokaudesta. Suuri juna-asema Lontoossa lienee varsin otollinen iskukohde. En voi lakata vilkuilemasta tyyppiä. Pitäisikö mun tehdä tai sanoa jotain? Tehdä joku ilmoitus? Siis siksi että mun edessäni istuvalla puku päällä olevalla miehellä näyttää olevan epämukavat oltavat. Juna saapuu asemalle, se tyhjenee eika kukaan ammu - räjähdyksistä nyt puhumattakaan. Tuntia myöhemmin koko tilanteen absurdius naurattaa.

On helppoa olla pessimistinen ja varautua aina pahimpaan. On helppoa epäilla toisten ihmisten motiiveja. On niin kovin helppoa pelätä. On paljon helpompaa pelätä kuin uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen, varsinkin tuntemattomaan. Uutisia lukiessaan ja maailmanmenoa ihmetellessään sitä helposti unohtaa että suuri osa ihmisistä ei halua toisille pahaa sen enempää kuin minä itsekään. Aika harva itseasiassa haluaa. Toisinaan pelko tuntuu vain luonnolliselta reaktiolta tuntemattomaan. On helppo antautua mielikuvituksen vietäväksi, antaa itsesuojeluvaistolleen vallan ja perääntyä. Silloinkin kun järki sanoo että pelätä ei tarvitse.

Se nelikymppinen mua kahta kertaa suurempi mies, joka toimi mun couchsurfing hostina ja jota bussiasemalla ennen meidän kohtaamista panikoin, totesi erään keskustelun lomassa hostaavansa vain naisia. Call me a chicken if you want. Se totesi rehellisesti ettei tiennyt monenko vyön karatemestari mä saattaisin olla ja montako sekunttia multa kuluisi iskea siltä taju kankaalle, mutta se tuntee olonsa turvallisemmaksi naisia majoittaessaan. Ymmärsin. Kovin monelle tuntuu nimittäin olevan ylitsepääsematöntä pelkästään se, että mä majoitun reissuillani tuntemattomien ihmisten luona.

Keskustelu ajautuu siihen miten helppoa mun on naisena löytää yöpaikka. Mulle tipahti Manchesterista päivän aikana parikymmentä tarjousta majapaikasta. 90% tarjouksista tuli vähemmän yllättäen miehiltä ja 70% miehiltä joilla ei ole yhtäkään suositusta couchsurfingissa. Moni viesti alkoi sanoilla hi baby, monesti pahoiteltiin sitä että patjaa ei löydy mutta viereen pääsisi nukkumaan ja toisinaan tyhjästä kuvattomasta profiilista mulle lähetetään vain puhelinnumero. Ei liene ihmekään että montaa ihmetyttää ja pelottaa mun puolesta - siitäkin huolimatta että mä olen äärimmäisen tarkka kenen luona vietän yöni. En mä pidä itseäni sen tyhmempänä tai hullumpana kuin ketään muutakaan. Varovainen saa olla, pelätakin voi, mutta elamäänsä ja vapauttaan ei pelolle voi antaa. Mä olen vain päättänyt luottaa ihmisiin. Oon päätänyt luottaa muiden ihmisten arvostelukykyyn ja niiden ihmisten motiiveihin, jotka mulle yöpaikkaa tarjoaa. Tähän mennessä kokemukset on olleet vain hyviä.

Mä oon tehnyt päätöksen luottaa ihmisiin. Oon hyvin vainoharhainen ihminen ja ihan liian useissa tilanteissa mun mielikuvitus ottaa vallan. Oon kuitenkin päättänyt olla pelkäämättä. Oon päättänyt uskoa ihmisiin ja niiden hyvyyteen ja olla antamatta pelolle liikaa valtaa. Oon kevään aikana käynyt Pariisissa ja Lontoossa useampaan otteeseen. Molemmat kaupungit ovat todennäköisiä pommi-iskujen kohteita Euroopassa. Suuntaan kesäksi väli-Amerikkaan, jossa jengisodat pauhaavat ja josta löytyvät maailman vaarallisimmat kaupungit. Lähdin ja lähden silti. Terrorismia enemmän mä nimittäin pelkään sitä vihaa ja pelkoa, jota se ihmisissä lietsoo. Mä en halua enää koskaan istua junassa tuomitsemassa ihmisiä oman vainoharhaisuuteni takia. Mä en halua lukea uutisista sitä miten valtioiden rajoja suljetaan terrorismin pelossa. Mä en halua lähteä reissuun peläten kaikkia vastaantulevia ihmisiä, koska ne ihmiset on usein kaikista kaunein asia mitä mä matkoillani koen. Mä en halua elää maailmassa jossa ihmiset tuomitaan niiden kulttuurin perusteella. Pelko muuttuu vihaksi ja viha väkivallaksi. Ihmisiä on sorrettu tässä maailmassa ihan tarpeeksi ihonvärin, kulttuurin ja muiden täysin merkityksettömien seikkojen perusteella, mutta moni tuntuu tämän unohtavan. Mä en halua pelätä ja siksi mun on luotettava.

Klikkaan itseni couchsurfing-sivustolla ja alan etsimään majapaikkaa seuraavalle reissulle. Siellä jossain mua osottaa liuta tuntemattomia ihmisiä, joiden kohtaaminen jännittää, mutta hyvalla tavalla. Ne ei ole ihmisiä joita mun tarvitsee pelätä. Tsekkaan sähköpostista bussi- ja lentovaraukset. Mä lähden taas parin viikon päästä Lontoon pöhinöihin ja reilua viikkoa myöhemmin lennän väli-Amerikkaan. Molempiin lähden yhtä avoimin mielin kuin lähtisin minne tahansa maailmassa. Mä tiedän että mun mielikuvitus tulee ottamaan jollain heikolla hetkellä vallan ja se on ihan okei - niin kauan kun mä tiedostan kuinka pöhköjä mun pelot on ja että todellisuudessa mulla ei ole mitään syytä pelätä.

Ps. Kuvat on pohjois-Manchesterista. Se oli mun lempipaikka koko kaupungissa kaikkine second hand ja vintage kauppoineen, käsityöliikkeineen ja hipster-viboineen. Sieltä löytyi sarjakuvakauppoja ja LP-liikkeitä ja niin luvattoman paljon katutaidetta etät mä olin poksahtaa jo koko ajatuksesta. Jos asuisin Manchesterissa viettäisin tuolla viikonloppuni päämäättömästi haahuillen.

Manchester

Manchester on tylsä. Siellä ei ole mitään. Näin on mulle väitetty, mutta päätän lähteä ottamaan asiasta selvää. Oon ajanut kaupungin ohi tuhansia kertoja bussilla, mutta mielikuvat on hatarat ja rajoittuu muutamaan vanhaan kirkkoon ja punaiseen tiileen. Ei mun sinne alunperin pitänyt lähteä, mutta bussiliput maksoi vain muutaman punnan, lomaa oli jäljellä viikkotolkulla eikä alunperin suunnitelmissa olleista Oxfordista ja Cambridgesta löytynyt ensimmäistäkään couchsurfing hostia tähän vuodenaikaan. Manchesterista sohva löytyi tunnissa.

Manchesterissa paistaa aurinko. Koko kaupunki on tuntunut kerääntyvän Exchange Squarelle nauttimaan lämmöstä ja auringonpaisteesta. Aukiota reunustavat ravintolat ja baarit ovat täynnä ja puheensorina kaikuu joka suunnasta. Sinne mäkin lasken rinkkani ja kaivan voileivät laukusta. Englannissa ei paista joka päivä aurinko, mutta silloin kun paistaa kaikki ottavat siitä ilon irti. Jostain kaukaa kantautuu katusoittajien musiikkia. Nousen penkin virkaa toimittavalta kymmeniä metrejä pitkältä betonimöhkäleeltä, jotta lapset mahtuisivat juoksemaan ohitseni sitä pitkin. Kesä. Ainakin yhden päivän verran.

Mun couchsurfing host tietää kaiken Manchesterista. Se ei ole asunut siellä kuin muutaman vuoden, mutta se kirjaa mulle listan vierailun arvoisista paikoista ja suosittelee mulle museoita mun mielenkiinnon kohteiden perusteella. Päädyn katselemaan valokuvia menneisyydestä, vierailemaan ikivanhoissa kirjastoissa ja näkemään yliopiston museon etnografisen näyttelyn. Eräänä iltana me syödään masut täyteen thaimaalaista ja lähdetään iltakävelylle pimeään kaupunkiin. Ne kaupunginosat joiden ohi olin aiemmin kävellyt ja joista olin räpsäissyt muutaman kuvan saavat yhtäkkiä sielun. Kuulen kaupungin historiasta ja keskitän katseeni pieniin yksityiskohtiin, jotka vielä muutama tunti sitten olivat lipuneet ohi silmieni. Se että Manchester on maailman ensimmäinen teollisuuskaupunki lienee jollekin itsestäänselvyys, mutta kukapa olisi tiennyt, että myös Applen omenan ajatuksen takana on eräs tähän kaupunkiin liittyvä tarina.

Manchester on punaisia tiilitaloja ja vahvoja aksentteja. Se on sekamelska modernia ja ikivanhaa englantia, maan vanhimpia kirjastoja ja huippumoderneja kerrostaloja. Sieltä löytyy rikkautta ja köyhyyttä, joskin jälkimmäinen on katukuvassa hieman enemmän esillä. Manchester on livemusiikkia ja huumeita. Se on elävä ja muuttuva kaupunki ja sieltä löytyy kaikki gay villagesta second handia ja käsityöitä myyvään, katutaidetta pursuavaan hipsteri-kaupunginosaan. Manchester on englantilaisin koskaan vierailemani kaupunki. Siellä tuntuvat kohtaavan kaikki mun englantilaisuuteen ja tähän maahan liittämäni asiat niin hyvässä kuin pahassakin. Manchesterin onneksi mä rakastan Englantia - hyvässä ja pahassa.

Mä ihastun siihen rujoon, pahamaineisena pidettyyn kaupunkiin. Ymmärrän täysin mitä joku tarkoittaa sanoessaan ettei siellä ole mitään tekemistä - ainakaan turistin näkökulmasta - mutta on se vain hurmaava. Sillä on luonnetta. Särmää. Se näyttää ja kuulostaa ronskilta, mutta on loppuen lopuksi aika pehmoinen. Ja omalla tavallaan aika kaunis. Heippa Manchester, toivottavasti me nähdään vielä! Ja toivottavasti ensi kerralla aurinko paistaa useampana kuin yhtenä päivänä!