tiistai 14. heinäkuuta 2015

Pre-university depression



Mä mainitsin aiemmin että mun ajatukset yliopiston lähtemisestä on vähän ristiriitaiset. Tai aika paljonkin. Toisina päivinä katselen innoissani yliopiston sivuja, pakkailen laukkuja ja oon valmis hyppäämään lentokoneeseen. Toiset päivät mä puolestaan vietän katsellen lentoja maailmalle, miettien että mitä jos. Mitä jos mä en lähtisikään vain hyppäisin jälleen tuntemattomaan ja katsomaan minne elämä vie? Tuntemattomia ne yliopistomaailma ja Skotlantikin on, mutta tosi eri tavalla.

En mä sano etten mä olisi lähdössä innoissani Aberdeeniin. Mun mielestä on yhä ihan äärettömän siistiä että mä pääsen muuttamaan Skotlantiin, opiskelemaan antropologiaa ja pystyttämään kodin useaksi vuodeksi samaan kaupunkiin. Mä oon viettänyt päiviä selaillen kurssimahdollisuuksia ja ollut maailman eniten innostunut kaikista Aberdeenin societyista. Oon googlannut Skotlantia ja sen lähiympäristöä ja huokaillut ihastuksesta. Oon katsellut mun lomia ja laittanut viestiä kaikille briteissä asuville kavereille, joita tulee nähtyä ensi syksystä lähtien niin paljon useammin. Ja antropologia, ihana antropologia! Mä en vieläkään tiedä miten joku asia maailmassa voi tuntua niin omalta jutulta. Mutta huonoimpina päivinä kaikki negatiiviset ajatukset ja pelot opiskelemaan lähdön suhteen puskee pintaan ja tänään on yksi niistä päivistä.

Suurin ongelma yliopiston ja Skotlantiin muuttamisen pelon takana on ehdottomasti viimeiset kaksi vuotta. Oon ollut vapaa menemään ja tekemään mitä haluan ja silloin kun asiat on alkaneet tympimään mä oon vaan voinut kääntää uuden sivun elämässä lähtemällä muualle. Mä en ole ollut sidotut mihinkään ja ainoa mun menoa rajoittava tekijä on ollut pankkitilin saldo. Mä oon ollut vapaampi kuin olisin ikinä kuvitellut voivani eläessäni olla ja vaan taivas on ollut rajana. Mä oon asunut vuoden Kiinan miljoonakaupungeissa ja matkustanut kuusi kuukautta rinkka selässä kahdella mantereella. Mä oon tavannut maailman uskomattomimpia ihmisiä, vieraillut maailman kauneimmissa paikoissa ja kokenut asioita jotka on olleet niin out of this world ettei mulla tule koskaan olemaan sanoja niitä kuvailemaan. Mä olen ollut onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Musta on ensi kertaa tuntunut siltä kuin mä olisin oikeasti elossa ja mulla olisi oma paikkani tässä maailmassa. Ja yhtäkkiä mun pitäisi luopua vapaudesta ja sen tuomasta onnellisuudesta opiskelujen tähden.

Kun mä viime keväällä odotin vastauksia yliopistoilta mä tiesin, että jos opiskelupaikkaa ei tänä vuonna lohkeaisi mä en todennäköisesti koskaan lähtisi opiskelemaan. En siksi ettenkö haluaisi opiskella, arvostaisi koulutusta tai etteikö mulla riittäisi motivaatiota, koska mä vetoan 100% jokaisen edellämainitun nimeen. Mä vaan tiesin, että jos mä päätyisin viettämään vielä kolmannen vuoden maailman tuulien vietävänä mä en enää pystyisi asettumaan aloilleen vaan ne tuulet veisi mut mukanaan. Enkä mä tiedä pystynkö nytkään, vaikka haluan kovasti yrittää. Mä haluan uskoa että neljän vuoden opiskelut ja tutkinto on sen arvoisia, että mä pystyn luopumaan mulle noin tärkeistä ja rakkaista asioista sen tähden, mutta mä en voi lakata miettimästä että mitä jos asia ei olekkaa näin ja mä heitän neljä vuotta elämästäni hukkaan tavoitellen jotain, mikä ei vie muhun mihinkään elämässä tai jolla ei loppupeleissä ole mulle juurikaan arvoa?

Antropologian tutkinto ei valmista mua suoranaisesti mihinkään eikä sillä ole kauheasti kysyntää työmarkkinoilla, mutta toisaalta mua mietityttää että haluanko mä edes lähteä taistelemaan työpaikoista, jotka todennäköisesti tekisi jonkun muun paljon mua onnellisemmaksi? En mä kiistä etteikö musta olisi hienointa ikinä lähteä tekemään kenttätyötä etnisten ryhmien parissa tai pitää luentoja joistain mua kiinnostavista ja koskettavista asioista jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta toisaalta mä en usko että mä olisin onneton jos mä kouluje päätyttyä heittäisin jälleen rinkan selkään ja lähtisin tien päälle. Mä voisin perustaa hostellin jonnekin kaukaiseen maailmankolkkaan ja olla vaan ja se olisi ihan yhtä siisti juttu mulle. Ja siksi mua mietityttää mitä varten mä tätä tutkintoa olen hankkimassa. Oppiakseni lisää jostain mua todella paljon kiinnostavasta aiheesta? Kyllä. Luodakseni elinikäisen uran tutkijana tai toimistorottana? En usko. Mahtuuhan maailmaan miljoonia vaihtoehtoja, mutta mä en ole vielä keksinyt mitä mä noilla papereilla tekisin.

Ihmiset sanoo, että kävi tulevaisuudessa mitä tahansa yliopistossa vietetyt vuodet ei kuitenkaan ole hukkaan heitettyjä. Sä itsenäistyt, kasvat ihmisenä, saat ystäviä ja pidät hauskaa. Mä en kuitenkaan jaksa uskoa, että ne siellä vietetyt vuodet voisi kasvattaa mua samassa mittakaavassa kuin edelliset kaksi enkä mä kovin paljon itsenäisemmäksi tästä voi enää muuttua. Mä oon tavannut sen verran paljon ihmisiä kuluneen kahden vuoden aikana, että mua oikeasti vähän arveluttaa käveleekö vastaan ketään jota mä voisin oikeasti pitää kiinnostavana henkilönä. Kansainvälinenhän Aberdeen toki on, mutta on silti eri asia keskustella maailmaa vuosia kiertäneiden reppureissaajien kuin vasta kotoa muuttaneiden teinien silmien kautta. Ja mitä hauskaan pitämiseen tulee, no, kruisailenko mieluummin moottoripyörän takana Vietnamin highlandeilla vai istun luennolla sateisessa Skotlannissa? Joku yritti helpottaa mun ahdistusta vetoamalla opiskelijaelämään, johon mä puolestani tokaisin että mä en ole lähdössä Skotlantiin bilettämään vaan opiskelemaan miä ehkä kiinteyttää aika hyvin sen miten mä näen seuraavat neljä vuotta verrattuna niihin 17-vuotiaisiin, joille yliopistoon lähteminen merkitsee vapautta bilettää just ja niin paljon kuin huvittaa. Mun mieltä ei varsinaisesti paranna se, että muutan ensimmäiseksi vuodeksi asuntoloihin juuri noiden 17-vuotiaiden kanssa.

Aberdeenissa mua puolestaan kaihertaa sen koko ja sijainti. Mä oon kasvanut kaupungissa jonka väkiluku mitataan kymmenissä tuhansissa ja muuttanut sen jälkeen kymmenien miloonien ihmisten metropoleihin. Mun ei tavitse miettiä sekunnin sadasosaakaan tehdessäni valinnan jälkimmäisen puolesta. Mä janoan ihmisiä, elämää ja mahdollisuuksia. Mä haluan suurten kaupunkien suoman anonyymiteetin sekä mahdollisuuden kävellä pitkin tuntemattomia katuja ja päätyä paikkoihin joiden mä en edes tiennyt olevan olemassa. Mä haluan hypätä metron kyytiin ja astua toisenlaiseen maailmaan kaupungin vastakkaisella laidalla. Mä haluan että jokaisena iltana sulla on lukematon määrä vaihtoehtoja minne mennä ja mitä tehdä. Mä haluan kaikki mahdollisuudet maailmassa yhden kaupungin rajojen sisäpuolella ja mä tiedän etten tule saamaan sitä. Aberdeenissä on 200 000 asukasta mikä on sadasosa Beijingin asukasluvusta. Sen lisäksi se sijaitsee pohjois-Skotlannissa keskellä ei mitään. Luontoa ja maisemia löytyy Aberdeenin nurkilta varmasti, mutta piirit on pienet ja pakoon ei juuri pääse.

Välillä musta tuntuu että mulla on ihan älytön asenneongelma ja mietin ihan vääriä asioita. Suurin osa ihmisistä kiljuu onnesta opiskelupaikan saadessaan. Ne on huolestuneita kavereiden saamisesta ja oikean tutkinnon valitsemisesta, sellaisista normaaleista asioista mistä mä en edes osasi huolestua.

Vertaistukea saa tarjota ja omia kokemuksia jakaa. Ja kertoa jos mä olen oikeasti pelkkä asennevammainen idiootti, jota pitäsi lyödä korville jotta se ymmärtäisi että tää on hieno mahdollisuus ja mun pitäisi olla ennen kaikkea iloinen siitä.

8 kommenttia:

  1. Voin niin yhtyä fiiliksiin tosta asuntola-asiasta, kun on jo tottunu asumaan omillaan ja näkemään maailmaa, ei kuulosta kovin houkuttelevalta, että kämppiksenä on suoraan kotoo muuttanu joka ei oo vielä sitä itsenäistymistä kokenu. Siis hauskaa aikaahan se on, ei siinä, mutta omalla kohalla se on jo elettyä elämää. Mun aika asuntolassa ei oo niin pitkä, joten meen sillä mentaliteetillä, että se on vaan väliaikaista ja tavallaan mielenkiintosta nähä millasta se asuntola-elämä oikeestaan on, Suomessa en lähtis samaan hommaan todellakaan enää. :D

    Mutta nää sun pohdinnat on kuitenkin varmaan aika yleisiä, mistä sitä oikeestaan ikinä voi tietää mikä se oikee vaihtoehto on ennenkö kokeilee! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oo koskaan asunut asuntoloissa et onhan se siinä mielessä ihan jännä kokemus ja vuotta kauempaa ei munkaan asuntolaelämä kestä, mut kiva silti kuunnella kaikkien kauhutarinoita jokaöisistä palohälytyksistä ja viikon mittasista bileistä joiden aikana ykskään ihminen asuntolassa ei saa nukuttua. Oon kyllä tosi onnellinen että pelasin varman päälle sen suhteen että en menny noihin kimppakämppiin vaan hankin huoneeni käytävältä, että oli minkälaista porukkaa tahansa niin niitä pääsee ainakin vähän pakoon!

      Jep pakkohan sitä on kokeilemaan lähteä. Oon ollu niin negatiivinen nyt viime aikoina et voisin jopa yllättyy positiivisesti ton kaupungin menosta :D

      Poista
  2. Minä sanoisin, että lähde ja kokeile. Jos ei olekaan sun juttu, niin sitten ei ole, mutta etukäteen sitä ei tiedä. Tuolla sulla on kuitenkin hyvä mahdollisuus tutkia Skotlantia ja lähellä olevia mestoja, ja niissä varmaan riittää toviksi tutkittavaa, vaikka se oma asuinpaikka ei hehkein olisikaan.

    En oikeasti tiedä Skotlannin yliopistosta mitään, mutta kun itse hain tuossa 24 vuotiaana ammattikorkeaan, niin olin paiseissa kun pääsykokeessa oli jotain ihan lapsia ja olin jo varma, että jos pääsen sisään, niin olen siellä sitten vanhana tätinä 18 vuotiaiden kanssa. No, yllätys oli kova, kun totesin, että meidän ryhmän keski-ikä on melko korkea :D En ole vanhin, vaan minua vanhempia on useita. Ehkä sinullakin käy munkki sen asian suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä sinne vuodeksi lähdin kävi miten kävi! Jos se on hirveetä kuraa (mitä en kuitenkaan jaksa uskoa) ni pääseehän sieltä pois sit myöhemmin ja sekin on sit koettu.

      Onhan siellä onneksi vanhempaakin porukkaa joukossa. Ihan jopa reippaasti mua vanhempaa mut enemmistö on luonnollisesti tota 17-18 -vuotiasta, jotka alottaa opiskelut heti high schoolin jälkeen. Mut toisaalta sitte taas Aberdeen on älyttömän kansainvälinen ja suurin osa ulkomailta tulevista tyypeistä on sit lähempänä mun ikää! Ja mun asuinkäytävällä näyttäis olevan vanhempaa porukkaa ihan näin yleisesti ottaen kun pystyttiin hakemaan asuntoja heti kun haut aukes eikä vasta sitten kun saatiin tietää loppukokeitten arvosanat (millä siis haetaan briteissä kouluihin) :) Ehkei mulla niin huonosti mene!

      Poista
  3. Mä muutin oman au pair -vuoteni jälkeen Suomeen ja aloitin opiskelut Turussa. Olin tosi innoissani, sillä ala tuntui just sitä miltä halusinkin ja odotin uusiin ihmisiin tutustumista ja opiskelijaelämää. Enkä oo kyllä ollut pettynyt, rakastan Turkua ja mun pienenpientä yksiötäni ja uusia ihania kavereita ja jopa niitä aamuluentoja, kun ei millään jaksaisi raahautua koululle. Kuitenkin, en mä voi sanoa etteikö se au pair -vuosi aina välillä kolkuttelisi jossain mielen perukoilla - eka puoli vuotta täällä meni niin innoissaan kaikesta uudesta, etten ees ajatellut asiaa, mutta nyt keväällä ja varsinkin kesällä musta vaan tuntuu että tää paikallaan oleminen riittäis. Oon tosi onnellinen täällä, mutta silti musta tuntuu että jotain puuttuu. Mun oli nyt kesällä tarkoitus lähteä pidempään reissuun, mutta rahat oli niin lopussa että pakko oli mennä kesäksi töihin. Ja vaikka mun työpaikka on kiva ja työkaverit kivoja niin silti mulla on vaan jotenkin tyhjä olo tästäkin kesästä. Joo, saan rahaa ja työkokemusta, mutta mitä ne on siihen verrattuna kun voisi kokea hienoja juttuja jossain ihan muualla? Ja mun uudet yliopistokaverit on ihan huippuja, mutta ei ne ymmärrä tätä mun kaukokaipuuta. Sitä, etten mä halua siksi pois Suomesta koska se on kamala paikka (koska se ei oo, mä rakastan Suomea), mutta tää liian kauan paikallaan pysyminen vaan ahdistaa. Eli vaikka mä en oo todellakaan reissannut välivuoteni aikana yhtä paljon mitä sä, pysyin ihan Euroopan rajojen sisällä, kaipasin Suomea, olin tosi onnellinen palatessani tänne ja lähes kiljuin riemusta kun sain opiskelupaikan, ymmärrän ainakin jotenkin miltä tuntuu kun pitää yhtäkkiä asettua johonkin. Se on vaikeeta, kun on tottunut siihen että joka päivä on uusia kokemuksia, uusia hienoja paikkoja ja uusia mielenkiintoisia ihmisiä, ja yhtäkkiä se arki onkin vain kaupassa käymistä, luennolla istumista ja niitä samoja naamoja opiskelubileissä viikosta toiseen.

    Sanoisin, että anna yliopistolle mahdollisuus. Et voi ikinä tietää, kehen sä siellä tutustut, mitä koet ja jos siitä tuleekin hieno kokemus. Tai sitten kyllästyt puolen vuoden jälkeen ja lähdet maailmalle, mutta ainakin oot sitten kokeillut. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon huomannu et on tosi vaikeeta pallotella kaukokaipuun ja aloillaan olemisen välillä. Joka kerta kun mä oon Suomessa mä en halua mitään muuta kun lähteä pois takaisin reissaamaan, mutta toisaalta joskus kun mä oon pidemmän aikaa yksin matkalla mulle tulee olo että olispa joku paikka minne olis vaan ihana mennä takasin. Sellanen mistä ei olis tarvetta lähteä heti palattua.

      Mun on tosi vaikeeta suhteuttaa innostusta uusista jutuista (opiskelusta, kavereista ja societyista) siihen miten hauskaa mulla vois ola jossain muualla. Kyllä mä haluun noi asiat kokea ja uskon että mulla on hauskaakin Skotlannissa, mut mietityttää just että mitähän sen alun innostuksen jälkeen käy. Mutta oikeessa oot kokeilemaan mä ainakin lähden :)

      Tsemppiä hei sullekin, toivottavasti sä pääset ensi kesänä reissuun!

      Poista
  4. Viimein sain vastattua sun kommenttiin minkä pistit mun blogiin (hävettävän myöhässä :D) ja nyt on pakko kommentoida tähän, vaikka en oo viime aikoina jaksanut keskittyä blogimaailmaan. Luulen että se on se kun kerran on päässyt liikkeelle niin on vaikeaa pysähtyä enää. Mutta toisaalta, voit lähteä maailmalle muutaman kuukauden päästä jos se tuntuu oikealta, ja ainakin oot kokeillut sit! :)

    Vaikka odottaahan maailma yhtä avoinna vielä neljänkin vuoden päästä ja oisit kasvanut opiskeluaikana, tietysti eri lailla kun jossain toisessa osassa maailmaa. Ihminen ei oo koskaan valmis, kaikki vaiheet ja valinnat elämässä muovaa meitä ihan viimeiseen päivään asti.

    Ite oon hyvillä mielin lähdössä opiskelemaan, kun ala on niin oma ettei voi käsittää, vaikkei työllisyystilanne media-alalla oo niin hehkeän näköinen Suomessa. Sen takia onkin onni että mun suunnitelmissa ei ole ikinä ollut jäädä loppuiäkseni Suomeen. :D Eli sitä suuremmalla syyllä voi lähteä ulkomaille! Opiskeluvaihto ainakin on ihan varma juttu, jos multa kysytään. Tiedän kuitenkin että kaukokaipuu iskee jossain vaiheessa (Luxiin nyt on ollut ikävä takasin koko ajan), arvelisin että viimeistään tossa syksyllä kun mieliala synkkenee päivien kanssa samaan tahtiin.. Eihän pari-kolme vuotta aloillaan oo ihan mahdoton juttu, luulisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä oo minäkään tähän vastannu yhtään sen aikasemmin! :D

      En mä missään nimessä luovuttamassa enne lähtöä ole. Kyllä mä sinne vuodeksi vähintään lähden ja katsotaan sitten miltä tuntuu. Maailma ei tosiaan lähde pakoon ja seuraavan kerran kun sinne lähdetään mennään taas vähän viisaampana - olipa se sitte ensi kesänä tai joskus neljän vuoden päästä.

      Mun tutkinnolla ei oo Suomessa todellakaan töitä jollen halua loppuiäkseni istumaan toimistoon neljän seinän sisälle mikä ei ole suunnitelmissa. Tutkimustyötä tehdäkseni mun on taas pakko lähteä Euroopan ulkopuolelle mikä passaa kyllä hyvin! Mua vielä vähän arveluttaa toi opiskeluvaihto - toisaalta tekis niiiin älyttömästi mieli lähteä, mutta toisaalta taas vain vuosi jossain tuntuu niin lyhyeltä ajalta! Eli saa nähdä :) Mulla on onneksi mahdollisuus lähteä jo heti kakkosella vaihtoon, että siinä mielessä mun odotus ei tule olemaan kauhean pitkä! Joskin mun tutkinto on sen neljä vuotta...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...