"Before I came here I saw it all clear. I knew what I wanted. Now it's all just a mess."
Oon joutunut viime päivinä selaamaan mun päiväkirjamerkintöjä ajalta ennen Kiinaa. Oon joutunut muistelemaan syitä ja vaikuttimia, asioita jotka poltti niin kovasti mun sisällä ennen tänne tuloa. Mulla oli vielä viime kesänä selkeä visio mitä Kiinalta haluan. Mulla oli kuva itsestäni. Sellainen kuva jota lähdin kasvattamaan, vahvistamaan. Mulla tuli lauantaina kaksi kuukautta täyteen Kiinassa ja se kuva on sirpaleisempi kuin koskaan.
Mä istuin viime kesänä nakkikioskin nurkassa lukemassa Buddhan viisauksia. Mä haaveilin henkisestä kasvusta, itseni ja tasapainon löytämisestä. Luulen että olin siihen matkalla. Luulin että Kiina olisi ympäristö, joka tarjoaisi sille kasvulle kaiken mahdollisen avun. Mutta nyt mä olen täysin hukassa itseni ja tavoitteideni kanssa. Siksi että luulin tietäväni mitä olin ja mitä tarvitsin. Siksi että lähdin kuitenkin kasvamaan täysin toiseen suuntaan.
Mun mielestä hienoimpia asioita elämässä on se, ettei voi koskaan tietää mitä se sulle antaa. Tulevaisuuden epävarmuus kiehtoo mua enemmän kuin pelottaa. Se ettei koskaan voi tietä tulevaa, se ettei elämälle voi itse määrittää kuin suunnan. Mä uskon kohtaloon ja siihen että kaikilla tapahtumilla ja tekijöillä elämässä on joku merkitys tai vaikutin ihmisen tulevaisuudessa. Mä uskon kuitekin myös valinnan vapauteen. Siihen että ihminen voi itse päättää millainen on ja millaiseksi haluaa tulla. En edes ajatellut että se suunta, johon olin matkalla, voisi muuttua. Mutta tässä mä seison ja katson maailmaa ihmisenä, jota ei kolme kuukautta sitten ollut olemassa. Ihmisenä jota ei menneisyyden ajatusmaailmojen mukaan pitänyt koskaan olla.
Mä näen ja tunnen samalla tavoin kuin ennen. Mun maailmankuva ei ole muuttunut radikaalisti. Oon edelleen se sama tyttö joka räpsii kuvia räjähtävästä jäätelökakusta ennemmin kuin osallistuu sen pelastustöihin. Se sama tyttö joka käy syvällisiä keskusteluja maailman syvimmästä olemuksesta. Se tyttö joka haluaa lähteä talviyönä juoksemaan pellolle - juhannusöistä nyt puhumattakaan. Mutta silti jokin on toisin. Mun olemus on muuttunut. Se miten vastaanotan maailmaa, se miten sille vastaan. Mä kävelen eritavoin. Mä puhun erilaisia sanoja, erilaisella tavalla. Heittäydyn ja oon vihdoin lakannut pelkäämästä elämää. Mä en ole valaistunut tai saavuttanut tasapainoa itseni ja maailman välillä, mutta olen saanut jotain muuta. Jotain mistä olen ylpeä ja jotain mitä rakastan.
Eniten hirvittää se, että jätin Suomeen sen ihmisen, joka en halunnut enää olla. Suomessa enkä Kiinassa. Sen tilalle astui joku toinen, jota rakastan paljon enemmän kuin entistä minääni. Vaikka molemmat minäni kohtaavat monissa paikoin, on silti vaikea miettiä kuka on ja mitä voi olla kun joskus palaa. Jos itsensä näkee niin erilaisena kuin minä nyt, millaisena muut sen mahtavat nähdä? Mitä jos mulle käy niin kuin niin monille muille? Niille jotka palasivat, mutta joista tunnistettaviksi jäivät ainoastaan kasvot? Niille jotka palasivat paikkaan jota kutsuivat kodiksi, mutta joiden mieli ja ajatukset jäivät Kiinaan? Niille jotka eksyivät ja yrittivät löytää itsensä vanhasta elämästään, mutteivät koskaan onnistuneet? Mitä jos?
En tiedä mitä yritän sanoa. Ehkä sitä, että maailma muuttaa ihmistä. Muullakin tapaa kuin tekemällä vahvemmaksi ja laajentamalla maailmankuvaa. Ehkä yritän sanoa että pelkään tulla takaisin. Ehkä yritän sanoa etten halua. Koska se mitä maailma on mulle kahdessa kuukaudessa antanut on enemmän kuin mitä sain Suomessa vuosissa mitattavissa ajassa. Enkä usko että ihminen voi koskaan lakata kasvamasta.
Monet sanovat löytäneensä itsensä maailmalla, kun ovat poissa. Eivätkä osaa enää palata. Itse en koe siinä mitään pahaa. Miksi tarvitsisi välttämättä palata? Onhan elämää muuallakin. Ja oma elämä on siellä, missä itse on. Koti siellä, missä sydän. Kliseitä, jotka ovat kuitenkin totta.
VastaaPoistaMinä aina vähän salaa ja vähemmänkin salaa kadehdin ihmisiä, jotka ottavat ja lähtevät. Mutta oikeasti olen aika tyytyväinen täällä Suomessakin. Ja niinhän se on hyvä, että meitä on erilaisia.
Ja eihän sinun ainakaan vielä tarvi palata! Aika näyttää :)
Oi Jami. Syvällisyytesi ja kypsyytesi hämmästyttää minua. Sinussa on taikaa, tyttö. =D Olen lähes tuplasti sinun ikäisesi, enkä tiedä, osaisinko analysoida itseäni vastaavalla tavalla.
VastaaPoistaMuo rupes melkeen itkettämään koska olen tajunnut viime aikoina itsestäni lähes samanlaisia asioita. Nyt tulee avautumis kommentti siis. Eniten kuten tossa yhess kommentissa sanottiin, pelottaa palata. En ole enää se sama ihminen jona kaikki tutut minua pitävät, tuntuu että aika on siellä jämähtänyt ja itse olen kasvanut siitä eteenpäin. Kaikista eniten tavallaan pelottaa palata parisuhteen luokse, meillä on siinä vaiheessa ollut lähes vuoden näkemättömyys (intti + au pair aika) ja molemmat on muuttunu ihmisenä niin paljon vuodessa. Tuntuu, että koska vuosi sitten kaikki oli niin hyvin ja se oli se elämäni ihminen kenen kanssa halusin viettää kaikki päivät siihen saakka kunnes kuolen. Se ihminen jonka kanssa koskaan ei ollut tylsää ja yhteiset kauppareissutkin olivat silkkaa juhlaa. Hän oli se ihminen kenen naamaan ei koskaan kyllästynyt vaikka vuosia (nyt n. 3,5) on mittarissa muutama. Pelottaa jos olemme muuttuneet kauas toisistamme ja se toinen ei enää olekaan se oma rakas. Koska totuus on, että kaukosuhde ei todellakaan ole helppoa.
VastaaPoistaOlen myöskin ollut pitkästä aikaa vain minä, ilman sitä toista. Olen oppinut seisomaan omilla jaloillani ja yksin ja tajunnut, että en mä tarviikaan ketään muuta tukemaan muo.Olen oppinut, että elämäni tärkein ihminen olen minä ja todellakin tajunnut merkityksen sanonnalle "ensin pitää oppia rakastamaan itseään ennenkuin kukaan voi rakastaa sinua". Se ei tarkoita, että joku ei voisi rakastaa sinua. Mutta se juurikin tarkoittaa sitä, että pitää osata olla itsenäinen ja osata olla oma itsensä täysin sellaisena kuin on, ennenkuin joku voi rakastaa suo itsenäisenä persoonana, eikä vaan paikata jotain tyhjää aukkoa sun sydämessä.
Samaistuin tekstiin kovin ja kyllä se maailma vaan muuttaa. Ehkä enemmänkin se yksin maailmalle lähteminen, ei sitä tarvii ees kovin kauas mennä kunnes jo joutuu olemaan yksin ja miettiä, mitä sitä oikeesti on.
oi tiedän oi tiedän tunteesi, lähdin oppimaan varmuutta, tulemaan voittamattomaksi ja päättäväiseksi ja rohkeaksi, sain kokea kuinka minusta tuli ensin pieni ja hiljainen jota pelotti kaikki uusi ja sen kokeileminen, sain huomata että osasin ja pystyin ja sain sitä hakemaani varmuutta ja koko ajan takaraivossa maailman minun ja tapojeni muuttuessa pelkään ettei kotona ole paikkaa tälle uudelle. ajattelen kotiin paluuta viikottain vaikka se on kaukana ja vaikka nauin olostani, en ikäänkuin uskalla nauttia liikaa sillä tiedän tämän joskus päättyvän ja toisaalta en malta odottaa sitä päivää kun pääsen kotiin, isänmaan rakkaus on herännyt ja rakastan maatani syvästi ja uudella tavalla, ja itseäni myös ja sitä varmuutta mutta silti pelkään ettei varmuus palaa mukanani kotiin ja ettei elämä jatku oikein
VastaaPoistamm. miä ymmärrän sen epämääräsyyden, mikä jäytää mieltä. En sinänsä, että tietäisin miltä tuntuu muuttua/kasvaa ihmisenä, mutta painiskelen kovasti (ja valitettavasti edelleen) sen kanssa, mitä haluan elämälläni tehdä. Koska vaihtoehtoja on niin monia ja miä oon niin epävarma.
VastaaPoistaMutta tässä on melkein vuosi aikaa miettiä ja kasvattaa rohkeutta. Molemmilla. :)
JA vähemmän syvällisiä vielä, sinust on tullu tosi hyvä valokuvaaja. Tykkään paljon, miten siä rajaat kuvia/näkymiä. En tiiä, tuleeko se luonnostaan, vai ajatteletko sitä kuvatessas, mutta pisteet siitä. ;)