Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Vaikka se oli ihan tavallinen päivä. Mutta juuri se teki siitä maailman parhaan. Että ei ollut mitään odotuksia, saattoi mennä vaan. Tänään rakastin Shanghaita enemmän kuin koskaan.

Mun oveen tullaan koputtelemaan kymmeneltä. Tyttö sanoo että nyt mennään leikkimään, iltapäivä sulla on vapaata. Host-perheellä on tapaaminen koululla ja niillä menee siellä koko päivä. Mä voin lähteä ulos. Mä voin lähteä ulos sunnuntaina. Viikonloppuna keskellä päivää. Kun leikit on lopetettu ja ovi kolahtaa multa kuluu vartti päivän suunnittelemiseen ja toinen lähtövalmiuteen. Ensimmäinen etappi CS:n sunnuntai piknik!

Löydän itseni Fuxing Parkista puoli tuntia myöhässä ja tajuan, ettei mulla ole siinä ihmismäärässä mitään mahdollisuuksia löytää tuntematonta seuruettani. Mutta se ei haittaa koska en elämässäni ole nähnyt mitään sellaista kuin kiinalainen sunnuntaipuisto. Musiikki soi, ruohokentän ovat vallanneet eväitä syömään pysähtyneet perheet. Lapset potkivat palloa ja lennättävät leijaa. Aikuiset makaavat vilteillä lukien kirjaa tai nauttien auringonpaisteesta. Kuulen vasemmalta kiinaa ja ranskaa, oikealta englantia ja saksaa. Kaikilla on hyvä olla.

Mä levitän paitani nurmikolle ja istahdan opiskelemaan kiinaa. Syön baozeja ja muffinseja ja hymyilen jokaiselle vastaantulijalle.

Kun aurinko alkaa laskea tulee vilu. Lähden kävelemään ympäri French Confessonia. Tai oikeastaan kävelemään samaa katua edestakaisin. Mä en koskaan tule hyväksymään sitä tosiasiaa, että oikea ja vasen eivät ole synonyymeja idälle ja lännelle. Kävely ei kuitenkaan mua vaivaa. French Confession on yksi mun lempialueista koko kaupungissa.

Eikä se alue kuvista huolimatta noin kälyiseltä näytä. Mulla on vain valikoiva silmä. Rapistuva silmä.

Puoli seitsemältä suuntaan C3 Cafeen katsomaan Sergey Onischenkon musaprojektia Make Like a Tree. Tää ukrainalainen jätkä matkustaa ympäri maailmaa, ottaa valokuvia ja soittaa musiikkia. Menee ja elää miten haluaa. Niin kuin siitä hyvältä tuntuu. Se inspiroi mua.

Keikka alkaa puolitoista tuntia myöhässä, mutta se ei haittaa, koska mun vieressä sohvalla istuu ihana kiinalainen tyttö. Sama jonka kanssa juostaan myöhemmin yhdessä metroasemalle. Sergey jakaa soittimia yleisölle. Se haluaa että me soitetaan ja lauletaan yhdessä. Opin sanomaan hyvää huomenta ja minun ystäväni venäjäksi. Siitä tulee maailman kaunein kieli sen äänellä.








Tän miehen ajatusmaailma kiehtoo mua. Sen musiikki kiehtoo mua. Keikan piti kestää kolme ja puoli tuntia. Jokainen kiinalainen tekee lähtöä kuitenkin jo kymmeneltä. Metroon on ehdittävä. Päätetään että tää on viimeinen biisi. Ja hyvä biisi olikin. Toivon että mun kuvat olisi yhtä hyviä, mutta hämärän huoneen ja tärisevien käsien yhdistelmä on pettämätön takaamaan epäonnistuneet otokset. Yhteiskuva on kuitenkin keikan jälkeen pakko saada. Toivon että mulla tulee jonain päivänä mahdollisuus ottaa uusi.

Jauhetaan metrossa politiikasta. Mun taksikuski on maailman ihanin ja kameran linssinsuojus hukkui näköjään jonnekin matkan varrelle. Syön näkkileipää ja mietin että huomenna pitäisi käydä ostamassa uusi. Paketti leipää ja linssinsuojus siis. Kuuden tunnin kuluttua pitäisi olla valmis lähtemään kiinantunnille. Silti kuuntelen youtubesta venäjänkielistä indietä.