Saigon

Vietnamissa kaikki on mukavia. On vaikea ymmärtää että ihmiset on ihan vilpittömiä tullessaan juttelemaan mulle kadulla tai istahtaessa mun viereen puiston penkillä. Eräs mies näyttää mulle valokuvia kodistaan ja perheestään ja antaa mulle juttutuokion päätteeksi lahjaksi viuhkan. Bussissa kuski kumartuu mua kohti, kertoo että olen kaunis ja antaa bussilipusta alennusta. Kaikki hymyilee mulle. - 31.1.2015

Bangkok shocks, Saigon shakes, Hanoi rocks. Hanoi Rocksin tuotanto soi mun päässä siitä hetkestä kun astun tukahduttavan kuumaan Saigoniin. Bussin ilmastointina toimii aukinainen ikkuna ja mä olen ahtautunut pienen pienelle tuolille rinkka ja reppu molemmat sylissä. Katselen lumoutuneena Vietnamin pölyisiä katuja ja sitä ihmispaljoutta. Sähköpylväiden tummia maanrajassa roikkuvia johtokasoja ja värikkäitä rakennuksia. Saigon tuoksuu ja näyttää elämältä. En muista koskaan nähneeni missään vastaavaa liikenteen vilskettä ja kuhinaa. Ihmisiä syöksyy katujen halki jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja vaikka mä luulin olevani ihan kelpo kadunylittäjä on mulla bussista ulos päästessäni kaikki sormet suussa. Kaoottinen. Ystävällinen. Elävä. Vähän sekopäinen. Noita sanoja mä opin käyttämään kuvaillessani tätä kaupunkia, sillä puikkelehtiessani päämäärättömästi pitkin kaupungin katuja on mun mahdotonta olla rakastumatta sen vilskeeseen ja ihmisten vilpittömyyteen.

Mun hostelli sijaitsee kymmenen askelen päässä paikallisesta marketista, joka lumoaa mut täysin. Tuoreisiin vihanneksiin ja hedelmiin sekä hajusta ja kärpästen määrästä päätellen hieman vanhempiin kala- ja lihatuotteisiin hukkuva marketti on täynnä elämää aina aamupäivisin kun mä tallustelen se ohitse. Mun upouudet hiertävät lipokkaat lätsähtää lammikkoon, joka näyttää epäilyttävästi veren ja veden sekoitukselta. Maassa lojuu kalojen sisälmyksiä ja yritän kovasti olla miettimättä missä mömmöissä mun varpaani on uineet. Auringon laskiessa koko marketti on tyhjentynyt, mutta se sijaan sen edustalle on kasattu kokoelma pieniä pöytiä ja punaisia jakkaroita. Katuruoan tuoksu vie mut täysin mukanaan ja vaikka mahtuisinkin johonkin nurkkaan istahtamaan en osaisi kuollaksenikaan valita mitä suuhuni pistäisin. Bahn mi'sta tulee mun jokapäiväinen herkku, vaikka se toisinaan saakin mut syöksemään tulta. Pienien makeiden uppopaistettujen palluroiden nimeä en koskaan oppinut, mutta kertaakaan en voinut ohittaa kojusta leijailevaa uppopaistetun taikinan tuoksua palluroita ostamatta.

Illat vietän moottoripyörän kyydissä erään nuudeliravintolasta bongaamani amerikkalaisen pojan kanssa. Kaupungin valot sykähdyttää mua vielä enemmän kun niitä ihailee hiusten hulmutessa vauhdin hurmassa. Jossain päätiellä mieleeni juolahtaa kysymy siitä kuinka kauan poika on pyöriä elämässään ajanut. Kaksi viikkoa. Mua naurattaa kun kiidetään kahden moottoripyörän ohi. Elämä on niin huoletonta. Päädyn vahingossa saman pojan kanssa treffeille ja yritän esittää kuuluvani joukkoon ravintolassa, jonne sisäänpääsyä joudutaan odottamaan tunnin verran, yksi ruokalaji maksaa samanverran kuin mun viikon lounaat, kaikilla on mua lukuunottamatta puku tai hienot vaatteet päällä ja mua puhutellaa nimellä madam. Japanilainen pitsa on hassua enkä löydä menusta kokista. Myöhemmin katsellaan Saigonia halkovaa pimeää jokea baarin terassilla ja mä näen elämäni ensimmäisen rotan juoksevan vain muutaman metrin päässä mun jaloista jossain keskellä kaupunkia. Saigon on ihana ja pojan tarinat Israelista lumoavia, mutta silti mä olen salaa iloinen että mulla on jo menolippu muualle kun se kysyy multa seuraavan päivän tekemisistä.