London Southbank

Uusivuosi vaihtuu metsäisen kukkulan laella nuotiota sytytellessä. Pahvinpalaan tarttunut liekki käpristää joukon sytykkeitä, mutta märkää puuta ei tuli hipaisekkaan. Muutaman minuutin välein liekki sammuu täysin ja jäädään pimeyden keskelle. Kaupungin valot on kauniit mutta kaukana. Repusta löytyy kasa tähtisädetikkuja joita mä heiluttelen kukkulan laella. Joskus pienempänä kuvittelin niiden olevan taikasauvoja ja tein niillä taikoja. Päätän kokeilla uudestaan. Mun kuraisissa kengissä on nilkkaa vasten painautunut puhelin, jonka taskulamppu näyttää valoa mun kompuroidessa ruohomättäiden keskellä. Myöhemmin katson kukkulan laella ilotuksia ja piileskelen kotibileiltä peiton alla.

Hypätään junaan ja löydetään itsemme Vauxhallista. Siellä on kiipeilykeskus jonka seinät me valloitetaan. Mun kaikki varpaat on kiipeilykenkien takia ihan kippurassa ja tohjona, mutta lopettaa ei pysty ennen kuin kädet antavat periksi. Ennen kuin jokainen ruumiinosa on niin maitohapoilla ettet pysty kiskomaan itseäsi enää lattialta. Sitten istut maton reunalla ja huokailet ihastuneena kuinka ihmiset kerta toisensa jälkeen kapuavat katonrajaan pienen pieniä tarttumapinnattomia väkäsiä pitkin. Vauvasta vaariin. Itse makaat selälläsi lattialla heti kun reitiltä loppuvat kiinnikkeet joiden taakse voi pujottaa kätensä. Ehkä jo vähän ennen sitä.

Southbank on ihana. Paikoitellen ihan älyttömän posh ja turisteihin hukkuva, mutta silti jotenkin äärettömän sympaattinen. Mä tykkään niistä koukeroisista katulampuista, joiden ympärille on kietoutunut yrmeän näköisiä kaloja, selän takaa paistavasta auringosta joka häikäisee niin kovaa ettei taakseen voi katsoa, värikkäästä veneestä jonne on koottu kasa ravintolapöytiä sekä joen alta paljastuneesta mutapenkasta. Ihmiset käyvät siellä metallinpaljastimien kanssa kaivamassa kihlasormuksia ja muita arvometalleja, mulle kerrotaan. Surullinen joki, mutta silti aika särmikäs.

Maailmanpyörän alla oleva ihmispaljous ahdistaa. Tuntuu siltä kuin olisin jälleen Kiinassa kilpailemassa siitä kuka pääsee ensimmäisenä ulos metrosta. En minä ainakaan. Maailmanpyöräryysiksen jälkeen mut valtaa hämmennys. Siellä ne kaikki näpsii kuvia pyörivästä rinkelistä, vaikka vain muutaman askeleen päässä avautuu lukemattomien graffittien kirjoittama skeittipuisto, jossa jokainen tyttö ja poika näyttää osaavan lentää. Niillä on kaikkea pyöristä ja skeittilaudoista rullaluistimiin eikä kukaan välitä onko ohi viilettävällä tyypillä ikää kymmenen vai kolmekymmentä vuotta. Mua ihastuttaa se miten jokaisesta välineestä muodostuu pala noiden ihmisten kehoa. Se luottamus että minä osaan. Ei pelkoa putoamisesta, vaikka kymmenet silmäparit seuraavat niiden ihmisten liikkeitä. Se on kerrassaan hassu paikka skeittipuistolle kaiken sen rahan ja rikkauden ympäröimänä, mutta ehkä se tekee siitä vielä vähän kauniimman, vielä vähän ihanamman.