St. Albans

Pohjois-Lontoo. Puolentoistatunnin junamatka kaupungin halki. Pelataan matkashakkia ja se saa mut voimaan huonosti. Taivas on harmaa ja ulkona ikkunan takana sataa. Mä en oikein edes tiedä minne me ollaan matkalla.

St. Albans on kuin mikä tahansa pikkukaupunki Lontoon lähiöissä pieniä liikkeitä ja ruokapaikkoja pullollaan. Se on kuitenkin jollain tapaa hämmentävän erilainen. Kaupungin kadut näyttävät tyhjiltä ja niillä vaeltavien ihmisten ikäluokka tuntuu olevan jossakin keski-iän paikkeilla. Vanhukset juttelevat liikennevaloissa ja ihmiset juttelevat auton ikkunoista kysyäkseen suuntaa. Pikkukaupungiksi sieltä löytyy myös hurjan paljon yllätyksiä. Kapeita katuja ja kellotorni, käytettyjä kameratarvikkeita myyvä liike jonka ikkunassa roikkuu 20£ punnan linssejä, puisto jonka pensaikossa lasken piileskelevän seitsemän oravaa sekä muinaisen nunnaluostarin rauniot. Linssit jäävät tosin kauppaan, oravat juoksee mua karkuun ja mun vaaleanpunaiset kengät muuttuu ruskeiksi, kun me tarvotaan raunioille mutavelliksi muuttuneen ruohokentän poikki. Seikkailut on pieniä, mutta ne tekevät mut hurjan iloiseksi.

Siellä on myös valtava katedraali, jonka kaltaista en olisi koskaan uskonut Englannista löytäväni. Se lumoaa mut täysin. Se ei ainoastaan vedä vertoja kaikille lukemattomille itä-Euroopassa kohtaamilleni uskonnollisille rakennuksille vaan se päihittää ne kaikki (Budapestin St. Stephensin basilikaa lukuunottamatta). Se on niin valtavan suuri että mun suuntavaisto pettää kerta toisensa jälkeen ja löydän itseni haahuilemasta uusista huoneista kerta toisensa jälkeen vailla mitään tietoa siitä mistä olin tullut ja mitä olin jo nähnyt. Olen lumoutunut siitä miten erilainen rakennuksen jokainen kolkka on. Luulet nähneesi kaiken, mutta sitten astut seuraavaan tilaan ja ymmärrät ettet ole nähnyt vielä mitään. Toivoin että ihmiset osaisivat yhä rakentaa jotain noin kaunista. Sellaisia joihin sisään astuessa henki salpautuu ja sä et haluaisi koskaan lähteä.

Oon sanonut tän tuhat kertaa mutta sanonpa vielä kerran. Nimittäin että ihana Englanti. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen ja niin edespäin, mutta asuapa jossain muualla kuin Skotlannin perämetsissä!