Kulttuurishokki ja Suomessa olemisen vaikeus

Ulkona paistaa aurinko. Taivas on sininen. Radiossa puhutaan Suomea. Kadunnimet on kirjoitettu aakkosilla, jotka osaan lukea. Jääkaapissa on juustoa ja pöydällä pussi leipää. En muista liikennesääntöjä tai sitä, että kraanavesi on juomakelpoista. Päivärytmi on ihan sekaisi ja olen ihan helvetin pihalla.

Tollaiset oli fiilikset vajaa pari kukautta sitten. Pikkuhiljaa asioita oppi muistamaan ja viime vuonna omaksutut tavat jäi taka-alalle. Parin viikon jälkeen en puhunut kenellekään enää englantia enkä olettanut että jokainen samaa kieltä puhuva voisi olla ystävä, mutta ei se helppoa ollut. Mulla ei Kiinassa koskaan vaivannut ikävä. Mulla ei tullut kulttuurishokkia ja kaikki oli vain järjettömän siistiä ja mahtavaa. Suomen päässä se iski sitten kaikki päälle.

Asuttiin Sandyn kanssa Ethanilla vajaa kuukausi. Oli ihan mahtavaa aikaa!

Musta oli ja on toisinaan edelleen hurjan hämmentävä, että mä ymmärrän mitä ihmiset puhuu. Kun kävelen kaupassa ja joku puhuu Suomea mun pää kääntyy automaattisesti. Ulkomaalainen! Paitsi ettei se Suomen näkökulmasta katsottuna ole mitään muuta kuin suomalainen. Oon jotenkin päässyt eroon siitä tunteesta, että kaikki tuijottavat mua. Kiinassa se oli yleistä, mutta se oli positiivista huomiota ja johtui lähinnä kiinnostuksesta. Kun mä tulin takaisin Suomeen musta tuntui että kaikki vastaantulijat tuijotti mua, näki mussa jotain väärää ja halusi sanoa että sä et kuulu tänne, mene pois. Halusin vaihtelevasti mennä piiloon tai huutaa että menisin jos pääsisin.

Oli vaikea olla yksin kun oli tottunut jatkuvaan seuraan. Olin matkustanut viimeisen kuukauden kaverin kanssa, sitä ennen asunut muutaman kuukauden kavereiden nurkissa ja au pair ajallakin tuttuja näki viitenä päivänä viikossa. En edes muistanut millainen on yöpaidassa vietetty päivä. Joo mä tiesin että ihmiset käy töissä ja opiskelee tai on muuttaneet jonnekin kauas, mutta en mä ollut sisäistänyt sitä, että nyt pitäisi oikeasti keksiä tekemistä tai löytää uusia kavereita. Erityisesti jälkimmäinen tuntui haastavalta. Onko mitään järkeä käyttää kauheasti energiaa ihmisiin tutustumiseen jos tavoitteena on kuitenkin lähteä mahdollisimman pian pois? Varsinkin kun ystävyyssuhteiden luominen Suomessa tuntuu huomattavasti pidemmältä ja vaikeammalta prosessilta kuin Kiinassa. Ja mistä niitä kavereita edes löytää?

Musta oli jäätävän vaikea puhua Suomea. Musta on edelleen. Enkä tarkoita tällä sitä, että unohtelisin sanoja tai kielioppeja (joita tosin teen molempia), mutta puhumista ja ymmärretyksi tulemista ihan yleisellä tasolla. Koko homma on ihan naurettava, mutta jostain syystä mulle on huomattavan paljon alempi kynnys puhua englantia tai kiinaa kuin suomea. Mun päähän on iskostuut stereotypia siitä, että jokainen vieraan kielen puhuja hymyilee ja on mukava ja jokainen suomalainen äärimmäisen pelottava mutrusuu. On hurjan pelottava lähestyä sellaisia ihmisiä, vaikka kaiken järjen mukaan mun pitäisi suomalaisena tulla juttuun just niiden pelottavien mutrusuiden kanssa.

Tän myötä myös sosiaalisista tilanteista tuli hurjan pelottavia, mikä tekee vielä vähemmän järkeä. Vaikken mä ole maailman sosiaalisin tai puhelian ihminen tulin Kiinassa suhteellisen immuuniksi kaikille sosiaalisille tilanteille. Ei mulla ollut mitään ongelmaa lähteä istumaan iltaa kolmikymppisen kanssa, vaikka tuttuja oli just ja tasan se yksi nassu. Tai laittaa tuntemattomalle tai puolitutulle viestiä että hei tehdäänkö jotain huomenna. Mulla ei ollut mitään ongelmaa tekemisissä minkälaisten ihmisten kanssa tahansa. Vaan sittenpä tulin Suomeen ja kaikesta tuli yhtäkkiä kauhean vaikeaa.

Jianbing eli pancake eli suolainen lettu rehuilla, kananmunalla ja muulla mukavuuksilla. Sikahyvää ja hintaa viiskyt senttiä!

Siinä vaiheessa kun laskeuduin Suomen kamaralle ei tullut mieleenkään, että olisin vielä parin kuukauden kuluttua Suomessa vailla tietoa siitä mitä tapahtu seuraavaksi. Pari kuukautta vain. Töitä, rahaa, uudet lentoliput ja uusi elämä. Tai vanha. Mutta jossain muualla kuin Suomessa. Ei siinä vaiheessa halunnut ajatella, että mikään voisi mennä pieleen. Mutta täällä sitä ollaan vielä yhdeksän viikon jälkeenkin ja ainoa merkki tulevasta on ensi viikon työvuorolista.

Ei mennyt suunnitelmat ihan putkeen. Mulla kesti lähes puolitoista kuukautta löytää työ, jossa mulle annettiin enemmän kuin kahdeksan viikkotuntia töitä. Tein satunnaista vuoroa siellä sun täällä, lähetin arviolta tuhat työhakemusta ja pesin niin monta sukulaisten mattoa että sekosin laskuissa.

Tein vihdoin viime viikolla ensimmäisen täyden työviikon ja oon ihan loppu. Kun heräät aamulla neljän jälkeen että ehdit viideksi töihin, eikä sulla ole mitään hajua onko edessä viiden vai kymmenen tunnin työpäivä ei kauheasti naurata. Varsinkaan kun se ei ole mitään kaupan kassalla tai toimistossa istumista vaan imuroimista ja vessojen pesua koko päivä. Kyllä mä kaikki vuorot teen mitä mulle annetaan ja just ja niin pitkää päivää kuin on mahdollista, mutta en mä rehellisesti sanottuna tiedä missä mä olen tämän viikon jälkeen. Huomenna on töitä kaksitoista tuntia, seuraava vapaapäivä viikon päästä. Mutta jaksettava on jos täältä mielii joskus pois päästä.

Junassa kohti Beijingiä! Maailman paras tunne! 

Mulle on ollut niiiiiin vaikeaa sopeutua Suomeen. En mä mitään muuta olettanutkaan, mutta silloin kun ei tunne muuta kuin ikävää on käsittämättömän vaikea hyväksyä, että täällä sitä ollaan. Musta tuntuu siltä, että mitä kauemmin mä Suomessa olen ollut sitä vaikeammaksi se muuttuu. Kun mä saavuin tänne olin täynnä energiaa ja suunnitelmia tulevalle. Halusin saada asiat pois alta ja lähteä uudelle seikkailulle. Mutta kun hommat ei menneetkään putkeen motivaatio laski kaiken suhteen. Tuli sellainen olo, että täältä ei koskaan pääse pois. Että mut on vangittu Suomeen. Tuntui että multa on riistetty elämä ja mä joudun olemaan täällä väkisin vasten tahtoani.

Vaikka hommat on nyt paremmalla mallilla mä tulen silti toisinaan kyseenalaistaakseen sen, että mitä jos mä joudun oikeasti viettämään loppuvuoden täällä? Mitä jos mä raadan itseni henkihieveriin, mutta en saa mitään takaisin? Joskus tulee ihan käsittämättömiä henkisiä breakdowneja kun kaiken epätoivon yhdistää ikävään. Sitä vaan kävelee ympäri taloa ja itkee. En mä koskaan ennen Kiinaa ymmärtänyt miten ikävä voisi tuottaa niin kovaa henkistä kipua ja miten paljon se vaikuttaisi pelkästään mun jaksamiseen. Nyt mä ymmärrän sillä se ikävä on kova.

Jokainen asia maailmassa on mun silmissä jotenkin sidoksissa Kiinaan. Se voi olla biisi, esine tai tunne, mutta mä yhdistän sen välittömästi johonkin viime vuoden kokemukseen. Yöni vietän poikkeuksetta Kiinassa. Jokainen uni Suomeen paluun jälkeen on pyörinyt sen kodin ympärillä, mistä mä olen nyt niin kaukana. Ensimmäinen asia mitä aamulla teen on facebookin ja wechatin tarkistus siltä varalta, että joltain on tullut viestiä. Mun päivän parhaita hetkiä saattaa olla chatit ulkomaille. Sydäntä raastaa vain ajatellakin kaikkia mun viime vuonna tapaamiani ihmisiä. Kaikkea mihin mä olin ja voisin yhä olla osana. Miten onnelliseksi yksi kaupunki mut joskus teki ja voisi yhä tehdä. Jossain vaiheessa oli pakko hyväksyä, että mä en ollut enää siellä ja yrittää alkaa elää Suomessa. Ei ollut helppoa. En tiedä onnistuiko lainkaan. Musta tuntuu rehellisesti sanottuna yhä siltä, että mun yhteen päivään Kiinassa mahtui enemmän onnellisuutta kuin näihin kuluneeseen kahteen kuukauteen. Tuntuu aika helvetin vääristyneeltä.

Mutta mä tiedän nyt missä koti on. Mulla oli aavistus siitä jo palatessani, mutta jokainen päivä Suomessa on lisännyt varmuutta siihen minne mä kuulun. Seuraava kysymys kuuluu miten pääsen takaisin kotiin.