sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Kulttuurishokki ja Suomessa olemisen vaikeus

Ulkona paistaa aurinko. Taivas on sininen. Radiossa puhutaan Suomea. Kadunnimet on kirjoitettu aakkosilla, jotka osaan lukea. Jääkaapissa on juustoa ja pöydällä pussi leipää. En muista liikennesääntöjä tai sitä, että kraanavesi on juomakelpoista. Päivärytmi on ihan sekaisi ja olen ihan helvetin pihalla.

Tollaiset oli fiilikset vajaa pari kukautta sitten. Pikkuhiljaa asioita oppi muistamaan ja viime vuonna omaksutut tavat jäi taka-alalle. Parin viikon jälkeen en puhunut kenellekään enää englantia enkä olettanut että jokainen samaa kieltä puhuva voisi olla ystävä, mutta ei se helppoa ollut. Mulla ei Kiinassa koskaan vaivannut ikävä. Mulla ei tullut kulttuurishokkia ja kaikki oli vain järjettömän siistiä ja mahtavaa. Suomen päässä se iski sitten kaikki päälle.


Asuttiin Sandyn kanssa Ethanilla vajaa kuukausi. Oli ihan mahtavaa aikaa!

Musta oli ja on toisinaan edelleen hurjan hämmentävä, että mä ymmärrän mitä ihmiset puhuu. Kun kävelen kaupassa ja joku puhuu Suomea mun pää kääntyy automaattisesti. Ulkomaalainen! Paitsi ettei se Suomen näkökulmasta katsottuna ole mitään muuta kuin suomalainen. Oon jotenkin päässyt eroon siitä tunteesta, että kaikki tuijottavat mua. Kiinassa se oli yleistä, mutta se oli positiivista huomiota ja johtui lähinnä kiinnostuksesta. Kun mä tulin takaisin Suomeen musta tuntui että kaikki vastaantulijat tuijotti mua, näki mussa jotain väärää ja halusi sanoa että sä et kuulu tänne, mene pois. Halusin vaihtelevasti mennä piiloon tai huutaa että menisin jos pääsisin.

Oli vaikea olla yksin kun oli tottunut jatkuvaan seuraan. Olin matkustanut viimeisen kuukauden kaverin kanssa, sitä ennen asunut muutaman kuukauden kavereiden nurkissa ja au pair ajallakin tuttuja näki viitenä päivänä viikossa. En edes muistanut millainen on yöpaidassa vietetty päivä. Joo mä tiesin että ihmiset käy töissä ja opiskelee tai on muuttaneet jonnekin kauas, mutta en mä ollut sisäistänyt sitä, että nyt pitäisi oikeasti keksiä tekemistä tai löytää uusia kavereita. Erityisesti jälkimmäinen tuntui haastavalta. Onko mitään järkeä käyttää kauheasti energiaa ihmisiin tutustumiseen jos tavoitteena on kuitenkin lähteä mahdollisimman pian pois? Varsinkin kun ystävyyssuhteiden luominen Suomessa tuntuu huomattavasti pidemmältä ja vaikeammalta prosessilta kuin Kiinassa. Ja mistä niitä kavereita edes löytää?


Musta oli jäätävän vaikea puhua Suomea. Musta on edelleen. Enkä tarkoita tällä sitä, että unohtelisin sanoja tai kielioppeja (joita tosin teen molempia), mutta puhumista ja ymmärretyksi tulemista ihan yleisellä tasolla. Koko homma on ihan naurettava, mutta jostain syystä mulle on huomattavan paljon alempi kynnys puhua englantia tai kiinaa kuin suomea. Mun päähän on iskostuut stereotypia siitä, että jokainen vieraan kielen puhuja hymyilee ja on mukava ja jokainen suomalainen äärimmäisen pelottava mutrusuu. On hurjan pelottava lähestyä sellaisia ihmisiä, vaikka kaiken järjen mukaan mun pitäisi suomalaisena tulla juttuun just niiden pelottavien mutrusuiden kanssa.

Tän myötä myös sosiaalisista tilanteista tuli hurjan pelottavia, mikä tekee vielä vähemmän järkeä. Vaikken mä ole maailman sosiaalisin tai puhelian ihminen tulin Kiinassa suhteellisen immuuniksi kaikille sosiaalisille tilanteille. Ei mulla ollut mitään ongelmaa lähteä istumaan iltaa kolmikymppisen kanssa, vaikka tuttuja oli just ja tasan se yksi nassu. Tai laittaa tuntemattomalle tai puolitutulle viestiä että hei tehdäänkö jotain huomenna. Mulla ei ollut mitään ongelmaa tekemisissä minkälaisten ihmisten kanssa tahansa. Vaan sittenpä tulin Suomeen ja kaikesta tuli yhtäkkiä kauhean vaikeaa.

Jianbing eli pancake eli suolainen lettu rehuilla, kananmunalla ja muulla mukavuuksilla. Sikahyvää ja hintaa viiskyt senttiä!

Siinä vaiheessa kun laskeuduin Suomen kamaralle ei tullut mieleenkään, että olisin vielä parin kuukauden kuluttua Suomessa vailla tietoa siitä mitä tapahtu seuraavaksi. Pari kuukautta vain. Töitä, rahaa, uudet lentoliput ja uusi elämä. Tai vanha. Mutta jossain muualla kuin Suomessa. Ei siinä vaiheessa halunnut ajatella, että mikään voisi mennä pieleen. Mutta täällä sitä ollaan vielä yhdeksän viikon jälkeenkin ja ainoa merkki tulevasta on ensi viikon työvuorolista.

Ei mennyt suunnitelmat ihan putkeen. Mulla kesti lähes puolitoista kuukautta löytää työ, jossa mulle annettiin enemmän kuin kahdeksan viikkotuntia töitä. Tein satunnaista vuoroa siellä sun täällä, lähetin arviolta tuhat työhakemusta ja pesin niin monta sukulaisten mattoa että sekosin laskuissa.

Tein vihdoin viime viikolla ensimmäisen täyden työviikon ja oon ihan loppu. Kun heräät aamulla neljän jälkeen että ehdit viideksi töihin, eikä sulla ole mitään hajua onko edessä viiden vai kymmenen tunnin työpäivä ei kauheasti naurata. Varsinkaan kun se ei ole mitään kaupan kassalla tai toimistossa istumista vaan imuroimista ja vessojen pesua koko päivä. Kyllä mä kaikki vuorot teen mitä mulle annetaan ja just ja niin pitkää päivää kuin on mahdollista, mutta en mä rehellisesti sanottuna tiedä missä mä olen tämän viikon jälkeen. Huomenna on töitä kaksitoista tuntia, seuraava vapaapäivä viikon päästä. Mutta jaksettava on jos täältä mielii joskus pois päästä.

Junassa kohti Beijingiä! Maailman paras tunne! 
Mulle on ollut niiiiiin vaikeaa sopeutua Suomeen. En mä mitään muuta olettanutkaan, mutta silloin kun ei tunne muuta kuin ikävää on käsittämättömän vaikea hyväksyä, että täällä sitä ollaan. Musta tuntuu siltä, että mitä kauemmin mä Suomessa olen ollut sitä vaikeammaksi se muuttuu. Kun mä saavuin tänne olin täynnä energiaa ja suunnitelmia tulevalle. Halusin saada asiat pois alta ja lähteä uudelle seikkailulle. Mutta kun hommat ei menneetkään putkeen motivaatio laski kaiken suhteen. Tuli sellainen olo, että täältä ei koskaan pääse pois. Että mut on vangittu Suomeen. Tuntui että multa on riistetty elämä ja mä joudun olemaan täällä väkisin vasten tahtoani.

Vaikka hommat on nyt paremmalla mallilla mä tulen silti toisinaan kyseenalaistaakseen sen, että mitä jos mä joudun oikeasti viettämään loppuvuoden täällä? Mitä jos mä raadan itseni henkihieveriin, mutta en saa mitään takaisin? Joskus tulee ihan käsittämättömiä henkisiä breakdowneja kun kaiken epätoivon yhdistää ikävään. Sitä vaan kävelee ympäri taloa ja itkee. En mä koskaan ennen Kiinaa ymmärtänyt miten ikävä voisi tuottaa niin kovaa henkistä kipua ja miten paljon se vaikuttaisi pelkästään mun jaksamiseen. Nyt mä ymmärrän sillä se ikävä on kova.


Jokainen asia maailmassa on mun silmissä jotenkin sidoksissa Kiinaan. Se voi olla biisi, esine tai tunne, mutta mä yhdistän sen välittömästi johonkin viime vuoden kokemukseen. Yöni vietän poikkeuksetta Kiinassa. Jokainen uni Suomeen paluun jälkeen on pyörinyt sen kodin ympärillä, mistä mä olen nyt niin kaukana. Ensimmäinen asia mitä aamulla teen on facebookin ja wechatin tarkistus siltä varalta, että joltain on tullut viestiä. Mun päivän parhaita hetkiä saattaa olla chatit ulkomaille. Sydäntä raastaa vain ajatellakin kaikkia mun viime vuonna tapaamiani ihmisiä. Kaikkea mihin mä olin ja voisin yhä olla osana. Miten onnelliseksi yksi kaupunki mut joskus teki ja voisi yhä tehdä. Jossain vaiheessa oli pakko hyväksyä, että mä en ollut enää siellä ja yrittää alkaa elää Suomessa. Ei ollut helppoa. En tiedä onnistuiko lainkaan. Musta tuntuu rehellisesti sanottuna yhä siltä, että mun yhteen päivään Kiinassa mahtui enemmän onnellisuutta kuin näihin kuluneeseen kahteen kuukauteen. Tuntuu aika helvetin vääristyneeltä.

Mutta mä tiedän nyt missä koti on. Mulla oli aavistus siitä jo palatessani, mutta jokainen päivä Suomessa on lisännyt varmuutta siihen minne mä kuulun. Seuraava kysymys kuuluu miten pääsen takaisin kotiin.

8 kommenttia:

  1. Tiedän ton tunteen, kun on asiat mietittynä valmiiksi päässä, mutta sitten todellisuus pistää kapuloita rattaisiin. Ja tottakai se masentaa, kun tuntuu että asiat ei etene eikä pääse pois huonosta tilanteestaan, mutta ainakin mun kohdalla auttoi se tosiasia, että hyväksyin, että en pääse mun päämäärään niin nopeasti kuin haluaisin. Pääsen kyllä sinne, sillä olen sen päättänyt, mutta en niin nopeasti kuin olin ajatellut. Kun tämän asian oikeasti hyväksyi, ei tullut enää samanlaista ahdistusta ajasta ja siitä kuinka se liikkui niin hitaasti. Pystyi keskittymään nykyhetkeen ja tekemään parhaansa -- mulla auttoi nimittäin se, kun pysähdyin ja ajattelin, "ok joudunkin jäämään tähän mun elämäntilanteeseen pitemmäks aikaa kuin oli tarkotus, mitä kehittävää voisin tehdä tällä ylimääräsellä ajalla?". Ja paljon kehitettäviä asioita löytyi, esim. se olennaisin, kielessä oppiminen paljon paremmaksi :) Vielä on päämäärä edessä päin, mutta olen paljon lähempänä sitä kuin puoli vuotta sitten. Tsemppiä sulle sun päämäärän saavuttamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi auttais varmaan ihan hurjasti jos pystyis vaan hyväksymään sen, että päämäärään ei niin nopeasti pääse, mutta mun kohdalla se ei oikein onnistu käytännön syistä. Ens vuonna olis tarkotus alottaa yliopisto ja olla kesäksi takasin Suomessa. Töihin jos meinasin Kiinaan lähteä niin mitään ohjelmia tai sopimuksia on tosi heikosti tarjolla alle puoleksi vuodeksi (ellei ne oo just sarjassa maksa 2000 kahdesta viikosta vapaahetoistyössä tyyppisiä hommeleita) eli ennen joulukuuta pitäis päästä lähtemään...

      Ylimääränen aika on nyt aika radikaalisti mulla vähentynyt, mutta kielenopiskelu on kyllä yks asia mille pistän tai yritän pistää ihan kunnolla painoa. Onpahan elämää helpompaa sitten kun siellä on takaisin kun paremmin pystyy kommunikoimaan :)

      Tsemppiä sullekin tavoitteiden saavuttamiseen!

      Poista
  2. Just tota mä pelkään kaikkein eniten siinä, kun pitää palata tän vuoden jälkeen Suomeen. Että mun suunnitelmat Saksaan paluusta ei toteudu. Ehkä en saakaan töitä Suomessa, jotta voisin alkaa säästää rahaa. Ehkä mun kielitaito ei tän vuoden jälkeen ole vielä tarpeeksi hyvä, jotta voisin opiskella täällä Berliinissä. Ehkä jämähdän taas sinne Suomeen, missä ihmisille puhuminen oli vaikeaa.

    Onneks mulla on vielä aikaa miettiä ja olla vaan. Onko sulla suunnitelmia, mitä aiot tehdä Kiinassa jos/kun sinne meet takaisin? :)

    t. Aupair Berliinistä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on just niin hirveetä! Miljona asiaa joiden pitää vaan mennä putkeen että tavotteeseen päästään ja kun niidne putkeen menemiseen ei itse voi täysillä vaikuttaa niin minkäs teet. Koskaan ei tiedä saako töitä ja säästettyä, sä et tiedä osaatko kieltä ja mä en tiedä onnistuuko viisumit mitenkään... Kiva että joku pystyy samaistumaan mutta toisaalta taas ihan hirveetä koska näiden asioiden kanssa ei todellakaan oo kiva painia!

      Mulla olis ykkössuunnitelmana töihin/työharjotteluun/muuhun vastaavaan mennä, mutta kattoo nyt miten saa järjestettyä ilman mitään tutkintoja ymv. Kakkosvaihtoehto olis sitte mennä lukukaudeksi opiskelemaan Kiinaa, mutta se vaatii suhteellisen ison rahallisen panoksen (1000-1500€ pelkkä lukukausimaksu...) että jos rahaa ei ala taivaasta tipahtelemaan niin heikolta näyttää. Ja siinä on sit huonona puolena se, että lukukausi alkaa vasta ens vuoden puolella eikä ihan oikeesti huvittais olla Suomessa niin pitkään.

      Mut tsemppiä sulle ja sun suunnitelmille! Mulla on pari kaveria Berliinissä opiskelemassa ja on kuulema ihan mahtava paikka :)

      Poista
  3. Mulle kävi vähän samoin. Suunnitelmat ei toteutunut ja kaikki näytti niin toivottomalta että melkein luovutin. Tärkeintä on tietää mitä haluaa, ei asettaa sille aikarajaa. Oon varma että pääset takaisin ja silloin ymmärrät miksei se voinut tapahtua yhtään aijemmin. Mulle kävi hyvin, lopulta tulin onnellisemmaks kuin koskaab ja sain enemmän kuin olin halunnut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ei tää muuten olis aikarajallisesti välttämättä niin vaikeeta, mutta mä lähen yliopistoon mitä todennäkösimmin ens vuonna ja mun pitäis olla kesäksi takasin Suomessa. Homma menee vaikeeksi sen suhteen että duunia on mahdoton löytää alle puolen vuoden sopimuksella eli ennen joulukuuta olis _pakko lähteä jos Kiinaan mielii. Mutta joo toivotaan että kaikki lähtis nyt menemään suunnitelmien mukaan ja sinne tavotteeseen päästäisiin:)

      Poista
  4. Pystyin samaistumaan joka ikiseen asiaan. Olin Saksassa vaan 3kk au pairina ja sen jälkeen oon ollu Suomessa jo 4kk, mut silti mulla meni kauan sopeutua Suomeen. En tiiä oonko vielkää täysin sopeutunu, koska oon menos samaan kaupunkiin ja jopa samaan perheeseen ens syksynä. Lasken edelleen vaan päiviä, et pääsen takas kotiin.

    Tuntuu niin oudolta, miten voi olla näin ikävä yhtä paikkaa ja ihmisiä. Saksassa en oikeestaan ikävöiny Suomee, mut täällä ikävöin koko ajan Saksaa. No en enää koko aikaa, mut kaikki asiat muistuttaa Saksasta. Etin edelleen au pair blogeja ja tekstejä, joihin samaistua. Tälläst tekstii, minkä sä kirjotit, en oo nähny aiemmin. Kukaan ei oo kirjottanu näin mun silmin siitä, miten vaikeeta on sopeutua Suomeen. Sitä vaa rakastuu toiseen maahan ja paikkaan ja haluais päästä takas mahdollisimman pian. En ois uskonu, et mulle kävis näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että löysit juttuja joihin pystyit samaistumaan! Mä tulin lukaisseekseeni tän tekstin läpi uudestaan ja mieleen palasi kyllä elävästi muistot siitä Suomessa eletystä ajasta kun olisi vain halunnut olla missä tahansa muualla. Tän tekstin kirjoittamisen jälkeen on tapahtunut ihan huimasti asioita ja mä oon onneksi löytänyt muita asiota ja paikkoja Kiinan ohelle jotka saa mut tuntemaan olevani samalla tapaa kotona - ehkä jopa vielä enemmän!

      Kiva kuulla että sä löysit paikan jossa sulla on noin hyvä olla ja vielä perheen jonka luokse oot lähdössä takas! :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...