Lujiazui

On olemassa kaupunginosa, jota ei pitäisi olla olemassa. Kaupunginosa joka rakennettiin tyhjästä kahdessakymmenessä vuodessa. Sen skylinesta tuli yksi Kiinan tunnetuimmista nähtävyyksistä. Taivaslinja, joka tunnistetaan kaikkialla maailmassa. Mutta sen ei pitäisi olla olemassa. Se ei kuulu tähän maailman. Kun ensimmäistä kertaa astuin ulos Lujiazuin metrosta tunsin hypänneeni tulevaisuuteen.

Tältä maailma joskus näyttää.

Ehkä juuri se fakta, että se näyttää niin maailmaan sopimattomalta, on saanut mut rakastumaan siihen. On paikkoja jotka salpaa hengen riippumatta siitä monta kertaa ne katseellaan kohtaa. Ehkä vaikuttavin niistä on kolmen kaupungin korkeimman pilvenpiirtäjän erottavassa risteyksessä. Niskoja taivuttaa ja taivuttaa taakse mutta mikään ei tunnu riittävän. Tuntuu että taivas loppuu ennen kuin pilvenpiirtäjät saavuttavat huippunsa. Ja niin se pilvisinä päivinä loppuukin. Koska korkeimmat huippu on silloin taivaita halkovien pilvimassojen yllä.

Se kaupunginosa on suurimmilta osin epäluonnollisen siisti. Epäluonnollisen järjestellysti suunniteltu ja rakennettu. Epäluonnollisen moderni ja yläluokkainen. Kun sinne astuu tuntuu olevansa kaukana Kiinasta. Sitten kuulee lähipuistosta musiikkia. Sitten löytää ilmaiset festarit kaupungin keskustasta. Astuu sisään porteista ja näkee kiinalaiset hyppimässä tasajalkaa molemmat kädet kohti taivasta. Miettii että ei missään muualla. Päättää mennä mukaan.

Ei se ympäristö vaan ne ihmiset.

Tässä kaupungissa mikä tahansa on mahdollista.

Au pairin arkipäivä

9.10.2013 (päiväkirja)

Kello soi seitsemältä. Herään kymmentä minuuttia aikaisemmin siihen että ovi kolahtaa ja tyttö lähtee kouluun. Muuntaudun ihmiseksi puoli kahdeksalta ja kerään hämmästyneitä katseita varhaisesta herätyksestäni. Tyttö vannottaa mut olemaan kotona kun pääsee tarhasta. Promised.

Onnistun hukkaamaan tunnin aamustani ja sen sijaan, että käväisisin aamulla People's squarella matkustan metrolla suoraan toimiston pysäkille. Ihan vain tajutakseni että toimiston ovi on lukossa. Koska ei se mun tunti minnekään hävinnyt, satun vain olemaan idiootti. Metroudun uudestaan, juoksukävele pitkin Suzhou Roadia. En osaa neuvoa ulkomaalaisille apteekin sijaintia. Ostan piirrustuslehtiön taidekaupasta. Haen mäkkäristä aamupalasämpylän ja pohdin miten tulen koskaan selviämään ilman kyseisen puljun aamiastarjontaa.

Mulla ei ole ollut kiinantunteja kahteen viikkoon ja pää lyö tyhjää yksinkertaisimpiekin kysymysten kohdalla. Onneksi mun kiinanopettaja on maailman paras ja nauretaan sen kanssa koko aamu. Juorutaan ja houkuttelen sen tapani mukaan sivuraiteille opetuksesta. Kyllä mä oikeasti haluan oppia mutta kun sen tarinat on kivoja! Ja yksitysopetus on toisinaan vähän puuduttavaa. Nyt osaan sanoa liikenneonnettomuus kiinaksi. Tiedän myös nimityksen kiinalaisen uudenvuoden liikenneruuhkalle. Vieläkään en kuitenkaan tiedä miten sanoa juosta tai nukkua mandariiniksi.

Lounastauolla toimiston pojat lähtee hakemaan lunch boxeja. Mua pyydetään mukaan, mutta totean että ei kiinalaista ruokaa minulle tänään kiitos - pitipä nähdä sekin päivä kun kieltäydyn ilmaisesta ruoasta. Haen sen sijaan leipäkaupasta patongin. Ihan oikean patongin mikä haisee ja maistuu patongilta, maksaa kaksi euroa ja painaa 250 grammaa. Hyvä ruoka parempi mieli ja sillain.

Lahnaudun takaisin toimistolle ja heitän kengät pois jalasta. Lösähdän maailman epämukavimpaan tuoliin popsimaan eväitä ja sotkemaan lattiaa leivänmuruilla. Hipsin hakemaan jääteeni luokkahuoneesta ihan vain huomatakseni että huoneen lattiamatto on kauttaaltaan läpimärkä. Niin on myös mun sukat ja laukunpohja nyt. Eipä mitiä, takaisin sotkemaan! Jauhetaan Gu Chengista, kiinalaisesta runoilijasta, jonka muistopäivää vietettiin eilen. Juttu kääntyy kirjallisuuteen ja sovitaan, että luetaan Lin Yutangin Moment in Peking. Mulla on täällä kahden ihmisen lukupiiri hei!

Kun loppuporukka raahautuu syömästä mä teen tutkimusta mun asuvalinnasta sunnuntain coctail partyja varten. Että ei sen kummempa nää meidän kuukausitapaamiset. Varsinkaan kun ottaa huomioon että kyseessä on ylemmän luokan kutsuvierastapahtuma, johon meitä on yritetty tunkea viimeiset kaksi kuukautta. Siinä sitten heiluttelen mekkoani ja yritän saada vastausta kysymykseen onks tää nyt hyvä vai ei? Yritin myös ratkaista loppuelämäni kannalta niinkin otollisen kysymyksen kuin pitäisikö mun laittaa korkkarit jalkaan. Oon nimittäin kerran baarissa huitonut korot jalassa ja olo oli kuin amazonilla! Siinä ne pojat sitten nousi kaikki vuoronperään seisomaan ja minä mittailin että oonko nyt liian pitkä vai en. Enkä tiedä vieläkään! Että on elämä vaikeaa. Ampaisen kotiin kun siivooja tulee pelastamaan luokan lattiaa vesivahingolta.

Ruuhkabussissa aikaa kuluu lähes tuplasti normaalin verran. Kun kaistoja on neljä kappaletta samaan suuntaan voisi lähiön liikenteen kuvitella olevan sujuvaa. Kaikkia hupsuuksia sitä tuleekin elämässä mietittyä! Haen paketin keksejä kaupasta. Mansikkaoreot on ollu loppu jo useamman viikon jonkun ahmatin takia. Krhm. Kotona voitelen muutaman Vaasan näkkileivän. Vaasan näkkileivän. Vaasan näkkileivän. Tajusittekohan te nyt varmasti että puhun niistä Vaasan koulunäkeistä? Niitä mä kuitenkin syön pari kappaletta. Niitä Vaasan koulunäkkejä joita löytyi Digestive keksien yläpuolelta supermarketin imported food -hyllyköstä. Siis kaksi Vaasan taivaallisen ihanan makuista koulunäkkiä ja sitten ovelta kuuluukin jo huutoa. Jasmin! Jasmin where are you? We are gonna play barbies today!

Mun barbeilla ei ole taloa eikä vaatteita koska ne on köyhiä. Ne yrittää päästä hyviin väleihin palatsissa asuvien barbien kanssa, että niillä olisi jotain päälle pantavaa ja katto pään päällä koska talvi on tulossa. Kolme barbia jää alastomana taivasalle, mutta yksi sentään pääsee sisälle taloon nauttimaan rikkaasta elämästä. Lopulta se adoptoidaan ja se elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Tai ainakin siihen asti, että me lähdetään syömään illallista.

Ruokapöytädraama käynnistyy sillä sekunnilla kun minä olen jotain, mitä tytön äiti ei ole. Äiti on tämän perheen prinsessa, siitä piirretään kuvia ja sille kirjoitetaan kortteja, äiti on paras kaikista ja aina oikeassa. Ei ole mitään mitä äiti ei osaisi tai mitä äiti ei olisi. Lause "Jasmin is a lady" on tänään kaiken pahan alku ja juuri. Mikä mun äiti sitten on? She's a woman. NO! MY MOM IS A LADY!!! Itkua, huutoa ja pikku tyttö pöydän alla. Riisikupit heiluu pöydän tahtiin kun tyttö vaatii äitiä olemaan lady. Koska lady on paljon hienostuneempi sana kuin woman. Lopulta kaikki muut on ladyja paitsi minä. Minä olen mies. Siihen ratkaisuun ollaan tyytyväisiä kaikki ja rauha palaa maan pinnalle. Eihän sitä ruokaa olla syötykään kuin vasta kolme varttia.

Ruoan jälkeen avataan sateenvarjot ja lähdetään kouluretkelle alakertaan. Syön angry birdsejä ja olen ahkera ekaluokkalainen, mutta päädytään kuitenkin tanssimaan sateenvarjot ja helistimet kourassa ympäri huonetta. Laitetaan musiikki päälle ja juostaan kilpaa ympyrää. Mun tyttö nappaa lattialta kasan nukenvaatteita ja alkaa ahtaa hametta päälleen. Se on kuulkaas näky se kun 5-vuotias pukeutuu vauvanvaatteisiin. Mutta sen päälle ne paidat ja hameet vain päätyvät. Muutama sauma ratkeaa mutta mitäs pienistä! Lopulta tyttö muuntautuu vauvakoiraksi ja pääsen lenkittämään sitä ympäri alakertaa. Imuri on loistava suihku ja hyppynaru käy remmistä. Se poseeraa kameroille vielä toisessa nukkejen vaatteista rakennetussa asukokonaisuudessa ennen kuin lähdetään yläkertaan pesulle.

Luetaan kirjaa toukasta nimeltä Pip ja piirretään yhdessä. Tai no, tyttö piirtää ja minä väritän ohjeiden mukaan. Oon ilmeisen huono värittäjä koska sanomista tulee. Eihän tää lahjapaketti nyt oranssi voi olla. Oikeassa olet! Toinen tyttö tulee kotiin vasta yhdeksän jälkeen illalla, mutta siinä vaiheessa minä lentelen jo höyhensaarilla. Tai katselen Salkkareita. On pahoja tottumuksia joista ei pääse eroon edes maailman toisella puolella.

Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Vaikka se oli ihan tavallinen päivä. Mutta juuri se teki siitä maailman parhaan. Että ei ollut mitään odotuksia, saattoi mennä vaan. Tänään rakastin Shanghaita enemmän kuin koskaan.

Mun oveen tullaan koputtelemaan kymmeneltä. Tyttö sanoo että nyt mennään leikkimään, iltapäivä sulla on vapaata. Host-perheellä on tapaaminen koululla ja niillä menee siellä koko päivä. Mä voin lähteä ulos. Mä voin lähteä ulos sunnuntaina. Viikonloppuna keskellä päivää. Kun leikit on lopetettu ja ovi kolahtaa multa kuluu vartti päivän suunnittelemiseen ja toinen lähtövalmiuteen. Ensimmäinen etappi CS:n sunnuntai piknik!

Löydän itseni Fuxing Parkista puoli tuntia myöhässä ja tajuan, ettei mulla ole siinä ihmismäärässä mitään mahdollisuuksia löytää tuntematonta seuruettani. Mutta se ei haittaa koska en elämässäni ole nähnyt mitään sellaista kuin kiinalainen sunnuntaipuisto. Musiikki soi, ruohokentän ovat vallanneet eväitä syömään pysähtyneet perheet. Lapset potkivat palloa ja lennättävät leijaa. Aikuiset makaavat vilteillä lukien kirjaa tai nauttien auringonpaisteesta. Kuulen vasemmalta kiinaa ja ranskaa, oikealta englantia ja saksaa. Kaikilla on hyvä olla.

Mä levitän paitani nurmikolle ja istahdan opiskelemaan kiinaa. Syön baozeja ja muffinseja ja hymyilen jokaiselle vastaantulijalle.

Kun aurinko alkaa laskea tulee vilu. Lähden kävelemään ympäri French Confessonia. Tai oikeastaan kävelemään samaa katua edestakaisin. Mä en koskaan tule hyväksymään sitä tosiasiaa, että oikea ja vasen eivät ole synonyymeja idälle ja lännelle. Kävely ei kuitenkaan mua vaivaa. French Confession on yksi mun lempialueista koko kaupungissa.

Eikä se alue kuvista huolimatta noin kälyiseltä näytä. Mulla on vain valikoiva silmä. Rapistuva silmä.

Puoli seitsemältä suuntaan C3 Cafeen katsomaan Sergey Onischenkon musaprojektia Make Like a Tree. Tää ukrainalainen jätkä matkustaa ympäri maailmaa, ottaa valokuvia ja soittaa musiikkia. Menee ja elää miten haluaa. Niin kuin siitä hyvältä tuntuu. Se inspiroi mua.

Keikka alkaa puolitoista tuntia myöhässä, mutta se ei haittaa, koska mun vieressä sohvalla istuu ihana kiinalainen tyttö. Sama jonka kanssa juostaan myöhemmin yhdessä metroasemalle. Sergey jakaa soittimia yleisölle. Se haluaa että me soitetaan ja lauletaan yhdessä. Opin sanomaan hyvää huomenta ja minun ystäväni venäjäksi. Siitä tulee maailman kaunein kieli sen äänellä.








Tän miehen ajatusmaailma kiehtoo mua. Sen musiikki kiehtoo mua. Keikan piti kestää kolme ja puoli tuntia. Jokainen kiinalainen tekee lähtöä kuitenkin jo kymmeneltä. Metroon on ehdittävä. Päätetään että tää on viimeinen biisi. Ja hyvä biisi olikin. Toivon että mun kuvat olisi yhtä hyviä, mutta hämärän huoneen ja tärisevien käsien yhdistelmä on pettämätön takaamaan epäonnistuneet otokset. Yhteiskuva on kuitenkin keikan jälkeen pakko saada. Toivon että mulla tulee jonain päivänä mahdollisuus ottaa uusi.

Jauhetaan metrossa politiikasta. Mun taksikuski on maailman ihanin ja kameran linssinsuojus hukkui näköjään jonnekin matkan varrelle. Syön näkkileipää ja mietin että huomenna pitäisi käydä ostamassa uusi. Paketti leipää ja linssinsuojus siis. Kuuden tunnin kuluttua pitäisi olla valmis lähtemään kiinantunnille. Silti kuuntelen youtubesta venäjänkielistä indietä.

Uudistuminen

Mä olen rematchissa. Siinä mörössä jota jokainen au pair kuollakseen pelkää. Mutta jonka mä otin avosylin vastaan. Uutena mahdollisuutena.

Mä haluaisin mennä Beijingiin. Mennä ja jäädä. Ihan oikeasti haluaisin. Mutta sitten en toisaalta haluakaan. Koska se pelottaa ja se on vaikeaa ja mun pitäisi uhrata Shanghai sen unelman eteen, jonka onnistumiselle ei ole mitään takeita. Tai loistavuudelle. Muita kuin ihmisten säihkyvät silmät heidän puhuessaan kaupungista. Ja ääni syvällä mun sisimmässä, sydämen ääni, joka kuiskii mua ottamaan riskin. Koska kaikki on sen arvoista, niin se mulle kertoo.

Oon yhtenä päivänä hukassa ja toisena vähä vähemmän. Useimpina päivinä en vain tiedä. Koska en tiedä mihin suuntaan elämä mua kuljettaa. Pitäisikö mun alkaa tosissani rakentaa elämää tänne vai valmistautua lähtöön. Kuitenkaan en osaa tehdä mitään sen eteen, että elämä olisi tulevaisuudessa jossain muualla. Vaikka mietin sitä joka päivä. Koko päivän.

Kirjoitin eilen plus ja miinus listan. Miksi mun pitäisi jäädä, miksi mun pitäisi lähteä. Positiivisia ja negatiivisia syitä kertyi sivun verran, mutta täysin samassa suhteessa. Ainoa ero oli siinä, että yksittäiset Beijingin puolella seisovat syyt painoivat enemmän kuin kaikki Shanghain syyt yhteensä. Se että tahdon lähteä. Se että mun sydän sanoo niin. Paperin ylälaitaan kirjoitin kysymyksen miksi. Miksi mä epäröin? Mä olen taas siinä pisteessä, etten uskalla ottaa askelta koska pelkään että multa viedään kaikki jalkojen alta.

Mulla on ollut liikaa aikaa ajatella. Itseäni, maailmaa ja kaikkea vähänkin edellä mainittuihin viittaavaa. Oon inspiroitunut ihmisistä, muiden kirjoittamista sanoista, Shanghain museosta ja Buddhan katseesta. Oon huomattavasti vähemmän hukassa itseni kanssa kuin kuukausi sitten. Koska nyt mä tiedän olevani hukassa. Nyt mulla on polttava tarve tehdä jotain uutta. Oppia ja tietää, tehdä jotain todellista itseni hyväksi.

Inspiroiduin Shanghain museon taidenäyttelystä, vanhoista kiinalaisista maalauksista ja niiden tasapainosta. Muistin tasapainon tärkeyden ja ymmärsin että olin kadottanut sen omasta elämästäni täysin. Päätin lähteä jälleen etsimään sitä.

Mussa on herännyt käsittämättömän suuri kiinnostus Kiinan etnisiä ryhmiä ja niiden historiaa kohtaan. Harmittaa ettei mulla ole varaa ostaa kirjastokorttia eikä kirjakaupoista löydy englanninkielistä materiaalia, joten tällä hetkellä löydyn tyytymään internetin ihmeelliseen maailmaan.

Vierailin tänään paikallisella joogastudiolla. Ensi viikolla mulla on elämäni ihan ihka ensimmäinen joogatunti.

Haluan oppia puhumaan kiinaa. Ja kirjoittamaan. Oppia ihan eri tasolla kuin halusin oppia Kiinaan tullessani. En vain kommunikoidakseni ihmisten kanssa vaan ymmärtääkseni. Maata ja sen kulttuuria, vastaantulevia ihmisiä ja heidän tarinoitaan.

Lisäksi mua ahdistavat mun elämäntavat. Ruokavalio ja sen olemattomuus. Jokaviikkoiset yöt kaupungilla. Kenkäparit joita löytyy tällä hetkellä jo kahdeksan. Kaikki on ihan väärin ja pielessä. Mutta silti tuntuu että paljon helpommin korjattavissa kuin Suomessa.

Shanghaissa on syksy. Sen voi haistaa vaikka lehdet puissa ovat yhä vihreät ja aamuaurinko saman värinen kuin kesällä. Lämmintä on kaksikymmentä astetta ja mulla on takki päällä.

Meidän asuinalueella on ikioma puisto, jossa kukaan ei mun lisäksi vieraile. Se on mun Magic Garden. Ainakin iltaisin kun kävelen pimeässä Pocahontas puiden alla ja kieriskelen ruohomättäissä. Silloin puron vesi ei virtaa ja hiljaisuus kuulostaa lentokoneiden moottoreilta. Yöt on kirkkaita koska saasteet heijastavat kaupungin valot takaisin alkulähteilleen.

Joku joka oli muttei enää olekaan.

"What are your expectations for this year? You need to make them clear for yourself."
"Before I came here I saw it all clear. I knew what I wanted. Now it's all just a mess."

Oon joutunut viime päivinä selaamaan mun päiväkirjamerkintöjä ajalta ennen Kiinaa. Oon joutunut muistelemaan syitä ja vaikuttimia, asioita jotka poltti niin kovasti mun sisällä ennen tänne tuloa. Mulla oli vielä viime kesänä selkeä visio mitä Kiinalta haluan. Mulla oli kuva itsestäni. Sellainen kuva jota lähdin kasvattamaan, vahvistamaan. Mulla tuli lauantaina kaksi kuukautta täyteen Kiinassa ja se kuva on sirpaleisempi kuin koskaan.

Mä istuin viime kesänä nakkikioskin nurkassa lukemassa Buddhan viisauksia. Mä haaveilin henkisestä kasvusta, itseni ja tasapainon löytämisestä. Luulen että olin siihen matkalla. Luulin että Kiina olisi ympäristö, joka tarjoaisi sille kasvulle kaiken mahdollisen avun. Mutta nyt mä olen täysin hukassa itseni ja tavoitteideni kanssa. Siksi että luulin tietäväni mitä olin ja mitä tarvitsin. Siksi että lähdin kuitenkin kasvamaan täysin toiseen suuntaan.

Mun mielestä hienoimpia asioita elämässä on se, ettei voi koskaan tietää mitä se sulle antaa. Tulevaisuuden epävarmuus kiehtoo mua enemmän kuin pelottaa. Se ettei koskaan voi tietä tulevaa, se ettei elämälle voi itse määrittää kuin suunnan. Mä uskon kohtaloon ja siihen että kaikilla tapahtumilla ja tekijöillä elämässä on joku merkitys tai vaikutin ihmisen tulevaisuudessa. Mä uskon kuitekin myös valinnan vapauteen. Siihen että ihminen voi itse päättää millainen on ja millaiseksi haluaa tulla. En edes ajatellut että se suunta, johon olin matkalla, voisi muuttua. Mutta tässä mä seison ja katson maailmaa ihmisenä, jota ei kolme kuukautta sitten ollut olemassa. Ihmisenä jota ei menneisyyden ajatusmaailmojen mukaan pitänyt koskaan olla.

Mä lähdin Kiinaan sydän avoinna, valmiina vastaanottamaan kaiken mitä maailma haluaa mulle antaa. Mä en kuitenkaan tiedä miten siihen ajatukseen pitäisi suhtautua, pelolla vai innokkuudella. Siihen ajatukseen, että onkin saanut maailmalta jotain mitä ei osannut odottaa ja onkin yhtäkkiä joku toinen. Sama mutta silti ihan eri. Oikea ja väärä samaan aikaan. Vaikkei oikeasti ole kumpaakaan.

Mä näen ja tunnen samalla tavoin kuin ennen. Mun maailmankuva ei ole muuttunut radikaalisti. Oon edelleen se sama tyttö joka räpsii kuvia räjähtävästä jäätelökakusta ennemmin kuin osallistuu sen pelastustöihin. Se sama tyttö joka käy syvällisiä keskusteluja maailman syvimmästä olemuksesta. Se tyttö joka haluaa lähteä talviyönä juoksemaan pellolle - juhannusöistä nyt puhumattakaan. Mutta silti jokin on toisin. Mun olemus on muuttunut. Se miten vastaanotan maailmaa, se miten sille vastaan. Mä kävelen eritavoin. Mä puhun erilaisia sanoja, erilaisella tavalla. Heittäydyn ja oon vihdoin lakannut pelkäämästä elämää. Mä en ole valaistunut tai saavuttanut tasapainoa itseni ja maailman välillä, mutta olen saanut jotain muuta. Jotain mistä olen ylpeä ja jotain mitä rakastan.

Eniten hirvittää se, että jätin Suomeen sen ihmisen, joka en halunnut enää olla. Suomessa enkä Kiinassa. Sen tilalle astui joku toinen, jota rakastan paljon enemmän kuin entistä minääni. Vaikka molemmat minäni kohtaavat monissa paikoin, on silti vaikea miettiä kuka on ja mitä voi olla kun joskus palaa. Jos itsensä näkee niin erilaisena kuin minä nyt, millaisena muut sen mahtavat nähdä? Mitä jos mulle käy niin kuin niin monille muille? Niille jotka palasivat, mutta joista tunnistettaviksi jäivät ainoastaan kasvot? Niille jotka palasivat paikkaan jota kutsuivat kodiksi, mutta joiden mieli ja ajatukset jäivät Kiinaan? Niille jotka eksyivät ja yrittivät löytää itsensä vanhasta elämästään, mutteivät koskaan onnistuneet? Mitä jos?

En tiedä mitä yritän sanoa. Ehkä sitä, että maailma muuttaa ihmistä. Muullakin tapaa kuin tekemällä vahvemmaksi ja laajentamalla maailmankuvaa. Ehkä yritän sanoa että pelkään tulla takaisin. Ehkä yritän sanoa etten halua. Koska se mitä maailma on mulle kahdessa kuukaudessa antanut on enemmän kuin mitä sain Suomessa vuosissa mitattavissa ajassa. Enkä usko että ihminen voi koskaan lakata kasvamasta.