Metrossa luen Peter Pania ja tunnen olevani Mikä-mikä-maassa. Aikuiseksi kasvan kun yhdeksän pysäkkiä myöhemmin tajuan olevani matkalla väärään suuntaan ja myöhässä töistä.
Taksin takapenkillä indonesialainen poika laulaa mulle rakkauslauluja ja soittaa kitaraa. Olen salaa onnellinen ettei se tiedä sitä ainoaa laulua, joka saisi mut siihen rakastumaan.
Moon festivalin iltana moottoritie on tyhjillään. Ylämäessä koko kaupunki katoaa ja jäljelle jää vain sinipunainen taivas pilvenhattaroineen. Ravintolan yksityishuoneessa vastassa on perheen isänpuoleinen suku. Syön hanhenmaksaa, ankan kieltä, kananjalkoja ja kaikkea muuta vatsaan sopimatonta. Muistan taas miksi kunnioitan näitä ihmisiä niin paljon.
Illalla juostaan käsi kädessä halki ihmismassojen värittämän aukion viemään katusoittajille rahaa. Kurotellaan ilmapalloa puusta, katsotaan kuuta ja muistellaan naista joka lensi sinne pelastaakseen valtakunnan pahuudelta.
En osaa ottaa enää kuvia. En tiedä mikä on kaunista ja mikä rumaa, mikä ihmeellistä ja arjen siipien havinaa. En tiedä mistä haluan ottaa kuvia. En tiedä haluanko ottaa niitä. Kun kuljen kaupungilla kamera kaulassa olen turisti. Kun piilotan sen laukkuuni olen kuin kuka tahansa kahdestakymmenestäkolmesta miljoonasta. Vaikken olekaan. Vai olenko?
Ihana Jami! Sinussa on selvästi kirjoittajan vikaa. =D
VastaaPoistaKiitos :D Sitten ollaan samassa veneessä!
PoistaTallenna silti. Sanon sen kokemuksella. Muisti vääristää, mutta kuvat herättää taas kaiken eloon. Siksi minusta tuntuu pakottavalle tarve dokumentoida. Jotten unohtaisi, vaan muistaisin. Kaiken.
VastaaPoistaLuotan kokemukseesi :) Tiedän itskin jossain syvällä pääni sisällä että vain pitäisi, mutta silti se ei toimi niin. Mutta joo, yritän ja tallennan.
Poistawaah..! kuulostaa niin ihanalle.. nyyhkis.
VastaaPoistaArvaa vaan miten nyyhkis on kun tää jonain päivänä päättyy :D
Poista