Au pairina Kiinassa #1

Uskokaa tai älkää mutta blogini sisällöstä huolimatta hoidan myös velvollisuuteni au pairina. Mua on hurjan usein pyydetty kirjoittamaan aupparoinnista Kiinassa. Millaisia kiinalaiset lapset ovat? Miten sujuu perhe-elämä? Millaista on olla au pair noin eksoottisessa ympäristössä? Miten länsi kohtaa idän arkielämässä? Ihan vain näin alkuun päästäkseni. Aihe on käsittämättömän laaja, mutta romaanin kirjoittamisen sijaan yritän tehdä pintaraapaisun au pairin elämään Kiinassa ja kiinalaisessa perheessä. Jokainen perhe on tietysti yksilöllinen ja omani on valtavirtaa huomattavasti länsimaistuneempi, mutta yritän avata ikkunat yhdenlaiseen kokemukseen. Luvassa yleiskuvaa au pairina työskentelystä Kiinassa!

Mulla on viikossa 25 työtuntia. Joskus teen enemmän, joskus vähemmän. Monien au pairien tuntimääriä katsellessa mun työpanos on naurettavan pieni. Arki-iltaisin teen neljä tuntia töitä, viikonloppuisin työskentelen neljään asti. Työmäärä näkyy kuitenkin myös palkassa, joka on minimimääränä maksettuna täysin olematon. Saan kuukausittain 800 yuania eli noin 90€. Vaikka ollaan Kiinassa on se rahasummana täysin mitätön - mun hostperhe kuluttaa yhtä paljon rahaa viikonlopun syömisiin kuin mun kuukauden palkkaan! Palkka on ongelma erityisesti keskustan ulkopuolella asuville, koska esimerkiksi mulla lähes puolet kuukauden palkasta kuluu julkiseen liikenteeseen. Kyllähän tuolla siis elää eikä nälkää tarvitse nähdä, mutta kaiken hauskanpidon voi unohtaa. Onneksi saan kuitenkin kuukausittaiset lentohyvitykseni, eli käyttörahaa on yli tuplasti palkan verran.
Lisäksi mulla on vain yksi vapaapäivä viikossa ja sekin on viikolla, koska viikonloppuisin molemmat tytöt on vapaalla. Mieluummin tekisin pidempää päivää ja saisin ne kaksi vapaata viikossa, mutta kaikkea ei voi saada ja suurimmilta osin olen tilanteeseen tyytyväinen. Ainoa asia, mikä oikeasti vaikeuttaa elämää on mun työtuntien sijoittuminen illoille. On vaikea löytää seuraa aamupäiville kun suurin osa tutuista käy yliopistossa tai töissä ja työskentelee näin ollen aamuisin. Ensi kuussa tänne on kuitenkin tulossa useampi au pair eli tilanteen pitäisi helpottua ja hyvä niin. Niin paljon kuin yksinäisiä valetelujani rakastankin on hyvä olla ihmisiä joille voi soittaa jos kaipaa seuraa.

Merkittävin ero mun ja useimpien au pairien työnkuvan välillä on todennäköisesti se, että meillä on talossa mun lisäkseni kaksi täyspäiväistä lasten- ja taloudenhoitajaa. Mun ei tarvitse huolehtia siivoamisesta, ruoanlaitosta tai kotitöistä vaan mun rooli on yksinomaan tyttöjen kanssa leikkiminen ja englannin treenaaminen arkipäväisten keskustelujen kautta. Lasten- ja taloudenhoitajan olemassaolon voisi luulla helpottavan elämää huomattavasti, mutta jos mulle tulevaisuudessa tarjottaisiin perhettä lastenhoitajalla varustettuna en ottaisi sitä vastaan. On nimittäin täysin eri asia pitää lapsista huolta ne neljä tuntia päivässä kuin leikkiä neljä tuntia tauotta muiden valmistellessa ruoan, viikatessa vaatteet ja kylvettäessä tytöt.
Vaikeuksia lisäävät myös jokaisen eroavat käsitykset siitä miten tilanteissa pitäisi toimia. Kun lastenvahteja on kolmesta eri kulttuuriympäristöstä on väkisinkin selvää, etteivät ajatusmaailmat aina kohtaa - eritoten silloin kun yksi lastenhoitajista ei puhu englantia. Turhauttavaa on kuitenkin kun jokainen asettaa erilaiset rajat ja vaatimukset. Minä annan minuutin leikkiaikaa ennen lounasta, filippiiniläinen viisi ja kiinalainen kymmenen. Minä en anna tuoda leluja pöytään, filippiinolainen hyväksyy lelut muttei niillä leikkimistä ja kiinalaiselle riittää kunhan lapset syövät. Yritä siinä nyt sitten kouluttaa mallikelpoisia kansalaisia.

Lapset menevät Kiinassa aina kaiken edelle. Yhden lapsen politiikka kukoistaa ja sen seurauksena esikoiselle suodaan kaikki mahdollinen onni ja vapaus. "They are spoiled brats", totesi eräs tuntemani britti ja pakkohan se on allekirjoittaa. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista. Mun hostperhe omistaa nelikerroksisen omakotitalon, joiden huoneista lapsille on suotu kolme. Makuuhuoneen lisäksi löytyy kaksi leikkihuonetta ja leluja varastoidaan runsaasti myös mm. olohuoneeseen. Näillä lapsilla on noin kolminkertainen määrä leluja omaan lapsuuteni verrattuna. Tavaraa löytyy aina jättitrapoliineista ja rullaluistimista potkulautoihin ja tuhansiin askartelutarvikkeisiin. Tavaramäärästä huolimatta lapset eivät kuitenkaan omista kännyköitä tai pelikoneita eivätkä ole luvallisia katsomaan edes tv:tä. Se sijaan lapset askartelevat monesti jopa omat lelunsa! Näiden tyttöjen mielikuvitus on jotain niin käsittämätöntä, etten koskaan ole nähnyt mitään vastaavaa. Nää pystyvät nappaamaan minkä tahansa esineen käsiinsä ja rakentamaan sille tarinan! Näillä on aina ideoita siitä mitä tehdään ja mitä leikitään. En sano, että kaiken teknologian kieltäminen olisi paras tai edes hyvä ratkaisu, mutta myönnettävä on että näistä tytöistä kyllä näkee että lapsuus on vietetty jossain muualla kuin ruudun takana!

Yleisesti ottaen mun tytöt käyttäytyy ihan kuin ketkä tahansa lapset. On hyviä päiviä ja sitten vähän huonompia. Halutaan aina leikkiä ja ruokapöydässä kiukutellaan kun ei haluta syödä kasviksia. Näille lapsille ei kuitenkaan koskaan ole asetettu rajoja ja kaikki on tuotu valmiina käteen. En ole koskaan nähnyt kenenkään rankaisevan lapsia tottelemattomuudesta. Jos tytöt eivät tottele asiaa vain toistetaan niin monta kertaa että muutos tapahtuu. Vanhemmat uhkailevat jättää tytöt kotiin jos lautanen ei ole tyhjä kuuteen mennessä, mutta varttia yli auto starttaa kotipihasta ja lautaselta on kadonnut tasan kaksi riisinjyvää. Nää lapset on tottuneet saamaan kaiken haluamansa ja siksi niille on täysin utopinen ajatus, että mä en ihan oikeasti aio leikkiä ennen kuin läksyt on tehty. Tai että mä en ihan oikesti anna leluja takaisin ennen kuin lautanen on tyhjä. Myös perus käytöstavat on välillä hakusessa. Harvoin muistetaan sanoa kiitos, mutta sitäkin useammin käsketään tehdä jotain. "Hae sakset" ja "liimaa tämä" kaikuvat vähän turhankin usein tämän talon käytävillä. Kasvatuksessa on todellakin toivomisen varaa. Sen lisäksi sana itsenäisyys on saanut aivan uuden ulottuvuuden täällä Kiinassa. Nämä lapset eivät nimittäin tosiaan pysty tekemään mitään itse. Meillä on täällä 5-vuotias, jota syötetään ruokapöydässä koska muuten hän ei suostu syömään. Itse ei osata vaihtaa vaatteita ja asioiden tekeminen erikseen pyytämättä tai käskemättä on täysin mahdoton tehtävä. Usein se on mahdotonta jopa käskemällä.

Mitä lapsiin tulee mun host-vanhemmat on todella ylisuojelevaisia. Vaikka asutaan vartioidulla omakotitalo-alueella ei lapsilla ole lupaa mennä edes pihalle yksin, ulkona leikkimisestä puhumattakaan! Perjaatteessa ymmärrän vanhempien huolen, mutta tuntuu kuitenkin käsittämättömältä, että mä en esimerkiksi voi lähteä lähikauppaan tyttöjen kanssa ostamaan jäätelöä! Lastenhoitajan on aina lähdettävä mukaan minne tahansa mennäänkin ja hyvin harvoin mennään. Kesällä tytöillä ei ollut lupaa edes käydä ulkona koska oli niin kuuma. Nyt ilmojen viilettyä ollaan käyty pari kertaa puistossa, mutta lastenhoitaja ei ole antanut tytöille lupaa istua edes penkille koska se on niin likainen. Minä olen valmis kieriskelemään ruohomättäissä ja toinen ei saa poimia edes keppiä maasta. Mikä meni pieleen?

Mitä mun elämään Kiinassa tulee se on todella vapaata. Tytöt ovat koulussa pitkälle iltapäivään ja kaikki aamut joita en vietä kiinantunneilla voin viettää missä ja miten haluan. Mun ei tarvitse tehdä tiliä kellekään mun menoista, riittää että ilmoitan jos mulla on pidempiä suunnitelmia tai viralliset asiat menee työtuntien päälle. Kun ensimmäistä kertaa lähdin illalla ulos ja kerroin siitä mun host-vanhemmille he kysyivät tulenko takaisin huomen-aamulla vai -iltapäivällä. Ei tenttausta siitä mihin menen, missä vietän yöni ja mihin kellonaikaan ulko-ovi kolahtaa. Niin kauan kuin ilmoitan vanhemmille lähteväni yöksi ulos ja ilmoitan summittaisen paluu-ajankohdan se on täysin okei. Asun nimittäin niin kaukana keskustasta, että yöelämän harrastaminen merkitsee väkisinkin yön viettoa kaupungilla.

Vaikeinta Kiinassa aupparoinnissa on ehdottomasti ollut kielimuuri. Vaikka lapset puhuu todella hyvää englantia, mun arkielämä on todella hankalaa. Osaan kysyä suuntaa, tinkiä ja tilata ruoan itselleni. Osaan kertoa perustietoja itsestäni ja ymmärrän suurpiirteisesti mistä puhutaan. Tarvitsen kuitenkin aina apua suurempien asioiden hoitamisessa. En osaa itse marssia ostamaan piilolinssejä enkä osaa vaihtaa rahaa. En osaa ladata ladata liittymääni rahaa enkä pysty käymään yksinkertaisiakaan keskusteluja kiinaksi. En ole vielä kertaakaan saanut lausutuksi osoitettani niin että taksikuski olisi sen ymmärtänyt. Kielimuuria ei ymmärrä ennenkuin sen todella kohtaa. Matkustaessa se on vain väliaikainen, elämää hetkellisesti vaikeuttava kommunikaatiota vaikeuttava tekijä, mutta täällä se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ette tiedäkään miten paljon mua harmittaa joka kerta kun metrossa kanssamatkustajat arvuuttelee mun kansallisuutta. Miten paljon mua ärsyttää kun puistossa satunnainen ohikulkija tulee juttelemaan ja tajuaa parin minuutin jälkeen etten puhukaan kiinaa. Mä haluaisin osata tätä kieltä niin polttavan paljon! Mä haluaisin avata suuni aina ku ihmiset puhuu musta, jäädä juttelemaan ja saada kavereita. Mutta se on niin vaikeaa. Kiina nimittäin. Täällä kun ei ihan oikeasti puhuta englantia.

Siinäpä se päällisin puolin olikin. Erikseen ei varmasti tarvitse hehkuttaa Kiinaa kulttuuriympäristönä, eiköhän se ole tullut jo aikoja sitten selväksi miten hyvin täällä viihdyn ja miten paljon tätä maata rakastan. Palailen perhe-elämän kiemuroihin myöhemmin. Voin nimittäin kertoa ettei ole helpoimmasta päästä sulautua täysin erilaiseen kulttuuriympäristöön ja hyväksyä ihmisten toimintapoja tai ajattelumalleja. Tällä hetkellä se sujuu heikommin kuin koskaan ja ollaan jouduttu pitämään useampia perhetapaamisia, mutta katsellaan mihin kaikki johtaa. Ja kyse ei siis tosiaan ole mun ja tyttöjen väleistä - meillä menee niin hyvin että kotona itketään jos satun olemaan kaupassa - vaan mun ja vanhempien erilaisista näkemyksistä. Mutta katsellaan. Huomenna alkavat public holidayssit ja muiden lomaillessa minä pääsen painamaan pitkää päivää. Oi että.


Loppukevennys. Tein eilen kahden tunnin reissun kaupunkiin ihan vain käydäkseni Ikeassa ostoksilla. Kiitos Ruotsi. Täällä sitä mussutettiin koko ilta salmiakkia, irttareita ja hodareita kiskaisin häpeilemättä yhdeksän. Elämä on ihanaa!

Mustavalkoista

Mun rakkauteni Kiinaa kohtaan on mustavalkoisempaa kuin yksikään valokuva. Näissä kuvissa olisi voinut olla värit. Minä olisin voinut ja voisin yrittää värittää yksitoikkoisen maailmankuvani. Mutta kuvista tuli kauniimpia näin. En nimittäin osannut auringonpaisteessa säätää asetuksia ja värit vääristyivät. Kaupunki loistaa silmissäni niin kirkkaana etten osaa kääntää katsetta pimeyteen. Enkä puhu vain suurkaupunginvaloista, vaan jokaisesta syrjäkujasta ja kerjäläisestä kadunvarsilla. Ne loistaa mulle valoa, elämää, jotain sellaista jota en ennen osannut nähdä. Siksi en halua katsoa muualle, niihin pieniin ja niin inhimillisiin tekijöihin, joiden vuoksi elämä on välillä vaikeaa. Jokainen mielen pimeä hetki hukutetaan katujen kasvoihin, elämän rikkauteen ja mahdollisuuksiin. Koska mä haluan elää sitä mustavalkoista unelmaa, sitä unelmaa jossa jokainen päivä on toistaan parempi.

Tätä suuremmaksi ei yhden pienen ihmisen rakkaus kaupunkiin ja elämään voi muuttua.

Olipa kerran sunnuntai ja yhdeksän tunnin kävelylenkki. Rakastan sitä, ettei tässä kaupungissa tarvitse koskaan kulkea samoja katuja kahdesti. Voi sulkea silmänsä metrossa, laskea sormensa sokkona kartalle ja mennä vaan. Aina löytyy nähtävää ja koettavaa. Mutta uskokaa tai älkää, mua pelottaa että aika loppuu kesken. Etten ehdi tunnelmoida jokaista kadunkulmaa, katsoa silmiin tuhannesosaa kaupungin kasvoista. Siksi en koskaan palaa samaan paikkaan kahdesti. Siksi lähen joka päivä uuteen seikkailuun, etsimään jotain ennennäkemättömän upeaa. Tai sitä samaa rakastamaani kaupunkimaisemaa, joka näyttäytyy jokaisen kadun varrella hieman eri valossa.

Hetkiä

Metrossa luen Peter Pania ja tunnen olevani Mikä-mikä-maassa. Aikuiseksi kasvan kun yhdeksän pysäkkiä myöhemmin tajuan olevani matkalla väärään suuntaan ja myöhässä töistä.

Taksin takapenkillä indonesialainen poika laulaa mulle rakkauslauluja ja soittaa kitaraa. Olen salaa onnellinen ettei se tiedä sitä ainoaa laulua, joka saisi mut siihen rakastumaan.

Moon festivalin iltana moottoritie on tyhjillään. Ylämäessä koko kaupunki katoaa ja jäljelle jää vain sinipunainen taivas pilvenhattaroineen. Ravintolan yksityishuoneessa vastassa on perheen isänpuoleinen suku. Syön hanhenmaksaa, ankan kieltä, kananjalkoja ja kaikkea muuta vatsaan sopimatonta. Muistan taas miksi kunnioitan näitä ihmisiä niin paljon.

Illalla juostaan käsi kädessä halki ihmismassojen värittämän aukion viemään katusoittajille rahaa. Kurotellaan ilmapalloa puusta, katsotaan kuuta ja muistellaan naista joka lensi sinne pelastaakseen valtakunnan pahuudelta.



En osaa ottaa enää kuvia. En tiedä mikä on kaunista ja mikä rumaa, mikä ihmeellistä ja arjen siipien havinaa. En tiedä mistä haluan ottaa kuvia. En tiedä haluanko ottaa niitä. Kun kuljen kaupungilla kamera kaulassa olen turisti. Kun piilotan sen laukkuuni olen kuin kuka tahansa kahdestakymmenestäkolmesta miljoonasta. Vaikken olekaan. Vai olenko?

Ukkosmyrsky ja sipulilettu

Toissapäivänä oli ukkosmyrsky. Oli utopista seisoa metrossa, jonka lattialle muodostui jokia sisään sataneesta vedestä. Metroaseman portaat täyttyivät ihmisistä, jotka tulivat pitämään suojaa sateelta. Kolme askelta bussiin riittivät tuivertamaan hiukset muodottomaksi vettä valuvaksi kasaksi. Sadepisarat olivat rakeita suurempia ja kuskin painaessa kaasua mietin onko kukaan koskaan kuullut vesiliirrosta. Jokaisen pitäisi nähdä kiinalaisten mopokäyttäytyminen. Sateenvarjo jäi kotiin ja minä läpsyttelen kotiin valtameren kokoisessa vesilätäkössä. Olen ensimmäisen korttelin jälkeen niin märkä, etten edes huomaa että kastun. Kun ukkonen löi kuulosti siltä kuin kalliot halkeilisivat ja maa repeytyisi. Se oli ihan uskomattoman hienoa.

Olen addiktoitunut Oreoihin ja syön niitä paketillisen päivässä.

Mun aamupala koostuu nykyään metroasemalta napatusta lettunyytistä, jonka sisällä on maustettua sipulia. Siitä tuli vakio sen jälkeen kun nappasin matkaani letun, jonka sisältä löytyi kiinalainen makkara merilevällä höystettynä.

Kukkakaali on nykyään yksi mun lempivihanneksista. Kuka olisi uskonut?

Vielä uskomattomampi juttu on se, että Shanghaissa on puisto joka toimii deittisivustojen irl-versiona. Ihmiset tulostavat suuren kuvan itsestään, kirjoittavat siihen ammattinsa, tulonsa, elämäntilanteensa ja kumppaninsa vaatimukset. Sitten he menevät puistoon kyltti kädessä, seisomaan ja odottamaan kiinnostuneita ohikulkijoita. Eikä kyseessä tosiaan ole yhden tai kahden ihmisen satunnainen harrastus. Olen sitä mieltä että tää on vähän liian kuningas juttu olla kokeilematta.

Pidempi tarina

Mulla oli jälleen kerran loistavat suunnitelmat eiliselle aamupäivälle! Olin kattonut läpi muutamat osotteet netistä, pistänyt päälle kivat vaattet ja pakannut kameran matkaan. Taistelin kaksi tuntia ennenkuin päätin luovuttaa. Tämä siksi koska yksikään osoitteistani ei pitänyt paikkaansa, muistikortti unohtui yöpöydälle, lompakkoni pohjalta löytyi kaksi euroa ja koska ihanat uudet kenkäni vuodattivat verta Shanghain kaduille. Painelin sitten toimistolle.

Let's make things clear: mulla on maailman paras agency. Siellä on niin mahtavaa porukkaa töissä, että meitsi viettelee vapaa-aikaansa toimiston sohvalla maaten! Vaihtoehtoisesti yritän löytää siedettävää röhnötyssentoa maailman epämukavimmissa tuoleissa, mutta se ei nyt ole pointti. Se on, että marssin aina ilomielin kiinantunneille, koska siitä huolimatta että olen Shanghain ainoa au pair, on mulla toimistolla ihan käsittämättömän hauskaa. Sen lisäksi, että ne googlettaa mulle turhanpäiväisiä osoitteita ja tulostaa yhä uudestaan mun hukkaamia papereita, ne myös ratkoo vapaa-ajallaan mun ongelmia, jakelee omien tuttujensa yhteystietoja, opiskelee sarkasmia ja yrittää järjestää mulle mahdollisuuden lähteä vaihtoaupparoimaan! Eilen vannotin yhden jätkän kokkaamaan mulle illallisen ja lupaus tuli - samainen tyyppi on luvannu myöst tarjota mulle joku päivä lounaan Shanghain tulisimmassa ruokamestassa! Millaiset ihmiset oikeasti tekee tämmöstä? No mun agencyn pojat.

Avaudun armaasta au pair companystani lisää joskus tulevaisuudessa. Ensiksi jos vaikka muistaisin miksi tämä firma on vaihtanut nimensä hehee.

Elämä maistuu suloisemmalta kuin yksikään Shanghaissa syömäni suklaapatukka! Ei ole epäilystäkään siitä missä mun kuuluu tällä hetkellä olla. Voi olla että kuherruskuukauteni jonain päivänä päättyvät, mutta vielä toistaiseksi jaksan uskoa olevani maailman onnekkain tyttö! Silmät lumpsuu ja meinaan joka ilta kaatua huoneeni ovelle pelkästä väsymyksestä, mutta kyllä on muuten sen arvoista. I have a kick-ass life here. Deal with it!

Kuvat yömarkkinoilta. Nyt pusuja sinne toimiston pojille taas. Kiva tajuta puolessa välissä iltaa että joku on sörkkinyt kameran asetuksia ja valotukset on täysin vituillaan. 

Keksisinköhän tähän loppuun vielä pari suloista tarinaa?

Shanghai on tehnyt musta niin loistavan biletytön, että päädyin viime viikolla bussipysäkin viereiseen pusikkoon yrjöämään ennen kuin olin edes ehtinyt käynnistä illan. Olisitte nähneet niiden kiinalaisten ilmeet kun syöksyin kadulta pensaikkoon kakomaan. Joskin vielä ikuistamisemman arvoisia olivat vastaantulijoiden ilmeet kun raahauduin pois sieltä pusikosta kälyisenä, hikisenä, tukka limassa ja huulipunat poskilla. Awesomeness. Voi päivällinen minkä teit!

Tänään puolestaan pelattiin ihmisdominoa bussissa. Ihmisiä on ruuhka-aikaan kyydissä noin kolminkertainen määrä suhteessa bussin mitoitukseen ja kuskilta menee puoli sekunttia hiljentää vauhtia kolmestakympistä nollaan. Kun ottaa huomioon, että puolet ihmisistä seisoo kymmenen neliösenttimetri tilassa pitämättä mistään kiinni voitte kuvitella lopputuloksen. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että polkupyörä on tämän kaupungin vaarallisin kulkupeli!

Kaiken kukkuraksi olen elänyt viimeiset kolme päivää neljällä eurolla, koska kukaan agensylla ei ole onnistunut löytämään soppareitani, eikä palkkaa voida luonnolisesti maksaa ilman niitä. Tänään kaivoin lompakostani kymmenen senttiä ja ilmoitin pojille, että mikäli mielivät nähdä minut perjantain tunneilla olisi vähintäänkin kohtuullista jos joku vaivautuisi maksamaan metrolippuni. Neljänkymmenen kilometrin kävelylenkki ei nimittäin oikein kiinnosta. Kyllä tuli vauhtia miehiin ja nyt ollaan niin rikasta että!

Stupidly brave girl kiittää ja kuittaa. Oliks tää nyt semmoin pitkä juttu mistä näitte päiväunia?