Ometepe Island #1, Nicaragua

Bussin ikkuna loksahtaa auki ja lämmin tuuli pöllähtää sisään tulikuumaan bussiin. Vanhaan amerikkalaiseen koulubussiin on ahtautunut arviolta sata matkaajaa kantamuksineen ja mun pää kolahtelee vuorotellen ikkunaan ja vieressä istuvan naisen olkapäähän. Ikkunan ulkopuolella on satoja punaisia kukkia täynnä olevia puita ja valtavia perhosparvia pörräämässä niiden ympärillä. Kahdesti ollaan hypätä pois bussin kyydistä ennen aikojaan, mutta kuskilla on tarkat silmät ja meidät patistetaan aina takaisin istumaan.

Myrsky on nousemassa. Kiivetään ylös näköalatorniin katsomaan, kuinka tummat pilvet kerääntyvät järven toiselle laidalle ja salamat alkavat halkoa taivasta. Oon kokenut paljon ukkosmyrskyjä elämäni aikana, mutta en koskaan ole seisonut vastaavanlaisella aitiopaikalla sitä vastaanottamassa. Koskaan ennen se ei ole ollut yhtä kaunis. Horisontti on valkoinen salamista vaikka myrsky on vielä kaukana. Salamat piirtyvät selkeästi tummaa taivasta vasten. Tiedän ettei mun kuuluisi seisoa siellä korkeuksissa, mutta alas maanpinnalle kiipeän vasta kun ensimmäiset vesipisarat putoavat ympäröivän sademetsän lehtikattoon.

Kohtaan seuraavana päivänä tähystystornissa joukon muita sademetsän kosteaa lämpöä paennutta matkaajaa. Ne oli käyneet aiemmin päivällä katsomassa sian teurastusta läheisellä maatilalla. Eläin oli kirkunut ihmisen lailla hetken lähestyessä ja kaikkien paikalla olleiden vaatteet olivat kastuneet kurkusta suihkuavasta verestä. Silti kaikista oli tuntunut tärkeältä seistä siellä katsomassa mistä liha heidän illalliseensa oli peräisin.

Ne ihmiset kosketti. Eräs poika oli ollut matkalla kuusi vuotta. Yhtä pitkään aikaan se ei ollut ostanut uusia vaatteita vaan muut ihmiset olivat aina lahjoittaneet pojalle omastaan. Eräs tyttö oli luopunut kaikesta ja kantoi mukanaan enää vain pientä reppua ja päällään olevia vaatteita. Puhuttiin elämän kiertokulusta ja joku kertoi siitä miten Tiibetissä kuolleiden ihmisten ruumiit syötettiin kotkille ja miten ihmisten ruumiit sitä kautta palautuivat elämän kiertokulkuun. Mietin miten paljon samoja ajatuksia tiibetiläisillä ja Amazonin kannibaaleilla oli, jälkimmäisten nauttiessa läheistensä ruumiit ja siirtyen sitä kautta osaksi heitä sen sijaan, että ruumiit olisi haudattu yksin kovaan ja kylmään maahan. 

Tuntuu että ollaan astuttu aivan uuteen ja ihmeellisen maailmaan. Costa Rica on kivenheiton päässä, mutta se voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Matkasta tuli seikkailu sillä hetkellä kun hypättiin kanabussin kyytiin rajalla ja se lähti kaahaamaan kohti Managuaa kaupungin nimeä avoimista ovista huutaen ja kaasujalkaa hölläten ihan vain sen verran, että matkustajat ehtivät juoksemaan bussin kiinni ja hyppäämään liikkeessä kyytiin. Busseissa myytiin popcornia ja peilikirkkaan järven halki kulkevan lautan tv:ssä pyöri espanjankielinen Frozen. En yhtäkkiä halunnut olla missään muualla.

Ps. Onks lyhyet vai pitkät postaukset parempia? Ajattelin aluksi heittää kaikki Ometepe-jutut saman otsikon alle, mutta postauksesta olisi tullut kolme kertaa pidempi ja musta vaan aina tuntuu ettei kukaan jaksa lukea mun kilometrin mittaisia kertomuksia yhteen menoon.

Au Pair-, ulkomailla opiskelu - ja vaihtariblogit 2016-2017

Syksyn alettua jokavuotinen blogimetsästys on mulla taas täydessä vauhdissa! Ulkomailla opiskelevana, vaihtoon lähtevänä ja entisenä au pairina kyseisiin kategorioihin uppoavat blogit on mun sydäntä lähellä ja päätin viime vuoden tapaan jakaa listan myös teidän nähtäville!

Fiiaelina | Australia

Walking in the air | Sydney, Australia

Wera Sofia | Brisbane, Australia

A. Varuhin | Ibi, Espanja

La Veille | Dublin, Irlanti

Il fait du vent en France | Combloux, Ranska

Nippe maailmalla | Saksa

Pää pilvissä | Saksa

Harharetkeilyä | Geneve, Sveitsi

Auppariunelmaa | Lontoo, UK

Katti Travels | Findon, UK
Milan Momentit | Hastings, UK

Sateenvarjon alta | Beaconfield, UK

Sofielz | Edinburgh, UK
Veera N | Hastings, UK

Aili 365 | NY, USA

There where the life takes me | New Jersey, USA

Vaihtuvat maisemat | Texas, USA

I am Jessica | Utrecht, Alankomaat

Koaella | Amsterdam, Alankomaat

Matkakuume | Leiden, Alankomaat

In Your Arms | Gold Coast, Australia

Flying Forever | Madrid, Espanja

Saara's Madrid | Madrid, Espanja
Seoulfully | Seoul, Etelä-Korea

With Seoulmates | Seoul, Etelä-Korea

Veradventures | Macau

Camilla on the Fly | Wroclaw, Puola

Escapes | Malmö, Ruotsi

JN Stockholm | Tukholma, Ruotsi

Stockholm finne jurist | Tukholma, Ruotsi
Adana'dan | Adana, Turkki (etäopiskelu)

Araf | Oxford, UK

From 60 Degrees | Brighton, UK

Kuuhulluutta | Glasgow, UK
Lilla Mimzy | Lontoo, UK

Neljä tuulta | Stirling, UK

Sinnepäin ja hauskemmin | Aberdeen, UK

Streets of Bristol | Bristol, UK

Anna's Journey in America | Atlanta, USA

Siirin seikkailut | Gold Coast, Australia

Ranskatar reissaa | Valencia, Espanja

Nunca estarás sola | Bilbao, Espanja 
2707 | Cork, Irlanti

Aniline | Graz, Itävalta

Asta85 Japanissa | Japani
Lähtölaskenta Kiinaan | Beijing, Kiina

jennaemilia | Bordeaux, Ranska

Pohjoisen tyttö Pariisissa | Pariisi, Ranska

In Other Words | NC, USA

Petran amerikkablogi | Oklahoma, USA

Jos oma blogi puuttui listalta niin vinkatkaa! Vastaavasti jos oman blogin haluaa listata syystä tai toisesta pois niin tulkaa vetämään hihasta.

Mulla on herännyt kiinnostus myös vapaaehtoistyö- ja ulkomailla suoritettavista työharjoitteluista kertovia blogeja kohtaan, eli niitäkin saa vinkata! Mulla on luennassa tällä hetkellä vain muutama ja laajentaisin mieluusti listaa!

Kohti inhimillisempää elämää

Kun mä puolitoista vuotta sitten tein päätöksen ryhtyä kasvissyöjäksi mä tiesin, ettei se tulisi riittämään mulle. Paatuneena lihan- ja maitotuotteiden kuluttajana pelkkä lihan jättäminen pois ruokavaliosta tuntui vaikealta. Koska päätös perustui eettisille syille, tiesin kuitenkin että jossain vaiheessa elämää koittaisi hetki, jolloin päättäisin luopua kaikkien eläinperäisten ruoka-aineiden käytöstä. Se hetki on nyt puolitoista vuotta myöhemmin koittanut.

Katsoin kesällä liikaa vegaani-videoita youtubesta. Niitä toisinaan myötätuntoa herättäviä ja toisinaan naurunkyyneleet silmäkulmiin nostattavia fitness-videoita, missä raakavegaanit esittelivät muutamasta herneestä koostuvaa lounastaan ja selittivät anorektisen laihoina kuinka vegaaniksi siirtyminen oli parasta mitä heille oli koskaan tapahtunut. Ja sitten niitä vähän vakavampia videoita. Niitä joissa puhuttiin maito- ja munatuotannosta. Videoita jossa munatuotantoon kelpaamattomat poikatiput kulkevat liukuhihnoilla kuolemaansa ja sellaisia jossa lehmät teetetään raskaiksi maitoa tuottamaan, vasikat erotetaan välittömästi syntymän jälkeen emoistaan ja surmataan ennen aikojaan siksi että joku Milla tai Pekka saisi tyydytettyä lihanhimonsa. Alkoi ahdistamaan. Olin tiennyt maito- ja munatuotannon synkästä puolesta, mutta katsottuani tarpeeksi videoita kaikki jotenkin konkretisoitui: Mulla ei yhtäkkiä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa maitotuotteiden käyttö jos halusin pystyä elämään itseni kanssa.

Alku tuntui jännittävältä. Samalta kuin viime keväänä kun palasin kaakkois-Aasiasta kasvissyöjänä ja mun piti opetella laittamaan ruokaa. Mulla ei ollut mitään hajua mitä kasvissyöjät edes söi! Olin syönyt kuluneet kuukaudet tiiviisti paistettua riisiä, nuudeleita ja curryja enkä osannut alkuun hahmottaa mitä muuta kasvisruokaa maailmassa edes oli! Aluksi tuntui siltä että lautaselta puuttui koko ajan jotain, mutta parin viikon jälkeen huomasi miten säälittävän pieni ja mielikuvitukseton mun oma ruokakuplani olikaan ollut! Kaksi viikkoa sitten Aberdeeniin palattuani tuntui aluksi oudolta, ettei aamiaiseksi ollutkaan enää munia tai juustoleipiä. Jouduin luopumaan juustopitsasta ja cauliflower cheesestä, jotka kuului molemmat mun lempiruokieni joukkoon. Mutta viikon kestäneen ruoka-ikävän jälkeen ei enää edes tehnyt mieli ostaa cheddaria. Tuntui hyvältä ostaa hummusta mozzarellan sijaan ja sorbettia kermajäätelön tilalta tietäen, että ketään ei enää teurastettu tai kidutettu mun valintojen takia.

Suurimmat mielessä pyörivät kysymykset vegaaniksi siirtymiseen liittyen koskivat matkustamista ja sosiaalista elämää. Vaikka Briteissä ravintoloiden kasvisruoka-tarjonta on huikean paljon parempaa kuin Suomessa, tiesin että päätyisin jossain vaiheessa viettämään iltaa ravintoloissa, joissa mä en tiukalla vegaanisella ruokavaliolla voisi syödä mitään. Mä tiesin että kaverit kutsuisi mut jossain vaiheessa illalliselle ja vaikka tarjolla olisi 100% varmuudella kasvisruokaa se ei todennäköisesti olisi vegaanista. Oon myös tiedostanut, että jossakin päin maailmaa pelkkä ajatus kasvisruoasta on niin uusi ja ihmeellinen, että vegaanisten aterioiden saaminen olisi täysi mahdottomuus. Mulla oli viime kesänä väli-Amerikassa vaikeuksia löytää edes kasvisruokaa ja silloin kun ruokaa tuli vastaan oli liha poikkeuksetta korvattu juustolla. Jos olisin ollut liikkeellä vegaanina, en olisi voinut syödä paikallista ruokaa papujen ja riisin lisäksi lainkaan ja olisin useamman kerran jäänyt näkemään nälkää, koska vegaaneille sopivaa ruokaa ei yksinkertaisesti ollut tarjolla eikä keittiötäkään ollut jatkuvasti käytössä.

Joitain päätöksiä oli siis sosiaalisen elämän ja matkustamisen suhteen tehtävä. Päädyin varsin loogiseen ratkaisuun eli siirtämään oman keittiöni hiljalleen täysin vegaaniseksi, mutta antamaan vähän armoa sosiaaliselle elämälle ja matkustamiselle. Päätin siis olla kiukuttelematta juustosta, maidosta ja munista jos joku muu ne on lautaselleni kokannut. Päätin myös että jonakin päivänä latinalaiseen Amerikkaan tai muihun ruoallisesti haastaviin kohteisiin lähtiessäni nappaisin muna- ja maitotuotteet reissun ajaksi takaisin osaksi ruokavaliotani sekä elämän helpottamisen että oman terveyteni tähden.

Moni kysyy miksi. Että miksei se kasvissyönti riitä, miksi pitää luopua kaikista eläinkunnan tuotteista? Siksi ettei kasvissyönti riitä poistamaan toisten olentojen kärsimystä. Siksi että mä tunnen liikaa myötätuntoa elämää kohtaan riistääkseni joltakin hengen mielihalujeni vuoksi. Siksi että mä välitän ympäristöstä ja yritän omilla valinnoillani olla edistämättä ilmastonmuutosta. Ja kai sen terveydenkin voi listalle laittaa. Laktoosi-intoleranssia ei ole mulle koskaan virallisesti todettu, mutta jätettyäni maitotuotteet pois ruokavaliosta sain huomata, että siitäkin olin todennäköisesti kärsinyt. Eikä ne terveysvaikutuksetkaan toki siihen lopu.

Enpä olisi ikinä uskonut miten helppoa vegaaniksi ryhtyminen on ja miten paljon vegaanisia tuotteita ruokakaupasta löytää! Mun korviin on lisäksi kantautunut järjettömästi tietoa ruoka-aineista, joita en sekaanina tai vegenä olisi osannut edes nimetä! Huomenna ajattelin leipoa vegaanista suklaakakkua ja loppuviikosta taikoa majoneesia papu-liemistä. Ruoanlaitostakin on yhtäkkiä tullut taas jännittävää! 

Paluu Aberdeeniin

Lensin takaisin Aberdeeniin vajaat kaksi viikkoa sitten ja meno on ollut hektistä. Tuntuu että suurin osa ihmisistä joihin viime vuonna tutustuin on singahtanut maailmalle ja saavuin tänne keskellä freshers weekiä tarkoituksena käyttää kaikki sosiaalinen energia uuden tekemiseen, näkemiseen ja kokemiseen – ja tietty niiden uusien kavereiden metsästämiseen! Luennot alkoivat vihdoin tällä viikolla, mutta meno ei ole juuri rauhoittunut. Oon kuluneiden viikon aikana käynyt piknikeillä, bonfireilla, pelaamassa lipunryöstöä, istumassa pubeissa, jonglööraamassa ja espanjan language exchangessa. Oon fiilistellyt Skotlannin menoja ja nauttinut olostani niin paljon, että oon päässyt jopa jossain määrin irti Aberdeen-vihastani ja päättänyt antaa kaupungille uuden mahdollisuuden. Se on paljon se! 

Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuodesta ja ajattelin tehdä vähän tilannepäivitystä siitä millaista menoa on tänä vuonna luvassa!

Uusi kämppä ja kämppis

Asuin viime vuonna samassa rakennuksessa 160 muun opiskelijan kanssa. Kylppärissä oli minuutin kerrallaan pelittävät nappisuihkut, jotka jaettiin 20 ihmisen kesken ja keittiössä mahtui hädin tuskin kääntymään ympäri. Mulla oli loistavat keittiökaverit ja tapasin ihania ihmisiä asuntoloissa, mutta asuntolaelämä oli hektistä ja ihmisiin ystävystyminen vei aikaa, koska kaikilla oli erilaiset aikataulut ja yhteisiä tiloja ei ollut lainkaan.

Tänä lukukautena meno on muuttunut aika radikaalisti. Mulla on yksi kämppis 40 käytävätoverin sijaan, noin triplasti tilaa viime vuoteen verrattuna, asun keskustan ja kampuksen välissä kaupungin laidan sijaan ja meillä on yksinkertaisesti älyttömän sympaattinen kämppä vanhassa harmaassa kivitalossa, jonka puinen portaikko on kuin suoraan elokuvista. Oon luopunut käsipyykistä pyykkikoneen myötä ja iltaisin voin upota kylpyammeeseen rentoutumaan tai maata sohvalla syömässä jäätelöä.

Mulla on myös suomalainen kämppis mikä on alkuun tuntunut hassulta. Ei tunnettu toisiamme entuudestaan, mutta ollaan tultu tosi hyvin juttuun. Oon kuluneen viikon aikana puhunut enemmän suomea Aberdeenissa kuin koko viime vuoden aikana, mutta kaipa tähänkin tottuu!

Uudet societyt ja kaverit

Heittäydyin viime vuonna kaiken uuden ja jännittävän vietäväksi. Aloitin surffauksen, ju jujitsun ja sirkuksen tarkoituksena kokeilla kaikkea uutta, mutta jossain vaiheessa vuotta huomasin valinneeni ns. vääriä societyja. Ju jitsu ja surffaus ei tuntuneet antavan mulle mitään muuta kuin kipeitä lihaksia, kiukutteluja ja kauhean määrän marinaa siksi että kaikki sosiaaliset tapahtumat tuntuivat keskittyvän ryyppäämisen ympärille. Lopetin molemmat ensimmäisen lukukauden jälkeen, mutta sirkukseen rakastuin palavasti ja suunnitelmissa on perehtyä tänä syksynä ihan kunnolla hulavanteiden maailmaan ja mahdollisesti jopa opetella jonglööraamaan keiloilla!

Tänä vuonna vähän viisaampana oon lähtenyt mukaan sellaisiin juttuihin jotka on mulle omia ja joista tiedän varmuudella löytäväni samanhenkisiä ihmisiä ja tähän mennessä suunnitelmat on menneet nappiin. Sirkuksen ohella oon käynyt veggie societyn piknikillä, pelaamassa lipunryöstön erään vaellus societyn kanssa, kirjoittanut nimeni antropologia societyn postituslistalle ja ilmaisuut kiinnostukseni niin international kuin conservation societya kohtaan. Ensi viikonloppuna lähden vaeltamaan highlandseille ja heti seuraavana päivänä on kaverin tuparit. Huikean paljon uusia juttuja, huikean paljon uusia ihmisiä! Vanhoja toki unohtamatta!

Uudet kurssit ja muutoksia tutkintoon

Mä luovuin kokonaan politiikan ja kansainvälisten suhteiden opiskelusta. Molemmat ykkösvuoden kurssit oli kuolettavan tylsiä eikä muutosta tälle vuodelle ollut kurssien kuvausten perusteella luvassa, joten katsoin parhaaksi luovuttaa. Politiikka oli arvosanojen perusteella mun vahvimpia aineita viime vuonna, mutta tuntui etten onnistunut sisäistämään asioita laisinkaan vaan opettelin lähinnä ulkoa kurssien sisältöjä ja kuuntelin ihan pihalla kun muut keskusteli tutoriaaleilla brittipolitiikan kiemuroista.

Kursseista kerron lisää myöhemmin, mutta näin tiivistettynä puolet syksyn opintopisteistä tulee antropologan kursseista ja niiden ohelle oon ottanut espanjaa ja maantietoa. Molemmat aineet oli mielessä viime vuonna, mutta espanja meni päällekkäin antropologian kurssin kanssa ja vaihdoin maantieteen viime hetkessä latinalaisen amerikan kulttuurihistoriaan, mitä kaduin tosi paljon myöhemmin. Kahtena seuraavana vuonna mun opiskelut koostuu 100% antropologiasta, joten päätin pyhittää tämän vuoden vapaavalintaiset kurssit hispanic studiesin ja human geographyn perusopinnoille. Olin viime vuonna tosi innoissani siitä miten sain politiikan ja antropologian kautta kaksi täysin erilaista näkökulmaa asioihin ja nyt mukaan heitetään vielä maantieteellinen näkökulma! Ihan mahtavaa!

Vuoden vanhempana ja viisaampana

Ehkä suurin helpotus viime vuoteen nähden on kuitenkin se, että tietää vähän paremmin mitä haluaa tehdä ja miten hommat täällä toimii. Ykkösvuotisille jutellessa muistaa miten monimutkaiselta kaikki vuosi sitten tuntui kun piti opiskelun aloittamisen lisäksi muuttaa uuteen maahan ja kaupunkiin, hankkia uusia kavereita ja tottua yliopiston menoon. Nyt on helppo vastailla kysymyksiin siitä moneen societyyn kannattaa liittyä, millaisia kursseja kannattaa ottaa, miten haastavaa opiskelu vieraalla kielellä on ja neuvoa niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin työnhaussa tai kirjaston tulostimen käytössä.

On myös helpottavaa miten paljon vähemmän asioista stressaa. Viime vuonna pelotti mennä ensimmäiselle luennolle ilman kirjoja, tänä vuonna en edes ajatellut ostaa niitä. Viime vuonna kaikki viralliset asiat piti saada hoidettua heti kun tänne muutti, tänä vuonna jaksoin käydä hakemassa uuden opiskelijakortin vasta neljä päivää saapumisen jälkeen, kasa virallisia papereita odottaa edelleen keittiönpöydällä ja esim. paikallista pankkitiliä mulla ei edelleenkään ole.

Uudet ongelmat

Pelkkää ruusuilla tanssimista ei tämän lukuvuoden alku kuitenkaan ole ollut. Asuntoloissa kaikki oli hoidettu meille valmiiksi ja jos ongelmia tuli apu oli sadan metrin päässä. Nyt omalla kontolla on lukemattomien virallisten asioiden hoitaminen ja siihen on ollut tottumista. Meille tipahtelee kirjeitä niin sähköyhtiöiltä kuin gas security –asioista ja linja käy kuumana landlordeille milloin mistäkin asiasta. Wifi-sopimuksien kanssa ollaan tapeltu koko kulunut viikko ja vihdoin kaikkien puhelimessa vietettyjen tuntien ja lukemattomien sähköpostien jälkeen vaikuttaa siltä, että wifi on meille tulossa. Landline-ongelmien takia asennus on tosin siirtynyt lokakuun puoleenvälin lokakuun alun sijaan.

Paperihommia saa pikkuhiljaa alkaa hoitamaan myös kevään vaihdon suhteen. New Mexicoon pitäisi lähettää niin kirjeitä omalta yliopistolta kuin todistuksia varallisuudesta. Kuumottaa myös aika paljon saanko mä sieltä opiskelija-asuntoa kun kyseessä on ns. kaupunki- eikä kampus-yliopisto. Toivotaan parasta!

***

Mulla on tulevilla viikoilla tulossa pari postausta  liittyen omaan elämään ja elämänmuutoksiin, mahdollisesti myös pari Skotlannin meinigeistä ja yliopistoelämästä! Palataan sen jälkeen viime kesän reissuun ja Nicaraguaan joka vei jalat alta! 

Liberia, vankila ja hyvästit Costa Ricalle

Liberiassa sataa kaatamalla. Hostellissa piti olla 24-tunnin vastaanotto, mutta ovessa olevan lapun perusteella on vastaanotossa työskentelevä nainen neljän tunnin lounastauolla. Raahataan litimärät kamat aulaan, istutaan odottamaan ja pian jostain hostellin perukoilta aulaan astelee mies joka kysyy mitä me täällä puuhataan. Yhden puhelun ja viiden minuutin kuluttua aulaan juoksee nainen, joka alkaa huutaa meille kurkku suorana siitä miten meillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan, tiedustellen (yhä raivosta huutaen) ollaanko me sokeita tai muuten vain vajaita. Helppoa on olla kaupungin ainoa hostelli, jossa huoneet maksavat alle 40$, koska palvelu voi olla kuinka alhaista tahansa eikä mahdollisuutta vaihtaa parempaan ole. Likaiset pyyhkeet roikkuu huoneen ovesta ja lattialla on sentin korkuinen kerros pölyä ja muuta kuonaa.

Silmäpari tuijottaa mua valtavan betonisen rakennuksen ikkunaluukusta. Emmin hetken, kunnes kohotan kamerani ja klikkaan nopeasti laukaisinta. Virhe. Mies on ulkona jo siinä vaiheessa kun saan laskettua kamerani. Olin veikannut rakennuksen olleen vankila tai muu valtion virallinen rakennus, mutta en osannut odottaa joutuvani ongelmiin ottaessani siitä valokuvan. Valmistaudun henkisesti poistamaan valokuvan tai jopa luovuttamaan miehelle kameran muistikortin, mutta mies viittoo meitä lähestyessään seuraamaan häntä sisälle. Voi paska. Missähän liemessä sitä taas ollaan? Rakennuksen tarkastelu lähemmällä etäisyydelle paljastaa sen vankilaksi ja kun vahti opastaa meidät sisään ovesta olen suhteellisen vakuuttunut siitä, että tulen viettämään seuraavat päivät kalterien takana.

Aulassa on oranssi kissa, jonka pää on haudattu vahdin työpöydän vieressä olevaan ruokakuppiin. ”El gato!” huudahdan ihan vain kissan näkemisen riemusta ja yhtäkkiä vahti alkaa innoissaan selittää ensin kissastaan, sitten silmät tuikkien rakennuksesta. Kielimuuri on valtava, mutta yksi asia on selvä: me ei olla ongelmissa. Ollaan pikemminkin kaikkien ongelmien tuolla puolella kun vahti opastaa meitä ensin alas vankilan pihamaalle, sitten alas selleihin ja lopulta ylös vankilan muurille. Liberiassa ei pitänyt olla mitään, mutta löydetään yhtäkkiä itsemme suljettujen ovien takaa tutustumassa maan sellaiseen historiaan, joka ei turisteille yleensä ole avoinna.

Koululuokka viipeltää meidän ohitsemme kun laskeudutaan alas tyrmiin. Se on lohduton näky. Olen vieraillut Auschwitzin keskitysleirillä ja Khrem Rougen kidutuskammioissa Cambodiassa, mutta vankila onnistuu silti pydäyttämään. Osa selleistä on säkkipimeitä. Niin pieniä että sinne mahtuisi hädin tuskin istumaan. Vankila ei näytä olevan ollut käytössä vuosiin, mutta sinne on pinttynyt epätoivon tuoksu. Varon koskemasta seiniin ja kadun kenkävalintaani hyppiessäni yli likaisille lattioille kasautuneiden vesilätäköiden. En pysty edes kuvittelemaan millaisessa kunnossa rakennus on ollut silloin kun se ollut käytössä. Näen silmissäni kuinka sadevesi on muinoin valunut sisälle tyrmiin ja kuinka kylmyys on kasvattanut epätoivoa sen sisällä.

Vankilan muurien päältä näkee koko kaupungin ylle. Kurkistelen ulos pienistä viiden sentin korkuisista ikkunoista ja mietin millaisissa olosuhteissa vankilan torneissa vartioineet ihmiset ovat työskennelleet. En voi lakata miettimästä onko ikkunat rakennettu niin pienen pieniksi ulkoiset uhkien vai vankien pakenemisen pelosta. Haluaisin tietää niin paljon. Kävellessämme ympäri vankilan ensimmäistä kerrosta ohi korkeiden suljettujen huoneiden sätin itseäni siitä etten opiskellut espanjaa ennen tänne tuloa. Tiedän että vastaukset kaikkiin mun kysymyksiin on jossain näiden muurien sisällä, mutta mä en saa niihin vastauksia. 

Päätetään sinä iltana lähteä Costa Ricasta. Meidän piti vierailla vielä pohjoisen kansallispuistoissa, mutta ollaan kyllästytty syömään mac & cheeseä ja tomaattipastaa päivästä toiseen. Ollaan kyllästytty maksamaan itsemme kipeiksi likaisista hostellihuoneista ja karsimaan pois suurimman osan suunnitelluista aktiviteeteista yksinkertaisesti siksi että meillä ei ole niihin varaa. On sadekausi ja vaikka matkustaminen Costa Ricassa on tähän aikaan vuodesta huomattavasti turistikautta edullisempaa, ollaan käytetty rahaa huomattavasti suunniteltua enemmän.

Pettymys kalvaa sisintä. Ollaan kuultu niin paljon Costa Ricasta ennen tänne tuloa, mutta maa ei ole onnistunut lunastamaan odotuksia. Ollaan koettu huimia hetkiä Manuel Antoniossa ja Queposissa, mutta Monteverde ja kaikki vierailemamme kaupungit ovat jättäneet tyhjän tunteen. Costa Rica tuntuu väli-Amerikan Thaimaalta. Turismi on kasvanut niin kiinni maahan, että sitä on mahdotonta ajatella ilman. Vaikka tiedostan turismin tärkeyden maan talouden kannalta, en silti pääse yli siitä ajatuksesta, että tunnen päivästä toiseen olevani vain rahantekoväline. Palaan mielessäni takaisin Aasiaan, missä ihmiset ovat aina tuntuneet olevan vilpittömän kiinnostuneita musta, mutta Costa Ricassa vankilan vahdin kohtaaminen on jäänyt ainoaksi vilpittömän ystävälliseksi muistoksi tästä maasta ja sen ihmisistä. Kaikille muille mä olen ollut vain lompakkoni sisältö.

Päätetään seuraavana päivänä ylittää raja Nicaraguaan ja toivotaan hartaasti, että edessä siintää jotain parempaa.

Liberia vinkit

Kulkuyhteydet: San Juanista kulkee suora bussiyhteys Liberiaan. Mahdollista on myös hypätä kyytiin missä tahansa Pan American Highwayn varrella olevalla pysäkillä tai muualta tullessa kiertää Puntarenasin kautta. Liberiasta Nicaraguaan pääsee joko turistibussilla tai ottamalla bussin Peñas Blancasiin, ylittämällä rajan jalan ja hyppäämällä rajan toisella puolella kanabussin kyytiin. 

Nähtävyydet: Vankila. Rakennusta ollaan ilmeisesti muuttamassa museoksi, mutta se ei vielä meidän vierailun aikaan ollut yleisölle virallisesti avoinna. Sisään on kuitenkin omien kokemuksieni perusteella mahdollista päästä. Liberia toimii myös hyvänä tukikohtana monille alueen kansallispuistoille. 

Monteverde Cloud Forest – Santa Elena Cloud Forest Reserve

Same same but different, tiskin takana istuva mies toteaa kun kysytään onko Santa Elenan luonnonpuiston ja Monteverden kansallispuiston välillä mitään eroa. Same forest, less tourists. Siellä voi kuulema kuulla lintujen laulun ja näkynä Arenalin tulivuorelle on paljon parempi kuin kansallispuistosta. Se sattui olemaan myös paikallisen yhteisön vapaaehtoisvoimin pyöritettävä projekti ja pääsylipun hinta oli puolet kansallispuiston omasta.

Auto hajosi mäkeen. Oli ehkä odotettavissa ettei autolla, josta puuttui puoli ovea ja ulkonäöstä päätellen muutama muukin osanen, pötkittäisi kovin pitkälle, mutta tuli silti yllätyksenä kuinka nopeasti kuski luovutti, potki meidät pihalle autosta ja soitti uuden kyydin. Siihen loppui moottorin yskintä ja repaleiset penkit vaihtuvat kiiltävään nahkaan. Kyllä kelpasi taas kaahata kapeilla vuoristoteillä.

Koska meillä oli koko päivä aikaa päätettiin kiertää puiston kaikki lenkit. Metsä on valtava ja puut ulottuvat korkealle taivaaseen saakka. Niiden rungot ovat niin paksuja että tarvittaisiin joukko ihmisiä ulottamaan kädet niiden ympärille. Taivaasta sataa liaaneja, puiden runkoja koristavat mitä erikoisemmat kasvit ja maa on täynnä pieniä karvaisia matoja, jotka menevät kippuralle aina niitä lähestyessä. Kiivetään näköalatorniin ja siellä kaukana horisontissa seisoo Arenal. Missään ei näy ristin sielua. Ollaan kävelty kilometrejä, eikä ketään ole tullut vastaan.

Jokin siinä metsässä ei kuitenkaan vastannut mun kutsuun ja parin tunnin kuluttua tuli vähän höynäytetty olo. Ollaan matkustettu kauas ylös vuorille siitä ilosta että saadaan kävellä metsässä. Nähdään koko päivän aikana yksi ruskea lintu ja pari karvaista matoa. Kävellään läpi kaikki puiston lenkit, mutta kaikkialla näyttää samalta. Näköalatorni on yhden umpeen kasvaneen näköalapaikan lisäksi ainoa paikka, jossa näkee metsän ylle. Sky bridgeja ei täällä ole ensimmäistäkään. Ollaan ajettu tunteja kiemuraisilla vuoristoteillä tänne päästäksemme, mutta toivon yhtäkkiä että olisin taas bussissa.

Bussissa kaikki oli kaunista. Kapeilla vuoristoteillä kaahaavan bussin ikkunasta aukeavat näkymät ympäröiville kukkuloille ja aina merelle saakka olivat henkeäsalpaavat. Laskeva aurinko värjäsi maiseman tuhansilla väreillä ja julistin että tänne mä vielä jonain päivänä muutan asumaan. Vuorten rinteille pieneen mökkiin mistä voin iltaisin seurata vuorille nousevaa sumua. Silloin bussin ikkunasta ulos katsellessani uskoin Monteverden olevan jotain todella erityistä. Nyt se tuntui lähinnä turistihöynäytykseltä.

Sumu alkaa nousemaan. Me ei vain olla näkemässä sitä metsän keskellä. Kun kiivetään paluumatkalla toistamiseen näköalatorniin maisemia katsomaan alkaa sataa kaatamalla vettä. Kaikki on vain harmautta ja seuraavan bussin tuloon on aikaa yli tunti. Kökötetään katoksen alla kylmissämme, kunnes auto kaartaa sisäänkäynnille. Se on sama kaara joka aikaisemmin aamulla hyytyi mäkeen. Mitä sitä hyvää pois heittämään. Pian ollaan taas siinä pienessä, sieluttomassa Santa Elenan nimeä kantavassa kylässä joka tuntuu lähinnä sademetsämatkailun hiihtokeskukselta. Sellaiselta pieneltä kylältä johon saavutaan vain yöpymään viidakkoseikkailujen lomassa.

Monteverde ja Santa Elena vinkit 

Nähtävyydet ja aktiviteetit: Monteverde on turistikohde isolla T:llä. Raha haisee ja tarjolla on perinteisen cloud forest hiken lisäksi niin zip lineja, sky bridge walkeja, benji hyppyjä kuin yösafareita ja ratsastusretkiä. Rehellisesti sanottuna mä en haaskaisi aikaa, vaivaa ja rahaa tänne tulemiseen. Väli-Amerikka on täynnä cloud foresteja, joihin pääsee tallustamaan ihan ilmaiseksi ja jokaisen aktiviteetin pääsee tekemään muualla kolmasosalla näiden retkien hinnoista.

Santa Elena Cloud Forest Reserve: Sisäänpääsymaksu 14$, opiskelijoille 7$. Puiston sisäänkäynnille ei omien tietojeni mukaan kulje julkista liikennettä, mutta me saatiin ”retki” tilatessamme mahdollisuus ostaa myös kuljetus. Meillä ei ollut opasta enkä osaa sanoa kuinka paljon oppaan puuttuminen vaikutti meidän eläinbongaus mahdollisuuksiin, mutta kuuleman mukaan alueelta on bongailtu lähinnä lintuja. Matkaan kannattaa lähteä aikaisin aamulla jos Arenalin haluaa nähdä, mutta puistossa kannattaa myös viipyä iltapäivään asti mikäli sumuiset näkymät kiinnostaa. Polut on helppokulkuisia ja kaikki reitit kävelee helposi puoleen päivään. 

Liikenneyhteydet: Monteverdeen pääsee suoraan bussilla ainakin Puntarenasista. Helpointa on napata mikä tahansa Monteverden suuntaan kulkeva Inter American Highwayta pitkin ajava bussi ja hypätä Monteverden risteyksen kohdalla pois ja jäädä odottamaan seuraavaa ylös vuorille ajavaa bussia.

PS. Oon takaisin Aberdeenissa eikä meidän kämpässä ole wifiä. Jee. Asentaja on armollisesti luvattu lähettää paikalle lokakuun alussa eli seuraavan kuukauden ajan blogi päivittynee kirjastosta tai McDonaldsista. Että semmosta. Motivaatio kirjoittamista kohtaan on pikkasen lässähtänyt kun pelkkää whatsappailua varten saa pistää kengät jalkaan ja jolkotella mäkkärin nurkalle, eli saas nähdä mitä tästä taas tulee.

Quepos, Costa Rica

Välillä unohtaa kuinka ennalta-arvaamattoman kaunista elämä voi olla. Uskomattomia yllätyksiä voi kävellä sisään ovesta kun niitä vähiten odottaa ja välillä seikkailun löytää juuri sieltä mistä sitä ei tule etsineeksi. Maailma on täynnä maagisia paikkoja, hetkiä ja kokemuksia, mutta on aina erilaista kokea jotain sattumalta. Kun jotain hetkeä tai kokemusta ei osaa odottaa se tuntuu aina tuhat kertaa maagisemmalta kuin jo kertaallen kuvien ja ajatusten kautta eletty hetki. Sattuman tuomat hetket koskettavat. Niissä on taikaa. Ne tuntuvat ihmeiltä.

Quepos oli pieniä ihmeitä täynnä. Olin valmistautunut pitkään ja puuduttavaan bussimatkaan, mutta istuin koko matkan San Josesta kiinni bussin ikkunassa yrittäessäni painaa mieleeni kaikki ne vihreät vuoret ja kukkulat. Ajantaju katoaa ja olin niin lumoutunut maisemista, että unohdin täysin kärsiväni matkapahoinvoinnista. Heti ensimmäisenä iltana törmättiin hostellilla mun reissutoverin ystävään, joka on sattumalta ollut kiertämässä väli-Amerikkaa kuluneet kuukaudet. Viimeksi ne oli kohdanneet sattumalta Vietnamin kaduilla. Välillä tuntuu utopistiselta ajatella miten pienistä asioista tällaiset kohtaamiset on kiinni ja millaiset todennäköisyydet niiden tapahtumiselle on laisinkaan, mutta elämä se ei vain lakkaa heittämästä vastaan tilanteita ja kohtaamisia, joiden ei minkään tilastollisten todennäköisyyksien perusteella tulisi edes olla mahdollisia.

Viimeinen pieni ihme oli vesiputous sademetsän kätkössä. Sitä ei oltu merkitty karttoihin. Meille oli kerrottu vain summittainen reitti päätieltä metsäpolun alkuun ja käsketty polun kadottua seurata pientä joenuomaa. Kengät märkinä, jalat itikanpuremilla ja toisinaan runsaan kasvuston peittämää polkua ylös tarpoessa tuli välillä mietittyä että kannattiko taas. Mitä syvemmälle sademetsään vaellettiin sitä vakuutteneempi siitä että vesiputous oli todellisuudessa joku metsästä joenuomaan laskevista pienistä puroista ja meitä oli vain vedetty nenästä. Vaan siellä se putous lopulta odotti kaikessa ylhäisyydessään ja yksinäisyydessään meidän jalkojemme juuressa. Kallion laelta alas kurkistaessa sitä ei edes nähnyt. Paikalliset olivat kiinnittäneet jyrkkään seinämään köyden, jota pitkin alhaalla odottavaan vesialtaaseen saattoi laskeutua mikäli rahkeet eivät riittäneet hyppäämään kielekkeeltä suoraan vesiputouksen kuohujen syleilyyn. Alhaalla putousta saattoi ihailla koko komeudessaan. Vesi oli viileää ja viidakon äänet kaikuivat putouksen kohinan taustamusiikkini. Oltiin ainoat vierailijat putouksella sinä päivänä.

Olisin halunnut nähdä Queposissa auringonlaskuja, mutta sadepilvet peittivät taivaan aina iltapäivisin. Juhlittiin sen sijaan meidän hostellissa vapaa-ehtoistyötä tekevän tytön syntymäpäiviä ja pelattiin korttia. Costa Ricalainen mies tarjosi musta eräänä päivänä kaverilleni sata dollaria. Kauppoja ei tehty. Rakastuin kaupungin edustavalla oleviin tummiin hiekkarantoihin ja siihen fiilikseen, joka pienissä merenrantakaupungeissa aina on.

QUEPOS VINKIT

Majoitus: Pura Vida Hostel. Dormeissa on öisin älyttömän kuuma, mutta tunnelma on loistava ja hinnat alueen edullisempia. Hostellilta saa sisäänkirjautuessaan vihkosen, johon on listattu kaikki alueen edullisimmista supermarketeista parhaisiin näköalabaareihin ja off the beaten path -kohteisiin. 

Nähtävyydet: Manuel Antonio National Park ja Secret Waterfall.  

Kulkuyhteydet: San Josesta pääsee Queposiin suoralla bussilla kolmessa tunnissa. Kulkuyhteydet muualle Costa Ricaan Queposista San Josen tai Puntarenasin kautta.