Versailles

Versaillesissa kaikki on tehty kullasta. Niin mulle kerrottiin kun seisoin satoja metriä pitkässä mutkittelevassa jonossa Versaillesin edustalla. Otin kuvia kauniista ikkunoista ja naureskelin. Mulle oli kerrottu kattokruunuista ja peilisaleista, kuvankauniista huoneista jotka täyttivät koko palatsin. Mun olisi pitänyt olla kaikinpuolin valmistautunut siihen mitä tulemaan piti, mutta Ranska tykitti täysillä alusta loppuun. Versailles, ihana Versailles.

Sen rakennukset huoneet hohtivat. Ne oli vuorattu tuhasilla maalauksilla, kuvilla ja pinnoilla, jotka tuntuivat saumattomasti kuuluvan yhteen: Versailles oli kokonaisuuksia. Versailles oli värien ja muotojen leikkejä, voimakkaan värisiä seiniä, katon reunassa hohtavia kultaisia linjoja ja korkealle kohoavien kattojen yksityiskohtaisia maalauksia. Palatsin huoneet oli täytetty marmorista valmistetuilla patsailla ja maalauksilla ja aurinko paistoi sisään seinien korkuisista ikkunoista. Astelin pitkin käytäviä, joilla vuosisatoja sitten kaikuivat Marie Antoinetten, ja muiden yltäkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkuneiden ihmisten askeleet.

Versaillesissa muistin miksen olisi koskaan voinut luoda elämää arkkitehtina. Olisin halunnut rakentaa peilisaleja, marmoriportaikkoja ja maalauttaa seinien kokoisia kuvia. Olisin piirtänyt huoneet niin täyteen yksityiskohtia, ettei kellään olisi koskaan ollut varaa rakentaa niitä toteen. En olisi halunnut tehdä muuta kuin rakentaa linnoja, palatseja tai entisaikojen kirkkoja. Miellän itseni aina ihmiseksi, joka etsii kauneutta luonnosta ja sen loistosta, mutta Versaillesin kaltaiset paikat saa mut muistamaan, että ihminenkin osaa käsillään luoda käsittämättömiä maisemia.

Olin luullut palatsia valtavaksi, mutta se ei ollut mitään verrattuna palatsin tiluksiin, jotka symmetrisine muotoineen ja tekojärvineen jatkuivat silmänkantamattomiin. Vaikka lehdet olivat pudonneet puista ja ilma oli liian kylmä suurempiin seikkailuihin kapeilla puistikkojen käytävillä, ei se estänyt mua ottamasta muutamaa askelta tyhjillä kujilla nähden sieluni silmin menneisyyden loiston ja kuvitellen itseni entisaikojen kuninkaaksi. Olisipa ollut kesä. Puitosta pois kävellessäni laskeva aurinko pakotti mut siristämään jatkuvasti silmiäni, mutta se värjäsi myös maan kultaiseksi.

Ps. Oli siellä kaiken loiston keskellä myös ihan saakelisti turisteja. Jostain syystä en ollut hoksannut ollenkaan, että mun Pariisin reissu osui yhteen brittikoulujen lomien kanssa. Siellä sitä oltiin hyvin kotoisissa tunnelmissa satojen englantia pölöttävien päiden kanssa!

Goussainville, Ranska

Pariisin pohjoispuoli. 70-luvun alkupuolella siellä oli eräs hyvin geneerinen ranskalainen kylä. Sitten tuli lentokenttä. Sitten tuli lento-onnettomuus. Asukkaat kaikkosivat ja yli 40 vuotta osa Goussainvillen kaupungista on pysynyt hylättynä. Rakennukset lahoavat ja mätänevät hiljalleen. Niiden purkamisen sijaan pystytetään aitoja ja lukitaan menneisyys lukkojen taa. Kirkko on ainoa rakennus, jonka kuntoa ylläpidetään. Menolippu tänne kiitos.

Siellä oli autiota, hiljaista. Ei tavattu tai kohdattu ensimmäiseen puoleen tuntiin ristin sielua. Vaelleltiin pitkin pääkatua, jonka rakennukset näyttivät pysyneen koskemattomina vuosikymmeniä. Siellä oli sortuneita kattoja, muurattuja ovia ja ikkunoita, graffitein koristeltuja seiniä, suuria munalukkoja ja kaltereita. Siellä oli myös pieniä polkuja. Lähes kiinnikasvaneita reittejä puoliksi sortuneiden talojen taakse. Siellä ikkunoita ja ovia ei ollut vaivauduttu muuraamaan umpeen - tai jos olikin, oli joku ne hakannut auki. Tirkisteltiin sisään hylättyihin kylpyhuoneisiin ja punnittiin kattojen kestävyyttä. Löydettiin osittain palanut rakennus, jonka sisälle oli esteetön pääsy. Lattioissa oli niin monta reikää että ylös katsoessaan saattoi nähdä taivaan kolmen kerroksen läpi. Ikkunassa roikkuva takki oli ainoa talossa jäljellä oleva esine. Se ja takka, joka näytti hämmästyttävän hyväkuntoiselta suhteessa siihen ajatukseen, ettei kukaan ollut siihen kymmeniin vuosiin koskenut.

Ensimmäinen puoli kylästä on autio, toisella hylättyjen talojen keskelle on syntynyt asutuksia. Puhtaita seiniä, ehjiä ikkunoita ja rakennusten eteen pysäköityjä autoja. Jostain syystä kunnostettuja taloja on kuitenkin ripoteltu sinne tänne hylättyjen joukkoon  sen sijaan että yksi osa kylästä olisi kunnostettu. Mua karmii ajatella elämää kummitustalojen naapurissa. Siellä ihmiset elää kuitenkin ihan normaalia elämää. Sieltä löytyy uusi leikkipuisto ja kävelymatkan päästä kaikki palvelut. Kylän keskellä kohoava harmaa kirkko on yhä toiminnassa. Mietin kuka siellä oikein kävi sen jälkeen kun kyläläiset kaikkosivat.

Kestää ikuisuus löytää se hylätty kartano, josta kaikki puhuivat. Netistä löydetyt artikkelit, blogit ja ne kaksi hassua ranskalaista poikaa, jotka kuvasivat Goussainvillessä dokumenttia hylätyistä paikoista. Ne kertoivat kiivenneensä kahden aidan yli kartanolle päästäkseen päästäkseen ja näyttivät meille kuvia sen sisältä löytyneistä portaikoista ja seinälle maalatusta Väiskä Vemmelsäärestä. En tiedä mistä ne yhden ylimääräisen aidan repäisivät, mutta kartanon löydyttyä annoin niille rispektiä puolentoista metrin korkeudessa olevan ikkunaluukun läpi kiipeämisestä. Mä en edes yritä. Ulkoapäinkin se kartano näyttää kuitenkin lumoavalta. On vaikea kuvitella olosuhteita, joissa joku jättäisi sellaisen paikan taakseen.

Meidän juna Pariisiin on myöhässä lähes tunnin. Joku on heittäytynyt junan alle ja liikenne on seis. Istutaan kylmässä asemalaiturilla ja vilkuillaan varovaisesti olan yli muutaman penkin päässä hyvin agressiiviseksi kehkeytyvää sanaharkkaa. Parikymppisen tytön ja keski-ikäisen naisen tappelu on edennyt siihen pisteeseen, että tönimiseen on lähtenyt mukaan jo ulkopuolisia. Syyttävien sormien osoittelua, huutoa, väliin tulevia käsipareja. Joka kerta kun tappelun luulee keskeytyneen jompi kumpi osapuolista laukaisee vielä yhden kommentin, joka sytyttää seuraavan kipinän. Ihmiset alkavat lipumaan kauemmas. Kiinassa ihmiset huusi jatkuvasti toisilleen, mutta ymmärsin sanoja sieltä täältä ja tiesin ettei kukaan todellisuudessa kävisi toisen kurkkuun kiinni. Ehkä se johtui niistä betonilähiöistä ja ihmisten kommenteista lähiöiden pahamaineisuudesta, mutta mä melkein odotin jonkun vetävän taskustaan veitsen. Kun äänet vihdoin hiljenevät kysyn hiljaa kaveriltani tiesikö se mistä ne riiteli. Se vastasi niiden tapelleen paikasta asemalaiturin ainoan lämmittimen vieressä.

// I would have never thought abandoned village was something you could find in the suburbs of Paris. There it was however, slowly falling apart ad taken over by nature. Most of the building were far too collapsed to take a closer look but we managed to find our way into few. The mansion on the top of the hill was by far the most fascinating building in town. It was so hard to imagine the circumstances that made people leave behind something so magnificent 40 years ago.

Miks Pariisissa on niin kaunista?

Julistin ennen lähtöä Pariisin olevan kliseisintä Eurooppaa, sellaista kaikinpuolin kaunista ja siloiteltua, Eiffel-tornilta ja riemukaarelta näyttävää ja tuoreelta patongilta tuoksuvaa. Ihmiset sanoi että ne ei osaa kuvitella mua Pariisissa. En osannut minäkään. Pariisista tuli mieleen huulipuna ja kauniisti laitetut hiukset. Mulla oli lähtöaamuna päällä sotkunuttura ja kolme paitaa päällekkäin kiskottuna. Näytin ihan samalta Pariisista palatessani, joskin päältä löytyi vielä yksi paita lisää. Silti mä olisin halunnut niin kovasti jäädä. Voi kunpa olisin voinut jäädä!

Pariisissa oli niin monta kaunista ikkunaa ja parveketta että mä meinasin haljeta heti ensimmäisenä aamuna. Siis sen jälkeen kun oltiin saavuttu bussiasemalle ruman Pariisin keskelle ja tallustettu pimeydessä kohti keskustaa. Mä juoksin ympäri katuja kamera ojossa enkä saanut tarpeekseni kiemuraisista parvekkeista ja joen varrella nököttävistä rakennuksista. Tuntui siltä kuin olisin astunut satukirjaan. Multa kysyttiin enkö tiennyt miltä Pariisi näyttää. Vastasin nähneeni Rottatouillen ja sen jakson Sinkkuelämää, missä Carrie muuttaa Pariisiin. En mä ollut ymmärtänyt että siellä oli niin kaunista. Niin kaunista vuodenaikaan, joilloin puista oli pudonneet kaikki lehdet ja säätiedotus oli luvannut sadetta kahdeksi päiväksi. Silti mä vielä neljä päivää Pariisiin saapumisen jälkeen jaksoin ihastua katujen kauneudesta. En enää ihmetellyt miksi jotkut tuntemani ranskalaiset vastasivat kotimaata kysyttäessä Pariisi. Olisin minäkin vastannut, jos eläisin keskellä sitä kaikkea.

Silti Pariisi ei ollut yhtään sellainen kaupunki kuin miksi olin sen kuvitellut. Kiillotetun keskustan jälkeen kadut alkoivat täyttyä graffiteista, repaleisista julisteista ja kadun varsille kerääntyneistä roskista. Puitteet olivat ihan yhtä kauniit ikkunalautoineen ja kukka-asetelmineen, mutta yleisilme muuttui. Kaduilla oli yhtäkkiä särmää. Pariisin puhtaus ja järjestelmällisyys, se alkoi rakoilla ja mä löysin itseni kävelemästä kaduilta, jotka olisivat voineet missä tahansa maailmassa. Niissä katua reunustavissa liikkeissä ei enää myyty kakkupaloja, vaan ikkunalaseja vasten oli koottu röykkiöittäin tavaraa aina vaatteista kodinelektroniikkaan ja ruokaan. Oli liike joka muistutti kiinalaista kenkäkauppaa. Seuraavasta sai turkkilaista ruokaa. Katua väritti halal-lihalle pyhitetyt liikkeet, pienet puhelimenkuoria ja kännykkäliittymiä myyvät puodit sekä teltoissa nukkuvat pakolaiset. Pariisi ei enää ollut mulle vain Ranskaa. Se oli kaupunkikuvaltaan kansainvälisin paikka jossa mä olen ikuisuuksiin, jos koskaan, vieraillut.

Mä rakastin Pariisin tuhnuisuutta. Niitä hetkiä kun olisi voinut olla missä tahansa maailmassa. Lukemattomia seinien kokoisia graffiteja. Mä kuitenkin rakastin myös Pariisin perinteistä kauneutta. En osaa nimetä yhtäkään montaa kaupunkia, jonka arkkitehtuuri olisi niin tasaisen kauniin toistuvaa. En siinä mittakaavassa. Jopa puistot olivat kauniita, vaikka maa oli mudan peitossa. Rakastin kävellä Seinen varrella, vaikka vesi oli tähän vuodenaikaan ruskeaa. Kävelin läpi kaikki kliseisimmät kaupungin nähtävyydet, mutta osasin innostua niistäkin. En vakuuttunut Mona Lisasta enkä suurimmasta osasta Louvren taiteesta, mutta rakennus oli maailman kaunein enkä mä saanut silmiäni irti näyttelyhuoneiden kauniista katoista. Kattoja ja kauniita ikkunoita, niitä mulla on kameran muistikortti pullollaan.

Pariisissa oli niin monta kaunista paikkaa, ettei niitä kaikkia olisi mitenkää voinut merkitä yhteen karttaan. Käveltiin usein Rue de Turbigoa ja Rue de Faubourg du Templea pitkin kotiin. Jokaisella kerralla bongattiin jotain, mitä ei oltu ennen nähty. Jotain äärettömän kaunista, jotain tavattoman arkista tai muuten vaan mieltä nostattavaa. Kuvankauniita kirkkoja ja rakennuksia, pieniä liikkeitä tai ravintola, joka jäi edellisellä kerralla huomaamatta kaiken sen Pariisissa tapahtuvan elämän tienoilta. Silti meidän tarvitsi hypätä vain yksi kadunväli pohjoiseen tai puikkelehtia yhden syrjäisemmän kujan lävitse kun olimme jo kokonaan uudessa maailmassa, jossa myytiin kirjoja kahdella eurolla, istuttiin skotlantilaisessa pubissa ja josta pääsi vanhoille kauppakäytäville. Mä mietin kuinka kauan Pariisissa saisi kulutettua aikaa vain tutkimalla kaikkea mitä sen kapeat kadut tarjosivat ohilkulkijalle ihmeteltäväksi. Mä luulen että elämä ei siihen riittäisi, koska Pariisi tuntui alati muuttuvalta ihmisten ja kulttuurien viidakolta. Jotain oli olemassa tänään, huomenna sitä ei ehkä olisi.

Pariisi oli hassu paikka. Siellä kaikki oli ilmaista jos oli alle 26-vuotias. Kaduilla partioivat aseistetut miehet, jotka loivat mun silmissä lähinnä turvattomuuden tunnetta. Eräälle aukiolle oli koottu satoja kynttilöitä terrori-iskussa kuolleiden muistolle. Sen vieressä nuoret skeittasivat iltaisin ja kodittomat viettivät yönsä. Pariisi oli vastakohtia ja ristiriitoja. Ja mulla on sieltä niin monta valokuvaa etten tiedä yhtään mihin ne tunkisin!

Ps. Mun blogilla oli vähän orpo olo. Kaikilla mun blogeilla on ollut aina selkeä teema oli ne sitten kirja-, japani-ernu- tai au pair-blogeja. Liityinpä siis Rantapallon matkakumppaneihin kun en suurempaa kategoriaa tälle blogille keksinyt! Jee. Oon mä ehkä vähän ernu tuolla muiden blogien joukossa, mutta ehkä tää tästä! Meno jatkuu täällä samanlaisena kuin aina ennenkin.

// Paris was absolutely stunning. I mean absolutely gorgeous. Never have I ever seen so much beauty in a city. My memory card is full of pictures of pretty windows and ceilings but I just couldn't get enough of them. The best part about the city? It was nothing I ever expected it to be. Outside the polished central bits it was dodgy, edgy, dirty and full of street art and I absolutely loved it.