St. Albans

Pohjois-Lontoo. Puolentoistatunnin junamatka kaupungin halki. Pelataan matkashakkia ja se saa mut voimaan huonosti. Taivas on harmaa ja ulkona ikkunan takana sataa. Mä en oikein edes tiedä minne me ollaan matkalla.

St. Albans on kuin mikä tahansa pikkukaupunki Lontoon lähiöissä pieniä liikkeitä ja ruokapaikkoja pullollaan. Se on kuitenkin jollain tapaa hämmentävän erilainen. Kaupungin kadut näyttävät tyhjiltä ja niillä vaeltavien ihmisten ikäluokka tuntuu olevan jossakin keski-iän paikkeilla. Vanhukset juttelevat liikennevaloissa ja ihmiset juttelevat auton ikkunoista kysyäkseen suuntaa. Pikkukaupungiksi sieltä löytyy myös hurjan paljon yllätyksiä. Kapeita katuja ja kellotorni, käytettyjä kameratarvikkeita myyvä liike jonka ikkunassa roikkuu 20£ punnan linssejä, puisto jonka pensaikossa lasken piileskelevän seitsemän oravaa sekä muinaisen nunnaluostarin rauniot. Linssit jäävät tosin kauppaan, oravat juoksee mua karkuun ja mun vaaleanpunaiset kengät muuttuu ruskeiksi, kun me tarvotaan raunioille mutavelliksi muuttuneen ruohokentän poikki. Seikkailut on pieniä, mutta ne tekevät mut hurjan iloiseksi.

Siellä on myös valtava katedraali, jonka kaltaista en olisi koskaan uskonut Englannista löytäväni. Se lumoaa mut täysin. Se ei ainoastaan vedä vertoja kaikille lukemattomille itä-Euroopassa kohtaamilleni uskonnollisille rakennuksille vaan se päihittää ne kaikki (Budapestin St. Stephensin basilikaa lukuunottamatta). Se on niin valtavan suuri että mun suuntavaisto pettää kerta toisensa jälkeen ja löydän itseni haahuilemasta uusista huoneista kerta toisensa jälkeen vailla mitään tietoa siitä mistä olin tullut ja mitä olin jo nähnyt. Olen lumoutunut siitä miten erilainen rakennuksen jokainen kolkka on. Luulet nähneesi kaiken, mutta sitten astut seuraavaan tilaan ja ymmärrät ettet ole nähnyt vielä mitään. Toivoin että ihmiset osaisivat yhä rakentaa jotain noin kaunista. Sellaisia joihin sisään astuessa henki salpautuu ja sä et haluaisi koskaan lähteä.

Oon sanonut tän tuhat kertaa mutta sanonpa vielä kerran. Nimittäin että ihana Englanti. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen ja niin edespäin, mutta asuapa jossain muualla kuin Skotlannin perämetsissä!

London Southbank

Uusivuosi vaihtuu metsäisen kukkulan laella nuotiota sytytellessä. Pahvinpalaan tarttunut liekki käpristää joukon sytykkeitä, mutta märkää puuta ei tuli hipaisekkaan. Muutaman minuutin välein liekki sammuu täysin ja jäädään pimeyden keskelle. Kaupungin valot on kauniit mutta kaukana. Repusta löytyy kasa tähtisädetikkuja joita mä heiluttelen kukkulan laella. Joskus pienempänä kuvittelin niiden olevan taikasauvoja ja tein niillä taikoja. Päätän kokeilla uudestaan. Mun kuraisissa kengissä on nilkkaa vasten painautunut puhelin, jonka taskulamppu näyttää valoa mun kompuroidessa ruohomättäiden keskellä. Myöhemmin katson kukkulan laella ilotuksia ja piileskelen kotibileiltä peiton alla.

Hypätään junaan ja löydetään itsemme Vauxhallista. Siellä on kiipeilykeskus jonka seinät me valloitetaan. Mun kaikki varpaat on kiipeilykenkien takia ihan kippurassa ja tohjona, mutta lopettaa ei pysty ennen kuin kädet antavat periksi. Ennen kuin jokainen ruumiinosa on niin maitohapoilla ettet pysty kiskomaan itseäsi enää lattialta. Sitten istut maton reunalla ja huokailet ihastuneena kuinka ihmiset kerta toisensa jälkeen kapuavat katonrajaan pienen pieniä tarttumapinnattomia väkäsiä pitkin. Vauvasta vaariin. Itse makaat selälläsi lattialla heti kun reitiltä loppuvat kiinnikkeet joiden taakse voi pujottaa kätensä. Ehkä jo vähän ennen sitä.

Southbank on ihana. Paikoitellen ihan älyttömän posh ja turisteihin hukkuva, mutta silti jotenkin äärettömän sympaattinen. Mä tykkään niistä koukeroisista katulampuista, joiden ympärille on kietoutunut yrmeän näköisiä kaloja, selän takaa paistavasta auringosta joka häikäisee niin kovaa ettei taakseen voi katsoa, värikkäästä veneestä jonne on koottu kasa ravintolapöytiä sekä joen alta paljastuneesta mutapenkasta. Ihmiset käyvät siellä metallinpaljastimien kanssa kaivamassa kihlasormuksia ja muita arvometalleja, mulle kerrotaan. Surullinen joki, mutta silti aika särmikäs.

Maailmanpyörän alla oleva ihmispaljous ahdistaa. Tuntuu siltä kuin olisin jälleen Kiinassa kilpailemassa siitä kuka pääsee ensimmäisenä ulos metrosta. En minä ainakaan. Maailmanpyöräryysiksen jälkeen mut valtaa hämmennys. Siellä ne kaikki näpsii kuvia pyörivästä rinkelistä, vaikka vain muutaman askeleen päässä avautuu lukemattomien graffittien kirjoittama skeittipuisto, jossa jokainen tyttö ja poika näyttää osaavan lentää. Niillä on kaikkea pyöristä ja skeittilaudoista rullaluistimiin eikä kukaan välitä onko ohi viilettävällä tyypillä ikää kymmenen vai kolmekymmentä vuotta. Mua ihastuttaa se miten jokaisesta välineestä muodostuu pala noiden ihmisten kehoa. Se luottamus että minä osaan. Ei pelkoa putoamisesta, vaikka kymmenet silmäparit seuraavat niiden ihmisten liikkeitä. Se on kerrassaan hassu paikka skeittipuistolle kaiken sen rahan ja rikkauden ympäröimänä, mutta ehkä se tekee siitä vielä vähän kauniimman, vielä vähän ihanamman.

VÄLI-AMERIKKA KESÄ 2016!!!!

Mä lähden ensi kesäksi väli-amerikkaan enkä mä yhtään tiedä miten monta huutomerkkiä mun pitäisi tähän näpytellä tai mitä sanoja mun pitäisi käyttää että mun hilpeys ja innostus välittyisi mun räjähdyspistettä lähentelevän kehoni kanssa! Lentolippuja on kädessä on kädessä neljä kappaletta ja fiilikset on aika käsittämättömät. Mä luulin että elämä loppuu kun yliopisto alkaa ja joudun luuhaamaan Euroopassa seuraavat neljä vuotta, mutta elämä toi taas pieniä suuria ihmeitä mun luokseni ja tässä sitä mennään!

Pienillä suurilla ihmeillä tarkoitan sitä että lennot tippui oikeasti taivaasta. Mulle saapui kesällä Slovakian maaseudulla tallustaessani sähköposti, joka sisältö oli jotakuinkin "Onnea, olet voittanut lentoliput kahdelle minne tahansa maailmassa". Sen jälkeen kun olin parin tunnin verran varmistellut ja vakuutellut itselleni, että tää juttu oikeasti tapahtuu oli fiilikset aika hurjat! Lentolippua takaisin Suomeen vaan ja kolikoita kasaamaan! Loppupeleissä homma meni kuukausien mittaiseksi älyttömäksi säädöksi kilpailun järjestämän lentoyhtiön kanssa ja vapaavalintaisten kaukolentokohteiden sijaan mulle tarjottiin lippuja joko Californiaan, Signaporeen tai Bangkokiin. Että se siitä kilpailun pääpointista sitten. Jenkit ei kiinnostaneet yhtään kaakkois-Aasian sadekautta enempää, joten valikoitiin lopulta kohteeksi Los Angeles ja päätettiin maksaa lennot sieltä lattareihin omasta pussista. Sinne me oltiin alunperinkin haluttu. Budjettiin tuli parin viikon kokoinen reikä, mutta kesällä on edessä seikkailu jota mä en anna yhdenkään budjetin lannistaa!

Lennellään tosiaan toukokuun vikalla viikolla Los Angelesiin ja siitä pari päivää myöhemmin Costa Ricaan. Suunnitelmat on vielä aika hakusessa, mutta näillä näkymin pyöritään vajaa kolme kuukautta jossakin akselilla Costa Rica-Nicaragua-Honduras-El Salvador-Guatemala. Jännittää! Costa Ricaan ei varmaan jäädä pidemmäksi aikaa hintatason takia ja Honduraksesta ja El Salvadorista oon kuullut aika hurjia juttuja, mutta mikäli jengisodat sen muut ei tätä hetkeä hurjemmiksi muutu mä lähtisin kovin mieluusti El Salvadorinkin rannoille surffaamaan. Surffausta, snorklausta, tulivuoria, vaeltamista, katuruokaa, espanjan kieltä, tanssia, kolonialismin aikaisia kaupunkeja, riippumattoja, maya-temppeleitä, luonnonpuistoja ja elämän väriloistoa. Niistä on ensi kesä tehty!

Että semmosta. Enpä tiedä mitenpäin tässä pitäisi olla. Kauhistuttaa pienesti kun miettii kaikenmaailman sadekausia, tornadoja, mutavyöryjä, aktiivisia tulivuoria, maanjäristyksiä ja Tyyntä Valtamerta. Oon vähän hysteerinen kaikkien luonnonilmiöiden kanssa. Mutta muuten tekee lähinää mieli kiljua riemusta ja ottaa muutama tanssiaskel. Heippa vaan Eurooppa! Jos jollakin on vinkkejä autottoman ihmiseen elämään Losissa kuuntelen teitä mieluusti. Myös omakohtaiset kokemukset Väli-Amerikasta sadekaudella kasvissyöjänä ja espanjaa heikosti osaavana olentona tervetulleita.

Saigon

Vietnamissa kaikki on mukavia. On vaikea ymmärtää että ihmiset on ihan vilpittömiä tullessaan juttelemaan mulle kadulla tai istahtaessa mun viereen puiston penkillä. Eräs mies näyttää mulle valokuvia kodistaan ja perheestään ja antaa mulle juttutuokion päätteeksi lahjaksi viuhkan. Bussissa kuski kumartuu mua kohti, kertoo että olen kaunis ja antaa bussilipusta alennusta. Kaikki hymyilee mulle. - 31.1.2015

Bangkok shocks, Saigon shakes, Hanoi rocks. Hanoi Rocksin tuotanto soi mun päässä siitä hetkestä kun astun tukahduttavan kuumaan Saigoniin. Bussin ilmastointina toimii aukinainen ikkuna ja mä olen ahtautunut pienen pienelle tuolille rinkka ja reppu molemmat sylissä. Katselen lumoutuneena Vietnamin pölyisiä katuja ja sitä ihmispaljoutta. Sähköpylväiden tummia maanrajassa roikkuvia johtokasoja ja värikkäitä rakennuksia. Saigon tuoksuu ja näyttää elämältä. En muista koskaan nähneeni missään vastaavaa liikenteen vilskettä ja kuhinaa. Ihmisiä syöksyy katujen halki jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja vaikka mä luulin olevani ihan kelpo kadunylittäjä on mulla bussista ulos päästessäni kaikki sormet suussa. Kaoottinen. Ystävällinen. Elävä. Vähän sekopäinen. Noita sanoja mä opin käyttämään kuvaillessani tätä kaupunkia, sillä puikkelehtiessani päämäärättömästi pitkin kaupungin katuja on mun mahdotonta olla rakastumatta sen vilskeeseen ja ihmisten vilpittömyyteen.

Mun hostelli sijaitsee kymmenen askelen päässä paikallisesta marketista, joka lumoaa mut täysin. Tuoreisiin vihanneksiin ja hedelmiin sekä hajusta ja kärpästen määrästä päätellen hieman vanhempiin kala- ja lihatuotteisiin hukkuva marketti on täynnä elämää aina aamupäivisin kun mä tallustelen se ohitse. Mun upouudet hiertävät lipokkaat lätsähtää lammikkoon, joka näyttää epäilyttävästi veren ja veden sekoitukselta. Maassa lojuu kalojen sisälmyksiä ja yritän kovasti olla miettimättä missä mömmöissä mun varpaani on uineet. Auringon laskiessa koko marketti on tyhjentynyt, mutta se sijaan sen edustalle on kasattu kokoelma pieniä pöytiä ja punaisia jakkaroita. Katuruoan tuoksu vie mut täysin mukanaan ja vaikka mahtuisinkin johonkin nurkkaan istahtamaan en osaisi kuollaksenikaan valita mitä suuhuni pistäisin. Bahn mi'sta tulee mun jokapäiväinen herkku, vaikka se toisinaan saakin mut syöksemään tulta. Pienien makeiden uppopaistettujen palluroiden nimeä en koskaan oppinut, mutta kertaakaan en voinut ohittaa kojusta leijailevaa uppopaistetun taikinan tuoksua palluroita ostamatta.

Illat vietän moottoripyörän kyydissä erään nuudeliravintolasta bongaamani amerikkalaisen pojan kanssa. Kaupungin valot sykähdyttää mua vielä enemmän kun niitä ihailee hiusten hulmutessa vauhdin hurmassa. Jossain päätiellä mieleeni juolahtaa kysymy siitä kuinka kauan poika on pyöriä elämässään ajanut. Kaksi viikkoa. Mua naurattaa kun kiidetään kahden moottoripyörän ohi. Elämä on niin huoletonta. Päädyn vahingossa saman pojan kanssa treffeille ja yritän esittää kuuluvani joukkoon ravintolassa, jonne sisäänpääsyä joudutaan odottamaan tunnin verran, yksi ruokalaji maksaa samanverran kuin mun viikon lounaat, kaikilla on mua lukuunottamatta puku tai hienot vaatteet päällä ja mua puhutellaa nimellä madam. Japanilainen pitsa on hassua enkä löydä menusta kokista. Myöhemmin katsellaan Saigonia halkovaa pimeää jokea baarin terassilla ja mä näen elämäni ensimmäisen rotan juoksevan vain muutaman metrin päässä mun jaloista jossain keskellä kaupunkia. Saigon on ihana ja pojan tarinat Israelista lumoavia, mutta silti mä olen salaa iloinen että mulla on jo menolippu muualle kun se kysyy multa seuraavan päivän tekemisistä.

Tarinoita Hong Kongista

Mun couchsurfing kehottaa mua jättämään suurimman osan nähtävyyksistä väliin ja elämään. Sitä varten Hong Kong on olemassa. Mies piirtää mulle aamulla kartan ja kirjoittaa listan paikoista jossa mä saattaisin haluta käydä. Saattaisin haluta hengittää Hong Kongia. Mä tanssahtelen läpi Victoria Harbourin ja Kowloonin, kävelen halki puistojen ja temppelien ja taivaaseen asti kohoavien kerrostalojen reunustamien katujen. Hong Kong vie mut kaupunkina mennessään, mutta kun mä palaan mielessäni takaisin siihen kaupunkiin en mä muistele tuulentuiverrusta Victoria Peakilla tai Hong Kong Islandin yöllisiä valoja. Mä muistelen ihmisiä ja kohtaamisia, jotka kaikki omalla tavallaan oli hyvin mieleenpainuvia, ja niitä pieniä hetkiä jotka mä vietin niiden ihmsten kanssa nudelikulhojen äärellä tai katuje varsilla istuen.

Mun couchsurfing host on yksi kilteimmistä ihmisistä joita olen elämässäni tavannut. Sen huumori on yhtä kieroutunutta kuin mun ja mua naurattaa aina kesken meidän keskustelujen. Me käydään ulkona syömässä, istutaan kadunvarrella katsomassa kaupunkia ja puhutaan maailmasta. Se näyttää mulle mitä Hong Kong on. Mun viimeisenä iltana se yrittää patistaa mut ja kaksi meksikolaista ulos tanssimaan mun viimeisen päivän kunniaksi. Se vie meidät oluille ja kiskomaan tarjottimen verran shotteja, mutta me vakuutetaan sille ettei me lähdetä mihinkään ellei se lähtisi meidän matkaan. Päädytään lopulta takaisin sen kämpille pelaamaan cards agains humanitya ja yön pikkutunneilla salaisuudet kulkevat ympäri asuntoa. Ihmismieli kiehtoo mua paljon. Salaisuudet kiehtovat. Ensimmäistä kertaa ikinä mua kutenkin pelottaa se miten paljon painoa ihmiset voivat sisällään kantaa vailla mitään ulkoista jälkeä. Samalla mä kuitenkin lumoudun siitä miten paljon hyvyyttä ja kauneutta voi mahtua ihmisiin, joiden roolissa moni muu olisi luhistunut täysin.

Hyppään eräänä usvaisena aamuna lautalle, joka vie mut Victoria Harbourille. Siellä hieltä haiseva likaisissa vaatteissa kulkenva keski-ikäinen mies kävelee suoraan mun luokseni ja kysyy olenko mä suomalainen. Sen michiganilaisen miehen sukujuuret ulottuivat kuudessa tai seitsemässä polvessa takaisin Amerikkaan vuosisatoja sitten muuttaneisiin suomalaisiin ja tuntuu siltä että olisin hypännyt ajassa vuosisatoja taaksepäin. Se puhuu hassuja sanoja, sellaisia kuten haukku ja kirnupiimä. Se laulaa suomalaisia lauluja, sellaisia joista mä en ollut koskaan kuullutkaan. Se yrittää kertoa mulle suomalaisesta kulttuurista jonka keskellä se kasvoi, mutta kun se kertoi perheestään mä näen silmissäni vain vanhan mustavalkoisen elokuvan. Mä en tiedä mitään siitä suomalaisuudesta jota se mies edustaa. Se yrittää saada musta tarttumapintaa. Se kertoo miten me ollaan ihan samanlaisia, minä ja se, koska meitä molempia yhdistää suomalaisuus. Se haluaa kuulla lisää musta ja mun elämästä Suomessa, mutta mä haluan vain juosta. Se mies tuntuu etsivän yhtä obsessiivisesti jotain mitä mä yritän yhtä obsessiivisesti paeta enkä mä tiedä kumpi on hullumpaa, luoda identiteetti sellaisen kulttuurin varaan jota ei enää ole olemassa vai paeta koko suomalaisuuden identiteettiä.

Baari. Keskiyö. Livemusiikkia. Lukematon määrä ihmisiä ja keskusteluja. Kaikki nimet ja kasvot katoavat mun mielestä sitä mukaa kun ihmiset vaihtuvat baarin edustalla. Keskustelut ovat yhdentekeviä ja arkipäivisiä ja niiden ihmisten sanat soljuvat yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En saa tarttumapintaa kehenkään. Kukaan ei saa mun mielenkiintoa heräämään. Paitsi se tummatukkainen nainen, jonka kuva on painautunut mun verkkokalvoilleni ja sanat kauas mielen syvyyksiin. Se nainen viipyi mun elämässä kymmenen minuutin verran, mutta naisen sanat, ja se äänenpaino jolla ne lausuttiin, kaikuvat yhä mun korvissani. "I left when I was 19 and I've been here for nine years. Hong Kong is my home now and I'm never going back. I never fitted in anyway". Mä luulen että se on ensimmäinen kerta kun mä ymmärrän, että oli paikkoja joihin kuului ja paikkoja joissa oli saattanut viettää ikuisuuksia, mutta joista ei kuitenkaan koskaan tullut koteja. Oli paikka johon se nainen ei kuulunut. Oli paikka johon mä en kuulunut. Sen jälkeen mä lakkasin miettimästä miksi mulla oli aina niin hyvä olla tien päällä, kaukana maailmoista joissa mun piti olla jotain ja sopia joukkoon.

Mun lento Hong Kongista Saigoniin on myöhässä. En tiedä miksi alunperinkään pidin lentämistä hyvänä ajatuksena ja nyt mun sydän lyö tuhatta ja sataa. Lentopelkoinen tai en, kun koneen on kuulutettu olevan myöhässä ensin tunnin, sen kuluttua kaksi ja sitten kolme, kellahdan penkkiriville kyljelleen ja toivon että joku nappaa mut siitä mukaansa kun on aika lähteä. Ehdin hytistä kesämekossani vain muutaman minuutin kun joku koputtaa olkapäätäni. Japanilainen tyttö tarjoaa mulle lainaksi neuletakkiaan, ettei koko terminaalin tarvitsisi katsella mun helmojeni alle. Ensi kerralla enemmän vaatetta mukaan. Mun lento on lopulta kuusi tuntia myöhässä ja mä nukun Saigoniin päästyäni melkein kokonaisen päivän.

Oon vähän matkafiiliksissä ja sattuneesta syystä heittelen jälleen Aasian meininkejä kehiin. Uusivuosi vaihtui komeasti Englannissa keskellä metsää nuotiota sytytellen ja kuluneella viikolla on tullut talsittua taas ties missä. Huomasin kuitenkin pari päivää sitten Lontoota pällistellessäni minkälaisessa eksotiikan puutteessa mä elän, päässä nimittäin pyöri sellainen ajatus että eipä tässä kummoista eroa ole tallaanko tämän kaupungin vai Aberdeenin katuja. Että semmosta. Onneksi tälle vuodelle mahtuu menoa ja meininkiä siinä määrin että tekemisien ajattelukin saa pulssin kiihtymään ja sukat pyörimään jaloissa! Parin päivän päästä hommat lienee siinä jamassa että kehtaan tulla niistä tännekin kertomaan. Tai viimeistään siinä vaiheessa kun tie vie viikon päästä takaisin Aberdeeniin. Oiskohan ne tulvat siinä vaiheessa jo meneisyyttä?