Stonehaven

Seisotaan moottoritien varrella ja mä heiluttelen pahvinpalaa pääni yläpuolella. Siinä lukee tikkukirjaimilla Stonehaven. Joku sanoi että meidät pidätettäisiin. Toinen ettei me koskaan löydettäisi kyytiä. Ei kulu kymmentä minuuttiakaan kun auto pysähtyy meidän vierelle.

Meidät kyytiin poimint mies on pohjois-Irlantilainen ex-sotilas, joka kertoo meille tarinoita entisen Jugoslavian sodasta ja nykyisestä elämästään pienessä Skotlantilaisessa kylässä. Mies kertoo meille Stonehavenista, pysähtyy läheiselle kukkulalle näyttääkseen meille reitin linnaan ja jättää meidät lopulta erään ruokapaikan ovelle kylän keskustassa. Täältä saatte kaupungin parhaat uppopaistetut mars-patukat. Niin se sanoo ja me vilkutetaan hyvästiksi.

Stonehaven on on juuri niin pieni ja sympaattinen kuin mun kuvitelmissa. Se on kivitaloista ja katukivistä harmaa ja kokoonsa nähden tupatentäynnä pubeja ja ravintoloita. Kivenheiton päässä keskustasta alkaa kivinen ranta, jonka meri on maalannu kirjavaksi levästä ja muusta kasvustosta. Aallot ovat sinä päivänä matalia, mutta meri yhtä sininen kuin aina. Koira juoksee pitkin rantaviivaa ja meren yllä kaartelee kymmeniä lokkeja. Satoja lintuja kelluu meressä värjäten sen valkoiseksi. Tuulee, mutta se tuuli on lämmin ja lempeä, se ei uppoa luihin ja ytimiin, vaan pelmuttaa hiuksia ja saa ne tanssimaan.

Me kävellään ohi kukkalaatikoilla varustettujen ikkunoiden kohti lähikukkuloita. Sieltä näkee koko kaupungin ylle, mutta yhtäkkiä se näköala ei vedä lainkaan vertoja sille, mitä kukkuloiden toisella laidalla paistaa. Heinikkoisen polun oikealla laidalla jatkuu peltoja kilometrien päähän. Joillakin heinä on jo ajettu ja kellastuvien peltojen ainut muiso kesästä on metrin korkuiset paalit. Yritetään hypätä niiden päälle, mutta ne ovat liian korkeita ja kierivät alta pois. Toisilla pelloilla vaeltaa pörröisiä lehmiä. Näyttää siltä että ne hymyilee.

Polun toisella puolella maisema muuttuu. Siellä ruohokentät ja pellot päättyvät yhtäkkiä kun tummat kalliot putoavat mereen. Niissä kallioissa on jotain lumoavaa. Ne syöksyvät jyrkkinä ja roisisina suoraan mereen syleilyyn. Meren, joka syövyttää niitä aalloillaan päivästä toiseen. Ehkä jonain päivänä ne sortuvat. Ehkä jonain päivänä meri käy liian vahvaksi niille. Mutta tänään ne loistavast mulle vain kauneudellaan. Niinkuin ne valkoiset ja kiviset rannat kallionkielekkeiden välissä. Sinne johtavat polut ovat niin jyrkkiä, että yhden harha-askeleen seurauksena hukkuisin jonnekin polkua kainaloihin asti reunustamiin heinikoihin ja lakkaisin kierimästä rinnettä alas vasta rannalla.

Me tultiin tänne katsomaan linnaa, mutta unohdutaan istumaan tunneiksi sitä vastapäätä seisoville kallionkielekkeille. Katsellaan lintujen kallionseinämiin rakentamia pesiä, kaukana alhaalla merenpinnalle päätään nostavia hylkeitä ja melojia, joiden kanootit katoaa hiljalleen kallioden taa. Me istutaan siellä ja nautitaan viimeisistä lämpimistä päivistä. Aurinko paistaa meidän kasvoille ja laukusta löytyy muutama voileipä. Puhutaan elämästä, maailmasta ja seikkailuista. Ollaan siellä niin pitkään, että taivas alkaa hiljalleen hämärtyä.

Mietitään hetki otetaanko juna takaisin Aberdeeniin. Meidät tänne ajanut mies kertoi, että sitä ei maisemien takia kannata missata. Päädytään kuitenkin kadun varteen kyltti kädessä ja kohta istutaan jälleen autossa. Tällä kertaa me saadaan kuulla Algeriasta ja Espanjasta, jonne meidän kuski pakeni aina toisinaan öljynporauksen lomassa. Mies on Aberdeenista ja astellut saman yliopiston kampuksen katuja vuosikymmeniä sitten. Fascinating. Sitä sanaa mies käyttää, saadessaan selville että me opiskellaan antropologiaa ja jää kertomaan omista opiskeluajoistaan. Me saadaan täysi turistikierros Aberdeenissa auton takapenkiltä miehen osoitellessa maamerkkejä ja hyväksi todettuja baareja ja ravintoloita. Me oltiin varauduttu kävelemään keskustasta kotiin, mutta mies ajaa meidät koko matkan kampukselle Aberdeenin pohjois-osiin ja toivottaa onnea matkaan.

Ihmiset on hyviä. Maailma on hyvä. Kun niille antaa mahdollisuuden.