Pala Kiinaa, Teksasia ja Suomea

Mun luokseni saapui viime viikolla käymään pala mun elämää Kiinasta. Se oli tosi absurdia. Kiinasta on niin kauan aikaa, että mun koko elämä siellä tuntuu unelta. Sellaiselta jonka näin joskus kauan kauan sitten ja joka on pikkuhiljaa alkanut haalistua. Sellaiselta unelta jota en kuitenkaan saa pois mielestä. Ja yhtäkkiä se uni oli tulossa tänne, kaupunkiin jossa mä olin viettänyt suurimman osan elämästäni. Kaksi maailmaa kohtasi.

Mä mietin etukäteen millaista se tulee olemaan. Olenko mä se naurava onnellinen minä, jona itseni näen, vai se varjo, joksi mä muutun aina Suomessa. Mitä jos musta tuleekin yhtäkkiä hiljainen ja sisäänpäin vetäytynyt. Mitä jos mä en osaakaan enää puhua? Mä olin aina ajatellut, että se on tämä maa ja tämä kaupunki, joka ei anna mun loistaa. Että se on Suomi joka imee musta kaiken elämän, naurun ja onnellisuuden rippeet. Mutta ei se ollutkaan. Siitä hetkestä lähtien kun mä juoksin halaamaan mun ystävää mun koko päivä oli pelkkää hymyä ja naurua. Mun oli vaikea uskoa olevani kaupungissa, joka on harmaudellaan ja tylsyydellään masentanut mua kesän, koska yhtäkkiä aurinko paistoi ja kaikki loisti tuhansissa eri väreissä. Se oli mun koko Suomessa viettämäni kesän paras päivä.

Silloin mä ymmärsin kai sen, ettei vika ole välttämättä kaupungissa tai maassa vaan siinä, mitä se pystyy sulle tarjoamaan. Mulla ei vaan ole täällä ihmisiä ja elämää jotka saisi mut loistamaan. Täältä puuttuu ne kohtaamiset, sattuman mahdollisuudet ja uudet ihmiset, joiden perässä mä juoksen maailmalla. Tuona päivänä mä olisin kuitenkin voinut olla missä tahansa: mä kävin paikoissa, joihin en ennen ollut astunut jalallakaan ja tapasin uusia ihmisiä, joista joku oli itse asiassa niin tuttu, että mä olin leikkinyt sen kanssa hiekkalaatikolla pienenä. Me oltiin samasta kaupungista, molemmat au paireja Kiinassa 2013, mutta jonkun piti matkustaa tänne Teksasista asti esittelemään meidät toisillemme. Elämä on aika hassua. Mutta juuri tuollaista hassua elämää mä rakastan.

Tuon päivän jälkeen pudotus normaaliin arkeen oli aika raskas. Lähes 50 tunnin työviikot duunissa, jossa mä olen asiakkaille vuorotellen kusipää, idiootti, huora tai kaikki kolme samassa lauseessa. Mä en ymmärrä miksi sinne baariin pitää mennä jos on jälkeenpäin aina paha mieli? Ei tule asiakaspalvelua ikävä. Eikä kymmenen tunnin yövuoroja. Onneksi mulla starttaa tänään viimeinen viikonloppu töissä!

Mä olen vihdoin lakannut laskemasta päiviä lähtöön, koska se on niin lähellä, että ajalla ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin lentää. 45 päivää on kutistunut viiteen. Mä pakkasin eilen mun matkalaukun ja totesin että aika tiukille menee yhdellä. Joudun ehkä maksamaan toisesta ja raahata kaikki tavarat sitten samalla kertaa Skotlantiin, mutta mä en jaksa enää murehtia turhista! Mun lähtö on ensi keskiviikkona ja tekisi vaan kiljua riemusta. Ihan kohta.