En ollut puhunut perheen kanssa kertaakaan ennen muuttoa, mutta mulla ei ollut juuri vaihtoehtoja. Joko muuttaisin mulle tarjottuun perheeseen tai menisin omakustanteisesti hostelliin kunnes mulle löydettäisiin toinen perhe - mahdollisesti viikon tai parin päästä. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdoni. Ei kai se ensimmäistä perhettä pahempi voisi olla? Perheen äitikin puhui kuulema englantia? Enpä tiennyt mihin pääni taas pistin! Mun perheeseen kuului tällä kertaa 4-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö. Talouden/lastenhoitajia oli kaksi, joista kumpikaan ei yllättäen puhunut sanaakaan englantia. Näin perheen isää tasan kolmesti tämän työmatkoilta ja äitiä heti muuton jälkeenkin vain viikonloppuisin ja satunnaisina arki-iltoina.
Ensimmäinen viikko perheessä sujui hyvin. Äiti lähti heti ensimmäisen päivän jälkeen työmatkalle ja oltiin taloudenhoitajien ja lasten kanssa viidestään kotona. Poika oli älyttömän innostunut leikkiseurasta ja me miekkailtiin ja leikittiin roboteilla päivät pitkät. Tyttö ei suhtautunut vieraisiin yhtä lämpimästi, mutta me tultiin kuitenkin hyvin toimeen. Vietin ensimmäisen viikon suurimmilta osin perheessä. Kävin orientaatiossa uudella toimistolla, mutta koska mun kiinantunnit ei vielä olleet ehtineet alkaa, enkä mä ollut ehtinyt tutustua ihmisiin ja mä halusin antaa hyvän kuvan uudelle perheelle mä vietin kaiken lasten vapaa-ajasta kotona. Mulla oli ekan viikon jälkeen hyvä fiilis. Taloudenhoitajat jutteli mulle aina iloisesti kiinaksi ja poika juoksi aina tarhapäivän päätyttyä portille halaamaan mua. Me asuttiin myös tosi lähellä keskustaa ja mun oli helppo matkustaa metrolla minne tahansa.
Mä en tiedä olenko mä maininnut tästä aikaisemmin, mutta Beijingissä au pair -kulttuuriin kuuluu todella oleellisesti ulkona käyminen. Pelkästään mun järjestöllä niin paljon au paireja, että opiskeltiin kiinaa parhaimmillaan kuudessa eri ryhmässä eri päivinä ja kellonaikoina. Kun siihen lisättiin vielä kaikkien vaihtelevat työtunnit niin aikaa, jolloin oli mahdollista kokoontua koko porukalla löytyi vähän. Niinpä me kokoonnuttiin aina torstai-iltaisin istumaan iltaa yhdessä meidän ja parin muun järjestön au pairien voimin ja noi illat oli kaikille viikon kohokohtia (verrattavissa varmaan tavallisten au pairien vapaaviikonloppuihin mitä Kiinassa ei tosiaan ole). Anyways koska mun työtunnit oli mitä oli, vapaa-aikaa löytyi vähän ja noi illat oli ainoa todellinen hengähdystauko arjesta mä en todellakaan ollut valmis jättämään niitä välistä. Enkä mä olettanutkaan sen olevan ongelma kerta oltin sovittu, että mä saan tehdä vapaa-ajallani mitä huvittaa. Enpä osannut odottaa että mun host-äiti lakkaisi puhumasta mulle sen jälkeen kun lähdin ensimmäistä kertaa uusien kavereiden kanssa iltaa istumaan - ja vietin yöni samaisilla kavereilla koska mulle ei oltu annettu kotiavaimia enkä päässyt enää takaisin sisälle.
Seuraavan kuukauden aikana taisin käydä kokonaisuudessaan kaksi lyhyttä keskustelua mun host-äidin kanssa. Äiti ajoitti ruokailunsa ja kotiintulonsa niin, ettei sen tarvinnut vahingossakaan edes nähdä mua ja jos meidän välillä oli mitään kanssakäymistä se oli käsky lukea kirjaa lasten kanssa tai wechat-viesti jossa mä kerroin äidille menoistani. Perheen pään auktoriteetinhan mä ylitin pitämällä oikeuksistani kiinni ja pian mun "kapinoinnin" alkamisen jälkeen alkoi kuulua myös valitusta. Jasmin, joka työskenteli 40 tuntia viikossa 25 sijaan, ei tehnyt töitään kunnolla. Äiti valitti mm. siitä etten leikkinyt lasten kanssa vapaapäivinäni tai vietin liian paljon aikaa kodin ulkopuolella vapaa-ajallani (eli lasten ollessa koulussa tai mun vapaapäivänäni). Mä en valittanut vaikken saanut senttiäkään palkkaa mun extra tunneista ja mut jätettiin toisinaan ilman ruokaa. Tai valitin, mutta järjestölle ja yksikään kommentti ei koskaan kantautunut mun host-perheen korviin.
Mulla oli tehty perheen kanssa sopimus kolmeksi kuukaudeksi ja ajattelin kitkutella sen ajan. Se että perheen äiti oli alkanut vihata mua ei kuitenkaan loppupeleissä vaikuttanut niin kauheasti mun elämään - mä näin kyseistä henkilöä vain parina iltana viikossa ja kaikki asiat mistä kyseinen nainen valitti oli asioita, joita mä en ollut velvollinen tekemään. Joo, mä olisin voinut kituuttaa itseäni sisällä talossa seitsemän päivää viikossa, mutta mä olin tullut Kiinaan nauttimaan elämästä ja mä halusin mun oikeuksien puitteissa pitää siitä kiinni - itse asiassa mä vietin jopa yhden niistä pahaa mieltä aihettaneista torstai-illoista kotona nähdäkseni tapahtuuko muutosta, mutta sama linja jatkui joten annoin olla. Eräänä torstai-iltana lähetin host-äidilleni viestin, jossa ilmoitin yöpyväni kaverini luona. Host-äiti huomasi viestin vasta seuraavana aamuna, luuli mun suunnittelevan töistä luistamista ja ilmoitti järjestölle että mä voin pakata tavarani ja lähteä. Kun mun local coordinator soitti mulle ja ilmoitti tilanteesta mä en edes ymmärtänyt miksi mut oli potkittu pihalle. Totesin, että mulla ei todellakaan ollut mitään suunnitelmia lähteä työpäivänäni minnekään kotia pidemmälle ja mistähän kukaan oli saanut tällaista päähänsä. Mun LC soitti pikaisesti takaisin mun host-äidille, joka tajusi lukeneensa viestin vääränä päivänä ja sanoi että mä saan jäädä. Mua ei enää siinä vaiheessa kiinnostanut jäädä perheeseen, jossa mua kuviteltiin voivan kohdella miten halutaan ja heittää pihalle yhden väärinymmärryksen takia - varsinkin ilman mitään halua selvittää tilanne ennen tuollaisen päätöksen tekoa. Pakkasin laukkuni kaksi tuntia myöhemmin ja ojensin taloudenhoitajalle mun eropaperit.
En nähnyt perhettä sen koomin ja seuraavan kerran kun kuulin heistä järjestön uusi amerikkalainen tyttö paini prikulleen samojen ongelmien kanssa kuin minä - järjettömät työtunnit, äiti piti mykkäkoulua eikä illallista tarjottu läheskään joka päivä. Sen sijaan kiellettyjen asioiden listalle oli lisätty omien ruokien valmistus ja kaikkien hajusteita sisältävien tuotteiden käyttö. Tyttö vietti pari kertaa yönsä läheisen hotellin aulassa nukkuen, kun perhe oli lukinnut tytön ulos kotoa tämän lähdettyä ostamaan ruokaa. Ei tullut ikävä tuota arkea.
Toisen perheen jälkeen
Vein mun tavarat toimistolle ja asetuin hostelliin pariksi seuraavaksi yöksi. Fiilis ei ollut kovin korkealla. Mä tiesin että olin tehnyt oikean päätöksen lähteä, mutta mieleen nousi väkisinkin kysymys siitä oonko mä ihan paska au pair vai miksei tää homma mun kohdalla toimi alkuunkaan. Mun piti lähteä Shanghaihin yhteen perheeseen yhdeksäksi kuukaudeksi, mutta olin jo ensimmäisten viiden kuukauden aikana kahlannut läpi kaksi perhettä kahdessa eri kaupungissa. Mulla oli taas paha mieli koska olin tullut lasten kanssa hyvin juttuun ja oltiin kehitelty kaikki omat kuviomme merirosvoleikeistä tyynysotiin ja mun poika tuli aina halailemaan kertoen miten paljon se mua rakastaa. En ollut tällä kertaa saanut sanottua edes hyvästejä. Miksi mulla meni lasten kanssa aina niin hyvin, mutta vanhempien kanssa oli ongelmia senkin edestä? Mulla meni vähän usko koko au pair -hommaan. Onneksi mulla oli liuta kavereita lohduttamassa sillä, että puolet järjestön sen hetkisistä au paireista oli vaihtanut perhettä vähintään kerran - osa kahdesti tai kolmestikin.
Mä olin viettänyt Beijingissä vain viisi viikkoa, mutta olin niiden aikana rakastunut kaupunkiin totaallisesti. Mä ymmärsin vihdoin mitä mun tapaamani ihmiset oli tarkoittaneet sanomalla, että Shanghai ei ole mitään muuta kuin kiva viikonloppuloman biletyskaupunki, mutta Beijingillä on sielu. Beijing oli paljon Shanghaita todellisempi. Niin ihmiset kuin kaupunkikaan ei tuntuneet feikeiltä ja mä hengitin siellä puhdasta elämää. Mä olin tavannut ihan hurjan määrän tajuttomia tyyppejä ja joka päivälle riitti jotain tekemistä. Sen ei tarvinnut olla mitään leffassa käyntiä, yhteistä lounasta tai sightseeingiä kummoisempaa; mulla oli aina tosi hauskaa! Beijingissä riitti nähtävää ja koettavaa ja ihmisiin oli helpompi tutustua niin au pair -kuvioiden kuin arkipäivän elämänkin kautta. Mun ei enää tarvinnut opiskella kiinaa yksin vaan mulla oli ryhmä ja mun opettaja oli parikymppinen vastavalmistunut nainen jonka kanssa oltiin enemmän kavereita kuin oppilaita ja opettajia. Mun järjestö ei ollut paljon Shanghain omaa parempi, mutta asiat hoitui helpommin, koska mulla oli paljon ihmisiä takanani ja jokainen tunsi jonkun aikaisemman au pairin, jonka kohdalla oli menetelty tavalla x ja osasi vaatia mulle samanlaista kohtelua.
Joulu ja uusivuosi meni jokseenkin kodittomana. Mun järjestö totesi ettei sen tarvitse maksaa mun väliaikaista majoitusta, koska mä olin lähtenyt perheestä vapaaehtoisesti ja ilman vaadittua kahden viikon varoitusaikaa. Samasta syystä ne eivät voineet myöskään taata kuinka kauan mun rematchaaminen kestäisi. Vietin lähes kaksi viikkoa kavereiden sohvien ja hostellien dormien välillä juosten. Heräsin aamulla tietämättä missä tulisin viettämään seuraavan yön. Lisäksi mä sain tosi pahan kuumeen heti perheestä muutamisen jälkeen ja jouduin käymään sairaalassa asti hakemassa lääkkeitä, joita sitten popsin hostellin lakanoissa 39 asteen kuumeessa. Taudista selvisin hengissä, mutta mun LC oli ihan onneton eikä se ollut ensimmäisen puolentoista viikon aikana onnistunut hankkimaan mulle kuin yhden mahdollisen perheen, jonka tyrmäsin suorilta käsin tyhjän perheprofiilin, lasten lukumäärän ja työtuntien perusteella - ja siitä huolimatta mun LC oli jatkuvasti järjestämässä meille tapaamista.
Lopulta mä marssin erään toisen LC:n juttusille, totesin että mä haluan kunnon perheen tai jätän koko au pair homman sikseen. Kaksi päivää myöhemmin kyseinen nainen istutti mut alas toimiston sohvalle ja ojensi mulle osoitteen. Mä lähtisin tänä iltana, uudenvuoden aattona, tapaamaan mun mahdollista perhettä ja jos kaikki menisi putkeen mä muuttaisin viikon päästä uuteen kotiin. Jännitti, mutta ihan turhaan. Mun au pair -ura kääntyi nopeaan nousukiitoon tuon illan jälkeen.
Lisää juttua näiltä ajoilta löytyy arkistosta marras- ja joulukuulta 2013, juttua perheiden välisestä ajasta puolestaan täältä. Pahoittelut jos kuvat on tuttuja, en jaksanut käydä koko blogia läpi tarkistaakseni onko niitä aiemmin näkynyt.
