Kulttuurishokki ja Suomessa olemisen vaikeus

Ulkona paistaa aurinko. Taivas on sininen. Radiossa puhutaan Suomea. Kadunnimet on kirjoitettu aakkosilla, jotka osaan lukea. Jääkaapissa on juustoa ja pöydällä pussi leipää. En muista liikennesääntöjä tai sitä, että kraanavesi on juomakelpoista. Päivärytmi on ihan sekaisi ja olen ihan helvetin pihalla.

Tollaiset oli fiilikset vajaa pari kukautta sitten. Pikkuhiljaa asioita oppi muistamaan ja viime vuonna omaksutut tavat jäi taka-alalle. Parin viikon jälkeen en puhunut kenellekään enää englantia enkä olettanut että jokainen samaa kieltä puhuva voisi olla ystävä, mutta ei se helppoa ollut. Mulla ei Kiinassa koskaan vaivannut ikävä. Mulla ei tullut kulttuurishokkia ja kaikki oli vain järjettömän siistiä ja mahtavaa. Suomen päässä se iski sitten kaikki päälle.

Asuttiin Sandyn kanssa Ethanilla vajaa kuukausi. Oli ihan mahtavaa aikaa!

Musta oli ja on toisinaan edelleen hurjan hämmentävä, että mä ymmärrän mitä ihmiset puhuu. Kun kävelen kaupassa ja joku puhuu Suomea mun pää kääntyy automaattisesti. Ulkomaalainen! Paitsi ettei se Suomen näkökulmasta katsottuna ole mitään muuta kuin suomalainen. Oon jotenkin päässyt eroon siitä tunteesta, että kaikki tuijottavat mua. Kiinassa se oli yleistä, mutta se oli positiivista huomiota ja johtui lähinnä kiinnostuksesta. Kun mä tulin takaisin Suomeen musta tuntui että kaikki vastaantulijat tuijotti mua, näki mussa jotain väärää ja halusi sanoa että sä et kuulu tänne, mene pois. Halusin vaihtelevasti mennä piiloon tai huutaa että menisin jos pääsisin.

Oli vaikea olla yksin kun oli tottunut jatkuvaan seuraan. Olin matkustanut viimeisen kuukauden kaverin kanssa, sitä ennen asunut muutaman kuukauden kavereiden nurkissa ja au pair ajallakin tuttuja näki viitenä päivänä viikossa. En edes muistanut millainen on yöpaidassa vietetty päivä. Joo mä tiesin että ihmiset käy töissä ja opiskelee tai on muuttaneet jonnekin kauas, mutta en mä ollut sisäistänyt sitä, että nyt pitäisi oikeasti keksiä tekemistä tai löytää uusia kavereita. Erityisesti jälkimmäinen tuntui haastavalta. Onko mitään järkeä käyttää kauheasti energiaa ihmisiin tutustumiseen jos tavoitteena on kuitenkin lähteä mahdollisimman pian pois? Varsinkin kun ystävyyssuhteiden luominen Suomessa tuntuu huomattavasti pidemmältä ja vaikeammalta prosessilta kuin Kiinassa. Ja mistä niitä kavereita edes löytää?

Musta oli jäätävän vaikea puhua Suomea. Musta on edelleen. Enkä tarkoita tällä sitä, että unohtelisin sanoja tai kielioppeja (joita tosin teen molempia), mutta puhumista ja ymmärretyksi tulemista ihan yleisellä tasolla. Koko homma on ihan naurettava, mutta jostain syystä mulle on huomattavan paljon alempi kynnys puhua englantia tai kiinaa kuin suomea. Mun päähän on iskostuut stereotypia siitä, että jokainen vieraan kielen puhuja hymyilee ja on mukava ja jokainen suomalainen äärimmäisen pelottava mutrusuu. On hurjan pelottava lähestyä sellaisia ihmisiä, vaikka kaiken järjen mukaan mun pitäisi suomalaisena tulla juttuun just niiden pelottavien mutrusuiden kanssa.

Tän myötä myös sosiaalisista tilanteista tuli hurjan pelottavia, mikä tekee vielä vähemmän järkeä. Vaikken mä ole maailman sosiaalisin tai puhelian ihminen tulin Kiinassa suhteellisen immuuniksi kaikille sosiaalisille tilanteille. Ei mulla ollut mitään ongelmaa lähteä istumaan iltaa kolmikymppisen kanssa, vaikka tuttuja oli just ja tasan se yksi nassu. Tai laittaa tuntemattomalle tai puolitutulle viestiä että hei tehdäänkö jotain huomenna. Mulla ei ollut mitään ongelmaa tekemisissä minkälaisten ihmisten kanssa tahansa. Vaan sittenpä tulin Suomeen ja kaikesta tuli yhtäkkiä kauhean vaikeaa.

Jianbing eli pancake eli suolainen lettu rehuilla, kananmunalla ja muulla mukavuuksilla. Sikahyvää ja hintaa viiskyt senttiä!

Siinä vaiheessa kun laskeuduin Suomen kamaralle ei tullut mieleenkään, että olisin vielä parin kuukauden kuluttua Suomessa vailla tietoa siitä mitä tapahtu seuraavaksi. Pari kuukautta vain. Töitä, rahaa, uudet lentoliput ja uusi elämä. Tai vanha. Mutta jossain muualla kuin Suomessa. Ei siinä vaiheessa halunnut ajatella, että mikään voisi mennä pieleen. Mutta täällä sitä ollaan vielä yhdeksän viikon jälkeenkin ja ainoa merkki tulevasta on ensi viikon työvuorolista.

Ei mennyt suunnitelmat ihan putkeen. Mulla kesti lähes puolitoista kuukautta löytää työ, jossa mulle annettiin enemmän kuin kahdeksan viikkotuntia töitä. Tein satunnaista vuoroa siellä sun täällä, lähetin arviolta tuhat työhakemusta ja pesin niin monta sukulaisten mattoa että sekosin laskuissa.

Tein vihdoin viime viikolla ensimmäisen täyden työviikon ja oon ihan loppu. Kun heräät aamulla neljän jälkeen että ehdit viideksi töihin, eikä sulla ole mitään hajua onko edessä viiden vai kymmenen tunnin työpäivä ei kauheasti naurata. Varsinkaan kun se ei ole mitään kaupan kassalla tai toimistossa istumista vaan imuroimista ja vessojen pesua koko päivä. Kyllä mä kaikki vuorot teen mitä mulle annetaan ja just ja niin pitkää päivää kuin on mahdollista, mutta en mä rehellisesti sanottuna tiedä missä mä olen tämän viikon jälkeen. Huomenna on töitä kaksitoista tuntia, seuraava vapaapäivä viikon päästä. Mutta jaksettava on jos täältä mielii joskus pois päästä.

Junassa kohti Beijingiä! Maailman paras tunne! 

Mulle on ollut niiiiiin vaikeaa sopeutua Suomeen. En mä mitään muuta olettanutkaan, mutta silloin kun ei tunne muuta kuin ikävää on käsittämättömän vaikea hyväksyä, että täällä sitä ollaan. Musta tuntuu siltä, että mitä kauemmin mä Suomessa olen ollut sitä vaikeammaksi se muuttuu. Kun mä saavuin tänne olin täynnä energiaa ja suunnitelmia tulevalle. Halusin saada asiat pois alta ja lähteä uudelle seikkailulle. Mutta kun hommat ei menneetkään putkeen motivaatio laski kaiken suhteen. Tuli sellainen olo, että täältä ei koskaan pääse pois. Että mut on vangittu Suomeen. Tuntui että multa on riistetty elämä ja mä joudun olemaan täällä väkisin vasten tahtoani.

Vaikka hommat on nyt paremmalla mallilla mä tulen silti toisinaan kyseenalaistaakseen sen, että mitä jos mä joudun oikeasti viettämään loppuvuoden täällä? Mitä jos mä raadan itseni henkihieveriin, mutta en saa mitään takaisin? Joskus tulee ihan käsittämättömiä henkisiä breakdowneja kun kaiken epätoivon yhdistää ikävään. Sitä vaan kävelee ympäri taloa ja itkee. En mä koskaan ennen Kiinaa ymmärtänyt miten ikävä voisi tuottaa niin kovaa henkistä kipua ja miten paljon se vaikuttaisi pelkästään mun jaksamiseen. Nyt mä ymmärrän sillä se ikävä on kova.

Jokainen asia maailmassa on mun silmissä jotenkin sidoksissa Kiinaan. Se voi olla biisi, esine tai tunne, mutta mä yhdistän sen välittömästi johonkin viime vuoden kokemukseen. Yöni vietän poikkeuksetta Kiinassa. Jokainen uni Suomeen paluun jälkeen on pyörinyt sen kodin ympärillä, mistä mä olen nyt niin kaukana. Ensimmäinen asia mitä aamulla teen on facebookin ja wechatin tarkistus siltä varalta, että joltain on tullut viestiä. Mun päivän parhaita hetkiä saattaa olla chatit ulkomaille. Sydäntä raastaa vain ajatellakin kaikkia mun viime vuonna tapaamiani ihmisiä. Kaikkea mihin mä olin ja voisin yhä olla osana. Miten onnelliseksi yksi kaupunki mut joskus teki ja voisi yhä tehdä. Jossain vaiheessa oli pakko hyväksyä, että mä en ollut enää siellä ja yrittää alkaa elää Suomessa. Ei ollut helppoa. En tiedä onnistuiko lainkaan. Musta tuntuu rehellisesti sanottuna yhä siltä, että mun yhteen päivään Kiinassa mahtui enemmän onnellisuutta kuin näihin kuluneeseen kahteen kuukauteen. Tuntuu aika helvetin vääristyneeltä.

Mutta mä tiedän nyt missä koti on. Mulla oli aavistus siitä jo palatessani, mutta jokainen päivä Suomessa on lisännyt varmuutta siihen minne mä kuulun. Seuraava kysymys kuuluu miten pääsen takaisin kotiin.

Aupparoinnin plussat ja miinukset..

...eli syyt miksi sä niiiiin haluat ja niiiiin et halua lähteä.

Minä ja monet muut Beijingissä julistettiin suhteellisen usein ja kovaan ääneen että koskaan ei enää au pairiksi lähdetä. Koskaan on aika raaka ilmaisu, enkä sitä välttämättä lähtisi enää Suomen kamaralla huutamaan. Au pairina olossa ON hyvät puolensa ja niin kovasti kuin joskus olinkin sitä mieltä että koskaan ikinä ei enää, niin olenpa tässä miettinyt että mitä jos nyt sittenkin. Jos elämässä on aupparoinnin kokoinen aukko jossain välissä niin mikä ettei. Mutta ensisijainen tapa lähteä ulkomaille se tuskin mulla tulee enää olemaan.

Mä tykkään kutsua aupparointia köyhän miehen tavaksi ulkomaalailla ja siinä mielessä se toimiikin ihan hyvin. Mutta jos mulla olisi minkäänlaista työllistymismahdollisuuksia, tutkintoa alla tai ihan vaan seteleitä lompakossa niin päätyisin varmasti valitsemaan jonkun toisen tavan kokea ulkomailla asumisen!

Joo eli plussia ja miinuksia. Aika moni pätee aupparintiin ihan yleensä, jotkut lähinnä Kiinassa.


Syitä miksi on siistiä olla au pair Kiinassa

Mahdollisuus asua ulkomailla. 18-vuotiaana on vähän huonompi alkaa työllistymään maailmalla. Okei joo joo onhan niitä jotain työharjoittelu paikkoja ja jos satut olemaan natiivi englanninpuhuja niin ehkä onnistut jonkun kielikoulun löytämään mikä sut haluaa palkata. Mutta näin köyhähkölle kouluttamattomalle peruspulliaiselle on aikas vaikeaa löytää muuta duunia Kiinasta.

Ilmainen eläminen. Joo kyllä niihin takuumaksuihin ja paperihärdelleihin rahaa kuluu, mutta jos nyt lähdetään siitä että sun ei tarvitse maksaa ruuistasi tai asumisesta ja lennot hyvitetään ja saat näiden lisäksi vielä palkkaa (vaikkakin huonoa) niin aika luksusta menoa. Ainakin kun verrataan vapaaehtoistyöhön tai vaihtovuosiin, mitkä maksaa kaikki useita tuhansia euroja.

Lapset on kivoja. Tai sitten ei, mutta mä en kyllä koskaan valittanut siitä että ensimmäinen asia mitä skidit kotiin tullessaan huuteli oli mun nimeni. JAAASMIN COME TO PLAY WITH MEEEE. Tai kun ne juoksi halaamaan ja sanoi rakastavansa mua. Tai kun ne sanoi että mä oon paras au pair mitä niillä on koskaan ollut (joo kerään kaikki parhaat kohteliaisuudet tähän nyt!). Eli joo lasten kanssa on kiva puuhailla kunhan ei tarvitse samaa leikkirumbaa vetää viitenä päivänä viikossa!

Kaverit! Aupparoinnin ehdottomasti paras puoli! Mä tapasin mun vuoden aikana ihan maailman parhaita tyyppejä. Monesta tuli parhaimpia kavereita mitä mull koskaan ollut ja vielä niidenkin jälkeen jäi iso joukko mahtityyppejä, joita tuun ihan varmasti vielä tulevaisuudessakin näkemään. Au paireja suurin osa, koska niin kliseistä kun onkin se vaan yhdistää aika tavalla. Mutta myös muuta porukkaa! Tapasin ihan tajutonta porukkaa ja on ihan mahtavaa joskus avata facebook ja huomata, että joku puolituttu kyselee kuulumisia! On kiva tuntea ihmisiä joka puolelta palloa!

Kielen oppiminen. Tiedättekö musta on hurjan siistiä aukoa suutani ja päästää sieltä ulos jotain mikä kuulostaa muiden korvissa siansaksalta! En mä sitä kiinaa luontevasti puhu enkä edes melkein, mutta kyllä musta on hurjan kiva puhua kieltä mitä ymmärtää noin yksi tuhannesta suomalaisesta (en googlettanut). Kielten puhuminen noin yleiselläkin tasolla on aika hauskaa, en todellakaan valittanut että sain jauhaa englanniksi päivät pitkät.

Paikalliseen kulttuurin läheltä tutustuminen. Maasta ja kulttuurista saa vähän erilaisen käsityksen expattina kuin turistina - erityisesti kun asut paikallisessa perheessä ja otat tosi läheisesti osaa paikalliseen arkeen ja juhlaan. Aika moni juttu jäisi näkemättä ja kokematta jos olisit vain vierailemassa - tai vaikka olisit paikallinenkin! Kiina erityisesti on ihan supersiisti mesta kulttuurillisesti.

Maailmankuvan kehittyminen ja ihmisenä kasvu. Matkailu avartaa ja niin pois päin. Ei käy kiistäminen etteikö maailmaa tuijoteltaisi vähän erilaisten linssien läpi kuin silloin reilu vuosi sitten. Huomattavaa muutosta on tapahtunut myös pään sisällä. Nyt ollaan vähän tietoisempia siitä kuka ollaan ja kaipa se luonnekin on johonkin suuntaan kehittynyt!

Perhe. Tää on nyt vähän kakspiippunen juttu, mutta on au paireja, joille kehittyy tosi läheinen suhde niiden perheen kanssa. Parhaimmassa tapauksessa jäätte elinikäisiksi kavereiksi ja vierailette toistenne luona vielä tulevaisuudessakin! Ulkomaille lähtiessä ei ole paha juttu jos siellä on jonkinlaista tukea ja turvaa odottamassa, kunhan se sitten tosiaan sitä tukea ja turvaa on!


Syitä miksi on perseestä olla au pair Kiinassa

Sut omistetaan. Au pairin ja perheen välillä ei vallitse se ihan perinteisin työsopimus vaan perheellä on oikeus hankkiutua susta eroon justiinsa sillä sekunnilla kun niille sopii. Sun työtunteja voidaan vaihdella miten lystätään ja sulla ei tosiaakaan ole sanomista niihin. Perheen menot ja asiat menee aina sun omien edelle. Näin kärjistettynä.

Asut työpaikalla. Eli käytännössä et ole koskaan vapaalla kun olet seinien sisällä. Sulla on työtunnit mitkä teet, mutta sä et voi kieltäytyä lasten seurasta vapaa-ajalla. Jos ne tulee nykimään hihasta ne nykii hihasta ja silloin on vähän ikävämpää selitellä että mun ei tarvi olla sun kanssa nyt. Koska tarvitsee. Yksityisyyden puute on myös suhteellisen karu juttu. Jos asut olohuoneen sohvalla neljä kuukautta sitä yksityisyyttä ei kauheasti löydy. Tää on au pairina olossa ehkä ikävin juttu. Jos mulle tarjottaisiin paikkaa omalla kämpällä niin lupaan ja vannon etten valittaisi mistään.

Palkka on kuraa. Tienasin Kiinassa vajaat sata euroa kuussa. Kun työtunteja on sata (tai vähän enemmän) on se tuntipalkka helposti alle euron. Enpä uskonut tällä palkalla tässä elämässä työskenteleväni. Varsinkaan koska se homma ei oikeasti ole mistään helpoimmasta päästä. Sä olet vastuussa lapsista ja sun pitäisi jotenkin onnistua miellyttämään sekä niitä että vanhempia ja vielä pysymään järjissäsi. Ei kovin luksusta joo ja vaikka Kiinassa halpaa onkin ei tuolla summalla kovin pitkälle pötkitä - ainakaan jos mielii matkustaa tai mitään nähdä!

Vapauden puute. Mä koin mun elämän tosi rajoittuneeksi Kiinassa (mitä nyt ei ehkä blogista voi päätellä). Päivisin pystyin tietty puuhailemaan mitä halusin, mutta ei tullut koskaan mieleenkään, että olisin voinut poistua kotona sinä aikana kun perhe oli siellä - vaikkei mulla olisikaan varsinaisia työtunteja ollut! Vapaapäivinäkin piti antaa suuntaanantavaa informaatiota siitä milloin tullaan kotiin. Enkä mä nyt sano että pahalla olisi välttämättä vahdannut, mutta mä tykkään mennä vapaasti ja silloin kun mua huvittaa.

Työajat. Jos alueella ei satu asumaan muita au paireja voi olla pikkuisen vaikeaa löytää kavereita kun teet viikonloppuina täydet työtunnit ja arkisin sun työt osuu akselille "kun opiskelijat ja muut ihmiset joihin voisin tutustua pääsevät koulusta minä aloitan työni". Hyvin mukavaa. Kiinalaisille on myös ihan ok teetättää au paireillaan hirveimpiä päiviä ikinä vain yrittäessään hyötyä heistä mahdollisimman paljon. T. tyttö jolla oli eräässä perheessä viikonloppuina työtunnit 8-10, 13-16, 19-20. Nauratti paljon.

Lapset osaa olla perseestä. Leikin tässä poneilla ruokapöydässä. Ja minä olen kahdeksan vuotta enkä syö jollei lastenhoitaja syötä. VARMASTI EN TEE LÄKSYJÄ. No en kyllä oo pelannu kun vasta kymmenen minuuttia ipadilla! Se tunne kun haluat alkaa vaan kirkumaan keskellä taloa koska kukaa ei kuuntele eikä kellekään ole koskaan opetettu minkäänlaisia käytöstapoja. Joo anteeksi että olen kamala ihminen ja huono au pair kun käsken sun tehdä läksysi ja sanon että pöydästä ei nousta ennen kuin lautanen on tyhjä.

Host-vanhemmat osaa olla perseestä. Ai Jasmin sä olitkin jo laittamassa kenkiä jalkaan, sori mutta meille tuli menoa sun täytyy vahtia lapsia. Jasmin mikset sä käyttänyt koiraa ulkoa sun vapaapäivänä? Jasmin mä kyllä sanoin että sä voit tehdä asian x päivänä y mutta ei se nyt onnistukkaan. Jasmin lähdetkö vielä toisen kerran kauppaan tänään, meillä ei ole hyödytöntä raaka-ainetta ö? Jasmin mikset sä lukenut meidän ajatuksia? Hei Jasmin lapset on vapaalla nyt seuraavat kaksi viikkoa eli sulla ei varmaan ole ongelmaa olla kotona joka päivä? Ja niin edelleen. (btw jokainen ajatus ajatustenlukua lukuunottamatta on minulle esitetty)

Hyvä perhe on vaikea löytää. Siitä huolimatta että sekä host-vanhemmat että lapset osaa olla perseestä ne voi silti olla kivoja tyyppejä ja niiden kanssa pystyy elämään. Siis sitten kun sen the perheen on löytänyt. Kiinassa järjestöillä hommat pelittää vähän sillä auktoriteetilla että tässä on perhe sä menet nyt tänne, plaat vanhan perheesi luokse tai majoitat itsesi jossain seuraavat kaksi viikkoa koska meillä ei ole sulle paikkaa. Itse vietin aikaa kolmessa perheessä, pisimmillään neljä kuukautta (vika perhe, jos olisi ollut eka ei olisi tarvinnut vaihtaa ollenkaan) ja lyhimmillään kuukauden (toka perhe mihin mut lykättiin kun muutakaan ei ollut tarjolla). Jos Kiinan lähtee ja perheenvaihto tulee vastaan voi oikeasti lohduttautua sillä, että meiden järjestöllä mun aikana about 70% au paireista vaihtoi perhettä vähintään kerran tai lähti kotiin kesken vuoden. Että semmosta.

Kulttuurierot ja yhteisen kielen puuttuminen. Kommunikaatiossa saattaa ilmetä ongelmia jos yhteistä kieltä hostperheen kanssa ei löydy. Erityisesti kun törmätään niihin ah niin ihaniin kulttuurieroihin, joihin ei ole osannut valmistautua tai joita ei vain ymmärrä. Yritä nyt siinä sitten selvittää asioita kun kukaan ei ymmärrä sanaakaan toisen puheesta... Kielimuuri on mukava myös peruselämässä. Yritä siinä sitten kysyä neuvoa tai olla muuten vaan ongelmissa kun kukaan ei puhu englantia.

JÄRJESTÖN ALLA OLEMINEN!!! Tän kuuluisi olla listalla ykkösenä. En keksi kovin montaa asiaa mikä olis potuttanut Kiinassa jatkuvasti yhtä paljon kun järjestön kanssa tappeleminen. Tää mun suunnitelma lähteä järjestön kautta koska "hommat hoituu" ja "se on turvallisempaa" ei mennyt ihan putkeen. Kiva tapella aina omista oikeuksistaan aina ihan palkasta ja työtunneista lähtien ja kuunnella kun porukka lätisee että eihän sinä nyt niin kamalasti eroa ole teetkö 25 vai 35 tuntia viikossa samalla palkalla (josta muuten pitäisi verottaa tämän ja tämän verran tässä kuussa syistä u ja o). Turvakin rajoittui siihen että perheettömänä himmaillessani järjestöltä vaivauduttiin soittamaan hostellille josko siellä olisi tilaa mulla. Että semmosta. On porukkaa uhattu lähettää kotiinkin niinkin vakavin perustein kuin aksentti. Tai sanottu että joko otat tän perheen tai häivyt. Älä mee Kiinaan järjestön kautta. Ikinä.



Taidan muodostaa uuden mielipiteen au pairiksi lähtemisestä nyt nämä listattuani. Joo, mä voin lähteä au pairiksi uudestaan! Mutta mä en ikinä enää lähtisi sellaisen kulttuurin keskelle mikä eroaa niin paljon kaikista länsimaalaisista arvoista. Suurin osa mun ongelmista Kiinassa nimittäin johtui ihan rehellisesti kulttuurieroista perheiden ja järjestöjen kanssa ja siitä ettei kukaa tiennyt mikä au pair oikeasti on. Ja jos mä lähtisin mä haluaisin perheen, jolla on tarjota mulle oma asunto.

Anyway toivottavasti oli apua tai iloa tai mitä hyötyä tästä nyt voikaan repiä. Kysymyksiä saa esittää tai vaikka ihan sähköpostia laittaa jos Kiinaan on suunnitellut lähtevänsä.

Suomen ja Kiinan eroja

Iloisen mielen listaus siitä mitä Kiinassa ja kiinalaisissa kaipaan! Olisi ehkä helpompi lähteä miettimään kulttuurillisia yhteneväisyyksiä, mutta listataanpa nyt jotain massiivisempia eroja erittäin satunnaisella kuvituksella.

Eikö luistelu luonnistu? Ei hätää sen voi tehdä myös istualteen!

Häpeän käsitys. Herra x ei tunne minkään sortin häpeää tanssiessaan gangdam stylea julkisella paikalla tai laulaessaan karaokessa kovaa ja korkealta nuotin vierestä suomalaisen seuransa kuollessa jo myötähäpeään. Sen sijaan Herra x:n maailma (ja valitettavan useissa tapauksissa koko elämä) loppuu siihen paikkaan kun pomo pyytää korjaamaan edellisen raportin kielioppivirheet. Nyt pomo näkee minut epätäydellisenä. Olen epätäydellinen koska en osannut tavata natiivipuhujillekin vaikeuksia tuottavaa englanninkielistä sanaa.

Mistä olet kotoisin? Puhut todella hyvää kiinaa! Mä tulen juttelemaan sulle metrossa koska mä haluan a) treenata englanninkielen taitojani b) haluan ulkomaalaisia kavereita c) saadakseni selville onko sulla poikaystävää. Oli syy mikä hyvänsä niin keskustelun rakenne on seuraava: Hei mistä olet kotoisin? Mitä teet Beijingissä? Kuinka kauan olet ollut täällä? Kuinka vanha olet? Puhutko Kiinaa? Kiinasi on todella hyvää! Pidätkö kiinalaisesta ruoasta? Oletko käynyt paikassa x? Onko sinulla wechat? Keskustelu loppuu. Kysymysten väliin mahtuu muutaman sanan mittaisia pahoitteluja omasta kielitaidosta ja epävarmaa hymyä. Radikaalimmat keskustelukumppanit saattavat kyetä niinkin out-of-the-box kysymyksiin kuin oletko matkustellut Kiinassa, mutta yleensä se jää edellämainittuihin. Toki löytyy niitäkin hurmureita, joiden ajatuksen juoksu kulkee seuravaa kaavaa: Mistä olet? Puhutko Kiinaa? Haluaisitko olla tyttöystäväni. China da fuck?

Poikkeuksellisen hyvin muodostettu jono metroasemalle. Mutta kyllä sieltä kyynerpäätaktiikalla läpi tullaan!

MINÄ menen muuten ekana. Ei niiden metromatkustajien tarvitse päästä sielä junasta ulos, riittää kun sinä pääset ensimmäisenä sisälle. On ihan okei kiilata jonon ohi ja töniä sivuun kaikki tulevat kanssamatkustajat ihan vain varmistaakseen, ettei siellä ruuhkametrossa tosiaan ole yhtään istumapaikkaa sinulle. Ja sinun kiireesi on luonnollisesti kaikkien muiden ihmisten kiirettä tärkeämpää. Ja ehdottomasti sinun pitää päästä ekana sisälle junaan, jossa on paikkamerkityt liput. Tai toisaalta jos sinulla ei sellaista satu olemaan, ryysiksessä kuolleiden lukumäärä saattaa hyvinkin taata sinulle isumapaikan!

OMG TUOL ON UL-KO-MAA-LA-NEN! Siis amerikkalainen tai englantilainen, koska niihin tämän maailman kansallisuudet rajoittuvat. Osoitellaan hetki ja puhutaan kovaan ääneen kiinaksi, sillä eihän se nyt ymmärrä mitä me sanotaan. Sitten kikatellaan ja sysitään kameraa kädestä toiseen muutaman minuutin verran, kävellään ULKOMAALASEN vierelle mutta juostaan seuraavan kikatuskohtauksen saattelemana takaisin kavereiden luokse. Viiden minuutin mittaisen ulkomaalaisten seurauksen ollaan mahdollisesti siinä kunnossa että voitaisiin mennä yrittämään uudestaan. Kameran heiluttelua ja vuoronperään jokaisen kanssa poseerausta. Kunnes seuraavat innokkaat liittyvät jonon jatkoksi kikattelemaan ja miettimään että suostuiskohan nää ulkomaalaiset meidänkin kanssa kuvaan.

Ei niin mitään käryä keiden kanssa poseerattiin, mutta kuvia löytyy jokaisen puhelimesta!

Ystävällisyys. Olet eksyksissä vaan etpä ole kauaa, koska sieltä se Prinssi Rohkea rientää iPodinsa sanakirjan kanssa selvittämään mikä on vikana. Oikea osoite löytyy helposti kun Prinssi Rohkea saattaa sinut ovelle saakka ja useissa tapauksissa seuraavalle illalle tarjotaan vielä treffiseuraa. No ei ole valittamista käytöstavoissa kyllä! Ja vaikkea sitä Prinssiä löytyisikään niin vähintään sulla on kymmenen mummoa kinaamassa Kiinaksi keskenään että minnes tää tyttö nyt neuvottaisiin!

Eikö tää hissi ollutkaan 20 henkilölle? Kiinassa ei tunneta rajoituksia no, minkään suhteen. On ihan perus, että tavalliseen "kahdeksan henkilön hissiin" tunkee tuplamäärä ihmisiä ja sitten ihmetellään kun se hissi piippailee ylipainosta. Yhteen metroon on ihan okei tunkea kaupungin verran ihmisiä. Ihan sama vaiko matkustajat joudutaan vartijoiden avustuksella sisään tunkemaan vai josko ne ovet joskus itsestään ensimmäisellä kerralla menevät kiinni. On myös ihan okei ajaa neljänkympin tiellä kahdeksaakymppiä. Jos siellä tiellä nyt edes ollaan.

Lomailun välttäminen suotavaa kansallisten vapaiden aikaan. Ihmisiä löytyy!

TOOT-TOOT: driving culture. Haluatko päästä hengestäsi? Kolme prosenttia maailman autolijoista elää kiinalaisten maassa, mutta jostain tuntemattomasta syystä neljännes koko maailman auto-onnettomuuksista tapahtuu siellä. Enpä kyllä tiedä miksi. En koskaan ihan ymmärtänyt, miten kaksikaistaiselle tielle voi mahtua kolme autoa ja vielä pari skootteria rinnakkain. Tai kuinka turvaväli on metrin verran ja autoilijoiden välinen viestintä tapahtuu torven välityksellä: tuuttaat kun lähdet ohittamaan, tuuttaat kun ohitat ja tuuttaat kun olet ohittanut. Ja mahdollisesti parissa kohtaa siinä välissä. GPS:t on surkimuksille, turvavyöt nynnyille ja kuka nyt kypärää skootterin selässä käyttää? Ai niin ja mainitsinko, ettei skootterien, mopojen ymv. menopelien ajamiseen tarvita korttia? En tiedä miksi olen yhä elossa.

Yhteisöllisyys. Suomessa sulla ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. Joo te ootte suomalaisia ja joudutte kuluttamaan elämäänne samassa maassa mutta mitä sitten? Ai sä tykkään samantyylisestä musasta kun mä? Mutta tykkäätkö sä tästä bändistä? Tiesin! Meillä ei oo mitään yhteistä mene pois! Kiinassa sä olet kaveri jokaisen vastaantulevan ulkomaalaisen kanssa. Te ootte tiimi koska Kiina on kaikessa teitä vastaan ja jokainen vaaleatukkainen tyyppi kadulla on vähintään yhtä pihalla kuin sinä. Etsi metrosta ulkomaalainen. Teistä tulee kavereita.

Valopallero ei ole katulamppu vaan rakennus. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka bongaa rakennuksen reunat!

Näitkö sä ton!? Ai tolta saasteverholta vai? Jos et vielä tiennyt että Kiinassa ilma on perseestä niin nyt tiedät. Luin joskus jostain että 1% kiinalaisista nauttii maailman standardeilla puhtaasta ilmasta, että repikääs huumoria siitä. Beijingissä ilma on luonnollisesti vielä vähän enemmän kuin perseestä. Kuvittele käveleväsi kadulla pystymättä näkemään sadan metrin päässä olevia rakennuksia, koska ne ovat kätkeytyneet saastepilvien taakse. Jep, normi talvipäivä Kiinassa! AQI (air quality index) joka mittaa ilmassa olevia hiukkasia x määrässä y ylittää about koskaan Suomessa numeroa kymmenen. Vaan missä on Beijing kun talvisena aamuna heräät? No eihän se ollut kuin kolmesataa enää tänään! Kaksistaa vähemmän kuin eilen! Mitä mä maskia enää tarvitsen, ilmahan on suorastaan hyvä!

Nousit kyytiin keeerran, oot kyyyydissä ainaaaa. Junan vessa. Huomaa mätsäävät sukkani.

Istutaanko yhdessä paskalla? Vessat ansaitsisivat vähintään yhden postauksen, mutta havainnollistetaan sielunmaisemaanne nyt alkuun lyhyellä esittelyllä. Kuvittele kuvottavin vessa, jossa olet koskaan käynyt. Pöntössä on paskaa, joku on heittänyt siteensä vähän roskiksensa ohi ja ohkohan toi mönjä lattialla vettä vai jotain muuta. Armaat lukijat, voin vakuuttaa, ettette tule löytämään Beijingistä montaa julkista tämän tason vessaa! Olet meroasemalla ja vessaan on pakko päästä, vaikka siellä haisee kuolemalta. Lattia on täynnä epämääräistä mönjää, hanat eivät toimi, vessapaperia on loppu jos sitä on koskaan ollutkaan ja kärpäsiä lentelee ilmassa. Koko paikka vain huutaa likaa. Vessoja on tuurilla kolme. Ensimmäisen ovi on selkosen selällään ja siellä kyykkii keski-ikäinen mamma tyynesti asioillaan koko kansan nähtävillä. Seuraava tapaus on haastavampi. Ovi on kiinni mutta lukko ei ole käytössä. Yrität tiirailla ja kurkkailla ovien ja seinän välisistä raoista (niitä on yleensä paljon), mutta kun selvää et saa on voi aukaistava ja siellähän se joku kyykkii. Kiva. Viimeisen vessan lukko ei toimi. Toisaalta puuttuu siinä pala oveakin että tuskin kukaan sisään ryntää. Yrität asioida mahdollisimmn nopeasti miettiessäsi käyttäisitkö vessapaperina tänään hengitysmaskia vai kuitteja.

Oman kertomuksensa ansaitsivat myös maaseudun vessat. Ne ovat huomattavasti suurkaupunkien omia hilpeämpiä jos osaat suhteutua huumorilla siihen, että kyykit maassa oleman kuopan yläpuolella kolme kiinalaista mummoa vieressäsi. Koppeja ei ole, ovista nyt puhumattakaan. Toisinaan lattiaraot saattaa erottaa toisistaan puolen metrin korkuinen seinä, jonka yli muille asioillaan käyville voi sitten iloisesti hymyillä tai vaikka ihan vaan käydä keskustelua!

Yksi siedettävimmistä näkemistäni maalaisvessoista. Voi pojat!

KUULEKSÄ MITÄ MÄ SANON. On ihan täysin normaalia että porukka ravintolan viereisessä pöydässä käy keskustelua huutaen. Aihe voi olla vaikka päivän sää mutta ääni pitää kuulua. Olisihan se nyt noloa jos viereinen pöytä voittaisi desibeleissä. Sama toistuu kadulla, kaupoissa tai ylipäätään missä tahansa kiinalaisia tarjoilevassa ympäristössä.

Mitään en sano suoraan. On tietysti ymmärrettävää, että sanaa ei ei voida sanoa päin naamaa, vaan sen sijaan kierrellään ja kaarrellaan muutama tunti aiheen tietämillä yrittäen saada toinen osapuoli ymmärtämään, että joku ei ole ihan okei. Tai sitten vain sanotaan kyllä ja soitellaan sen jälkeen henkilölle jos toiselle ja pyydetään heitä ystävällisesti informoimaan tätä ressukkaa, joka ei vielä kolmen tunnin keskustelunkaan jälkeen ymmärtänyt, että se joo tarkoitti oikeasti eitä.

Tänään illalliseksi tomaattia ja sokeria. Nam! Not.

Rasismi ja käänteisrasismi. Aloitetaan siitä, miten ulkomaalaisuus tekee susta avaruusolennon. Avauduin aiemmin ulkomaalaisten saamasta huomiosta, mutta se huomio voi tosiaan olla käytännön elämässä niin negatiivista kuin positiivista.

Ulkomaalasena sun oletetaan automaattisesti olevan rikas. Sulta nyhdetään just ja niin paljon rahaa kun lystätään koska olet valkoinen ja epäpaikallisena kulttuuria tuntematon idiootti. Lainatakseni Maarteen Troostia kaikille myyntituotteille on olemassa oikea hinta, kiinalaisen hinta ja länsimaalaisen hinta. Toisaalta vaikka sulla sitä rahaa löytyy sä saatat päästä baariin ilmaiseksi sisään (tai ainakin huomattavan paljon halvemmalla) vain olemalla ulkomaalainen. Kyllähän sut siinä esineistetään (sä olet mainos ja takuu klubin hyvyydestä koska oot ulkomaalainen), mutta toisaalta jos humala ei mitään maksa niin kyllä siitä molempi osapuoli aika tasaisesti hyötyy.

Kolme vapaata taksia ajaa sun ohi ja neljäs kaasuttaa pois havahduttuaan siihen että oot ulkomaalainen. Ulkomaalainen = kommunikaatiovaikeudet. Kun taksin löydät sulta yritetään kiskoa älyttömiä summia pikkumatkoista vain koska tattadadaa olet se ulkomaalainen. Toisaalta kun ulkona alkaa myrskytä ja sataa kaatamalla vettä ja sä olet jossain jumalan selän takana ohi ajava auto pysähtyy kaikista ihmisistä juuri niiden ulkomaalaisten kohdalle ja noukkii ne hyvää hyvyyttään kyytii - eikä ota edes maksua. Eli käytännössä sun kulttuurisi aiheuttaa tilannekohtaisesti joko suosintaa tai syrjintää.

Tän lisäksi mainitaanko yleiset sukupuolirasistiset piirteet. Hyvin monella keski-ikäisellä kiinalaisella on just ja pelkästään se idea, että tytöt on tyttöjä ja pojat poikia. Eli suomeksi sanottuna on tyttöjen ja poikien värit. Tyttöjen ja poikien harrastukset. Tyttöjen ja poikien ammatit. Käytännössä tämä näkyy siinä, että 3-vuotias kiinalaispoika ei saa ostaa kitaraa, koska siinä on pinkkiä. Tytöt ei harrasta jalkapalloa. IKINÄ. Ja sä et voi olla poliisi tai palomies, etkä missään tapauskessa opiskella esim. geologiaa, koska se on miesten ala. Piste.

Ainiin ja 90% kiinalaisista vihaa tai pelkää tummaihoisia eikä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Syitä mm. se että vaalea iho on kaunis (loistava syy tutustua tai olla tutustumatta) ja että ne lyö kovaa (koska keskustelu tai tutustuminen vaatii nyrkkitappelun). Apua Kiina...

Tältä näyttää viidentoista tunnin yöjuna Shanghaista Beijingiin mikäli jäit vaille sänkypaikkaa.

Yleinen oksettavuus. Ilmenee yleisimmin syljeskelyn, räkimisen, nenän kaivamisen, ulostamisen tai muun vastaavan toiminnan yhteydessä missä tahansa julkisella paikalla. On kiva istua bussissa kun vieressä istuva mies kaivaa antaumuksella nenäänsä ja tutkii sormilla vielä sisältöä samalla kun käytävän toisella puolella joku toinen räkii limakalvonsa bussin lattialle. Vielä kivempaa on kuitenkin lasten kusettaminen kadulle. Olen nähnyt 10-vuotiaita, joita vanhemmat ihan iloisin mielin käskevät kyykistymään kadulle - kyllä kadulle, ei pusikkoon - ja siihen se paskakasa jää. Jos olette koskaan miettinyt miksi kiinalaisten pikkulasten housuissa on reikä haaroissa voin kertoa että se on juuri tätä tarkoitusta varten. Hei miksi kukaan nyt oikeasti mitän vessaa lähtisi etsimään kun tarpeet voi tehdä kadullekin?

Kehenkään ei voi luottaa. Sanallista sopimusta ei ole olemassa, kirjallinen on "esimerkkitapaus mitä ei tarvitse kaikissa tilanteissa noudattaa". Raha-asioissa luotan mieluummin suomalaisiin kriminaaleihin kuin kiinalaisiin bisnesmiehiin, koska suomalaisilla on joku käsitys oikeudesta, reilusta meinigistä ja ihmisoikeuksista näin yleensä. Kiinalaiselle olemassa on vain raha ja maine ja omien kokemusten perusteella maineesta pystytään tinkimään kuinka paljon tahansa jos rahaa tulee. Kiinalainen luopuu mieluummin hengestään kuin lompakostaan (tai älypuhelimestaan) eli raha-asioissa sua puukotetaan selkään just ja niin paljon kuin annat niiden ihmisten pompottaa sua. VOI ÄRSYTYS. Nyt jää tämä aihe tähän etten ehdi kehittää suurempia agressioita. Vinkkinä seuraava: kun olet ongelmissa on hyvä "tuntea lakimies joka lupasi käydä sopimukset läpi" tai "ottaa yhteyttä suurlähetystöön". Jälkimmäinen toimii erityisen hyvin siinä tapauksessa että olet amerikkalainen (mitä et todennäköisesti tämän blogin lukijana ole).

Loppukevennys. Siltä varalta että et jaksa raahautua kauppaan saakka wc-kalusteita saa nykyään ostettua kadulta! En tiedustellut hintaa.

Omia kokemuksia saa jakaa (tiedän että tätä lukee useampikin anonyymi ex-kiinaexpatti!). Oon varma että unohdin jotain suhteellisen oleellista, mutta kaikkea ei voi muistaa.