Erilaisesta maailmasta. Onnellisuudesta.

Tyttö laulaa metrossa enkelin äänellä. Haluaisin kertoa sille että sen laulu on kauneinta maailmassa. Että sen ei pitäisi koskaan lopettaa. En osaa ja kadun etten yrittänyt. Sanat antavat toivoa vaikka ihminen olisi tuomittu loppuelämäkseen tunneleihin.

Pihatiellä makaa kuollut kissanpentu. Sen sisälmykset leviävät hiljalleen kadulle. Ihmiset kävelevät ohi. Kukaan ei katso toistamiseen. Se ei kosketa. Edes minua. Ehkä ihminen tulee jossain vaiheessa immuuniksi tietynlaiselle pahuudelle.

Joku saapuu. Toinen lähtee. Ihmiset ympärillä vaihtuvat ja mietin miten siitä pääsee yli. Jatkuvasta luopumisesta ja hyvästeistä.

Syksy. Ulkona tuulee ja on jäätävän kylmä. Eräänä aamuna herään pakkaseen. Unohdin laittaa illalla patterin päälle, mutten osaa antaa itselleni oikeutta valittaa. Minulla sentään on patteri. Minulla on koti ja mahdollisuus lämpöön. Onko sillä kerjäläisellä jonka ohitin eilisaamuna yhtä kylmästi kuin kaikkina muinakin viikonpäivinä?

Mun silmieni edessä avautuu maailma, jonka kuuluisi kiskoa mut pohjalle. Mun kuuluisi murskautua maailman painon alla. Mä näen, kuulen ja tunnen. Mä välitän. Paljon. Mutta samalla mä havahdun huomaamaan, että tää maailma on mulle arkipäivää. Että se mikä joskus tuntui niin kaukaiselta ja absurdilta on osa sitä ilmaa jota hengitän. Erilaisissa maailmoissa on erilaiset mittasuhteet. Kadulla rahaa kerjäävä raajansa menettänyt mies on Suomessa talvipäivän nälkäinen pikkulintu.



Lakkasin miettimästä kellä on oikeus olla onnellinen. Kellä on oikeus hymyillä ja nauraa. Ja sitä kellä ei ole, koska jollain toisella ei ole mahdollisuutta onnellisuuteen. Onnellisuus kuuluu kaikille. Hylättyihin taloihin, roskalavoille, limusiineihin ja hienostohotellien sviitteihin. Toiselle onnellisuus on rahaa. Toiselle rakkautta ja kolmannelle jotain ihan muuta. Mutta ei onnellisuuden lähde tee toisen onnellisuutta yhtään enemmän tai vähemmän arvokkaaksi. On helpompi tuomita kuin yrittää ymmärtää. Onnellisuus on kuitenkin jotain niin henkilökohtaista, ettei sitä voi arvottaa ulkoapäin. Ei ole vääränlaista onnellisuutta, vain ihmisiä erilaisine arvomaailmoineen ja maailmankuvineen. Sillä loppuen lopuksi kyse on vain siitä mitä sisimmässään tuntee. Onko ilmapallo puhkeamassa tuskasta vai järjettömästä määrästä rakkautta elämää kohtaan.

Ymmärsin myös sen, ettei oma onnellisuus koskaan ole pois toisen omasta. Että vaikka joku itkee mä voin silti antaa itselleni luvan hymyillä. Juosta kilpaa pitkin Beijingin katuja, taipua kaksinkerroin onnenkyyneleet silmissä ja nauraa niin paljon että on vaikea hengittää. Luoda maailmasta hieman paremman paikan, vaikken ketään hymylläni pystykää pelastamaan.