keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Tarina filippiiniläisestä

Kerron teille tarinan.

Tunsin Shanghaissa filippiiniläisen naisen, joka oli muuttanut Kiinaan viisi vuotta sitten. Hän jätti taakse kotinsa ja perheensä, kaiken tutun ja turvallisen, koska hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kotona Filippiineillä naisella on kolme lasta, joiden tulevaisuus riippuu pitkälti siitä minkälaisen koulutuksen he saavat. Taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden nainen lähti ulkomaille työskentelemään. Tehdäkseen sen mitä lastensa hyväksi voi. Kansallisuutensa takia hän ei voinut lähteä Amerikkaan, Kanadaan tai Eurooppaan. Kiina oli hänen ainoa mahdollisuutensa ja nainen otti tilaisuuden kiitollisena vastaan.

Nainen josta kirjoitan yksi hienoimmista koskaan tapaamistani ihmisistä. Hän työskentelee kuutena päivänä viikossa kellon ympäri ja lähettää viidensadan euron kuukausipalkkansa kotiin. Hän ei ole käynyt kotona kertaakaan lähtönsä jälkeen. Hän ei ole tavannut läheisiään puoleen vuosikymmeneen, eikä tiedä koska tulee tapaamaan. Hänen on työskenneltä ja työskenneltävä. Tehtävä parhaansa päivästä toiseen. Nainen puhuu lapsilleen ja aviomiehelleen yhtenä päivänä viikossa skypen välityksellä. Se on heidän ainoa tapansa pitää yhteyttä.

Nainen kertoi minulle kerran kuinka onnekas olen. Siitä että mun kansallisuus takaa mulle hyvän elämän. Ettei ole väliä tuleeko köyhistä vai rikkaista oloista, koska huipulle voi päästä tekemällä parhaansa. Ettei omaisuus ole mitta ihmisarvolle. Siitä että maailma on mulle avoin, että mulla on mahdollisuus matkustaa ja toteuttaa unelmia. Siitä että mä voin valita elämäni suunnan, tehdä kaikki väärät valinnat ja silti olla olemassa, saada mahdollisuuden yrittää uudestaan. Tällä naisella ei tule koskaan olemaan mahdollisuutta nähdä lunta. Hän ei tule koskaan pääsemään Kiinaa kauemmaksi. Nainen tulee jatkamaan työntekoa kunnes on jonakin päivänä tienannut tarpeeksi rahaa. Antanut lapsilleen tilaisuuden elämään, johon hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta. Ja silloinkin hänen täytyy vain toivoa, että se riittää.


Jokainen ajattelee Afrikan lapsia, Euroopan pakolaisia ja pohjois-Korean keskitysleirejä. Muttei kuitenkaan ajattele. Sitten eräänä päivänä kohtaa jonkun jolla on tarina kerrottavanaan ja maailmasta tulee totta. Pakolaiset, vangitut ja nälkää näkevät eivät vieläkään ole mun silmissä todellisia. En tunne heitä, en tiedä keitä he ovat. Mutta tätä naista mietin usein. Ja niitä miljoonia muita, jotka ovat tehneet saman valinnan.

Mä synnyin kultalusikka suussa. Suomi antoi mulle ilmaiseksi kaiken sen, mistä miljoonat ihmiset ovat valmiit antamaan oikean kätensä. Mä sain turvan. Sain koulutuksen. Kaikki mahdollisuudet maailmassa. Mun ei ole koskaan tarvinnut pelätä henkeni puolesta. En ole paennut sotaa tai köyhyyttä, en istunut kadun laidalla kerjäämässä. Mun ei ole tarvinnut elää selviytyäkseni. Eikä todennäköisesti koskaan tarvitsekaan.

On aika jännää, että jollakin ihmisellä on oikeudet kaikkeen ja toisilla ei mihinkään. Ihan vain koska on sattunut syntymään ensimmäisen maailman sijasta toiseen tai kolmanteen. Eikä se ole oikeasti edes mikään syy.

3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Totta.

    Minun eräs tuttuni on tullut Suomeen Venäjän halki auton tavaratilassa. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Nuorena lähti käymään kotimaassaan kun oli rauhallisempaa, ja joutui silti keskelle pommitusta ja kadulla makaavia ruumiita.

    Itse kuuntelee. Ja tajuaa, miten hyvin kaikki on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se vaan niin on, ettei asioita voi ymmärtää ennen kuin ne tulee niin konkreettisen lähelle että on pakko. Ja silloinkin asiota katsoo ulkopuolisen silmin. En mä tiedä onko mun koskaan oikeasti mahdollista ymmärtää miten suuren uhrauksen tää mun kertomuksen nainen teki. Koska ei se ole mulle todellista. Vain se on, että mulla on kaikki hyvin ja niin paljon paremmin.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...