Lähtöpäivä ja paniikkilista

Viisumikutsu tuli tänään. Alustava lähtöpäivä on 1.8. Se on kaksi viikkoa aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Tuntuu siltä että aika loppuu kesken. En tiedä miten ehdin selvitä edes kaikesta pakollisesta, saati sitten vapaaehtoisesta. Viisi viikkoa kuulostaa pitkältä ajalta, 34 päivää käsittämättömän lyhyeltä. Miten mä ehdin tehdä kaiken pakollisen? Entä vapaaehtoisen?

Mun stressinsietokykyä testataan ihan urakalla ja myönnettävä on ettei se sieltä parhaasta päästä ole. Vähän helpotusta tuli viisumin osalta, mun ei tarvitse tähän hätään (ilmeisesti) hamstrata lääkäritodistuksia, keuhkokuvia,sydänkäyriä ja muita ihmetyksiä. Hyvä niin, koska hypin seinillä jo valmiiksi.

Huomenna käyn ottamassa valokuvat viisumia varten, tiistaina käyn viemässä hakemuksen suurlähetystöön. Haen sen seuraavana maanantaina ennen hammaslääkäriä. Sen jälkeen on kolme viikkoa ja kolme päivää aikaa ennenkuin istun lentokoneessa. Jos aion odottaa siihen asti en ehdi saamaan rokotuksia. Mutta en halua maksaa satoja euroja rokotuksista jos mun viisumia ei hyväksytä. Miten tää meni näin tiukille?


Tekemistä seuraavalle kuukaudelle:

☐ "Passikuva"

☐ Viisumihakemus 

☐ Lentoliput

☐ Hammaslääkäri (varattu)
☐ Japanin aivokuume -rokotus
☐ Muuttoilmoitus Kelaan
☐ Vakuutukset
☐ Puhelinliittymän sulkeminen

☐ Hyppää laskuvarjohyppy

☐ Tilaa kunnon objektiivi
☐ Osta älypuhelin 

☐ Visiteeraa Hämeenlinnassa Niinaa katsomassa
☐ Palauta kavereiden tavarat oikeille omistajilleen

☐ Tutustu Shanghaihiin ja sen lähiaulueisiin 

☐ OPISKELE SITÄ PERKELEEN KIINAA

☐ Asenna koneeseen ohjelma joka mahdollistaa sosiaalisen median käytön Kiinassa

☐ Järjestä jonkin sortin läksiäiset 

☐ Raivaa huone tyhjäksi seuraavan asukkaan tieltä

☐ Hanki tuliaiset

☐ Mahduta elämä matkalaukkuun

☐ Hanki kyyti lentokentälle

☑ Panikoi

Se kuuluisa juhannus

Perjantaina söin, juorusin ja pulahdin uima-altaaseen mitä loistavimmassa seurassa.

Lauantaina pyöräilin kuolemankielissä kaupunkiin, veneilin ja hypin pitkin metsiä. Meloin pari kilometriä kaatosateessa, pitkästyin ja söin. Ja söin taas.

Sunnuntaina tein laittoman monet makkaraperunat.


Auppari-rintamalta ei mitään uutta. Tai no, lähtöpäivästä on ollut vähän puhetta ja visa invitation letteriä lupailtiin mahdollisimman pian lähetellä mutta eipä ole näkynyt. Ei mitään kiirettä. Mulla on hurjasti aikaa. Ja varaa odottaa lentolippujen ostoa tottakai.

Loppukevennys. Into the wild!

Mulla on perhe.

Saako nyt fiilistellä? Mun tekee nimittäin mieli lähteä pinkomaan pitkin Kotkan katuja, toisella jalalla salsaa vedelleen, toisella riemusta potkien. Kuinka mahtavaa oikeasti? Kahden kuukauden kuluttua hiihdän seitsemäntuhannen kilometrin päässä pitkin Shanhain katuja, opiskelen Kiinaa ja hoidan maailman ihanimpia lapsia. Hoi todellisuus, nyt saat iskeä!

Skypetettiin tosiaan sunnuntaina perheen kanssa. Mun päivä kului jokseenkin näin:


08:00 En mä nyt vielä voi herätä! Pliis joku siellä vähemmän maallisessa elämässä, anna mun kiltti nukahtaa uudestaan.

10:00 Eiiiih kello on edelleen vasta kymmenen! Pakko nukkua niin jää vähemän aikaa panikoida

11:00 Pakollinen tarkistus että oon lukenut kellonajat oikein. Vielä neljä tuntia a-p-u-a. Jatkuvaa vaatteiden vaihtoa, huoneen epämääräistä siivousta ja yleistä ulinaa

13:00 Vähemmässä määrin siivousta ja huomattavasti suuremmassa määrin ulinaa. Miten ihmeessä mun stressinsietokyky on arvioitu suosituksissa hyväksi? Se ei ole edes välttävä!

14:30 NYT SE LISÄS MUT SKYPEN YHTEYSTIETOIHIN APUAAPUAAPUA.

14:40 Itkunauran kiinalaisten (anteeksi yleistys) englannille ja valmistaudun odottamaan ylimääräisen tunnin videopuhelua. Ps mun hostisä käyttää hymiöitä, kuinka liikkistä?

15:40 Neljä puhelua, joista jokainen katkeaa ennenkuin ehtii alkaakaan. Onko tän yhteyden oikesti pakko pätkiä juuri nyt? Sitten puolitoistaminuuttinen puhelu, josta en kuule puoliakaan, kuva pätkii ja rätisee mutta isä ehtii esitellä mut tytöille. Nuorempi ei uskalla sanoa mitään ja yrittää äänestä päätellen karkuun, vanhempi kertoo nimensä ja toivottaa mut tervetulleeksi Shanghaihin. Ne on maailman söpöimpiä. Isällä on maailman ihanin nauru. Äitiä en tavannut, mutta jos se on yhtä ihana kuin loppu porukka puolentoista minuutin rätinän perusteella niin mulla on edessä maailman paras vuosi.

16:10 Puhelu numero 2. Vihdoin. Juteltiin vanhemman tytön kanssa, koska isä ilmoitti että hän puhuu parhaiten englantia. Molemmat vanhemmat moikkasi ja mut toivoteltiin taas kovasti tervetulleeksi ja tyttö kyseli että milloin voisin tulla Kiinaan. Pienehköä aksenttimuuria oli huomattavissa, jäi nimittäin vähän epäselväksi miksi tyttö selitti mulle viidestä hevosesta (jos edes selitti). Pari minuuttia ehdittiin kuitenkin jutella ennenkuin nukkumaanmenoaika koitti. Hyvät fiilikset jäi kaikesta! Ainoa mikä mietityttää on se miten aion saada vastaukset noihin kahteentuhanteen kysymykseen mitkä kirjoitin haastattelua varten jos vanhemmat puhuu oikeasti niin huono englantia kuin ne väitti. Mutta sitä mietitään sitten myöhemmin!


Seuraavana päivänä agency kyseli että moneskos päivä elokuuta sitä olisikaan mahdollista saapua. Kuule mä lennän sinne vaikka heti ensimmäinen päivä jos se siitä on kiinni.

Shanghai kutsuu siis elokuussa. Intiaanihuuto.

MATCH !!!

Itkin verta kun viime yönä töiden jälkeen tarkastin sähköpostin ja se näytti tyhjää. Lopullinen hyväksyntä au pair -ohjelmaan tuli siis perjantaina ja samaan syssyyn kyseltiin josko mun olisi mahdollista saapua jo heinäkuun ja elokuun vaihteessa. Kesti noin kaksi sekunttia vastata että joojoojoo. Ja stten odotettiin. Ja odotettiin. Hurjat kaksi päivää mutta kuitenkin. Ja nyt mulla on match!!!

Oon ihan sanoinkuvailemattoman onnellinen, noiden perhe vaikuttaa nimittäin ihan superilta! Tyttöjä on kaksi, nuorimmainen 5-vuotias, vanhempi kahdeksan. Mun tehtävien pääpaino olisi englannin opettamisella (tää on siis yleisin homma mitä aupparit Kiinassa tekee) ja työt sijoittuisi iltapäivälle/illalle koulun jälkeen. Perhe käy tosi aktiivisesti ulkona, tykkää käydä syömässä ja kavereiden juhlissa. Lisäksi ne tekee pieniä matkoja. Ja mikä mun mielestä oli kaikkein hienointa oli noi vanhempien työajat! Ei mitään 10-tuntisia hirvityksiä vaan niillä jää oikeesti aikaa viettää lasten (ja mun) kanssa. Oon ihan superonnellinen! Tää perhe tuntuu about täydellisimmältä mitä kuvitella saattaa! Ja sijainti ei sen enempää tai vähempää kuin Shanghai! Oaaaaa niin siistiä! Huutomerkkien overload tähän näin.

Ja sitten se pienenpieni hämmennyksen aiheuttanut tekijä, jonka rukoilen olevan vain jonkun kaavakkeeseen tekemä kämmi, koska en todellakaan halua homman kaatuvan tähän! Eli siis tuon mulle lähetetyn kaavakehärpäkkeen mukaan perheen vanhemmat ei osaisi puhua englantia, mikä kuulostaa aika uskomattomalta varsinkin kun ottaa huomioon etten mä osaa puhua kiinaa. Juteltiin vielä siinä haastattelussakin, että tarvitsen perheen joka puhuu perusenglantia koska haloo miten mun oletetaan selviävän arkielämästä hengissä käsimerkeillä? Mutta joo toi on tosiaan tollanen "raksi ruutuun" -kaavake, eli toivottavasti siinä on vaan virhe. Laitoin mun placement managerille juuri viestiä ja tuomio kuullaan sitten ensi viikon torstaina koska office on kiinni Dragon Boat Festivalin takia. Sattuipa loistavaan saumaan... Mitenhän ajattelin pysyä housuissani neljä päivää?

Caudeamus igitur

Koska bloggaan aina ajoissa.

Hiukset olisi voinut värjätä edellisiltaa aikaisemmin, niin kirkkoon ei olisi tarvinnut astella pää hopeanhohtoisena. Myös kengät olisi voinut sisäänajaa ja mekon nyörit jättää hieman löysemäälle. Kahden eximian ja kolmen magnan ylioppilas onnistui kuitenkin häikäisemään kaikki pysymällä pystyssä ja olemalla pyörtymättä kesken seremonian. Hieno saavutus!

Ruoka oli hyvää, jälkiruoka vielä parempaa. Mulla on alakerrassa ruusupuutarha ja takanreunus täynnä kortteja. Varaa ostaa lentolippu ja maksaa muut lähtökulut. Mahdollisuus hankkia kunnon objektiivi. Mulla on hiustenhoitotuotteita koko ensivuodeksi. Mutta ennen kaikkea mulla on toteutuva unelma.

Hyppään tänä kesänä lentokoneesta, tipun taivaalta kahdensadan kilometrin tuntivauhtia ja katselen maailmaa lintujen silmin. Se on hullua, ihan käsittämättömän hullua. Mutta maailman hienointa.

Omat juhlat. Tuulin juhlat. Hyvin paljon itikoita, salmaria ja voileipäkakkua. Sen jälkeen kaupunki, jossa jokainen ihminen hymyilee, on onnellinen. Seurahuone. Tanssimista ja ihania ihmisiä. Lisää tanssimista. Liian kipeät jalat ja puistonpenkki. Liettualainen mies, jonka kanssa katseltiin kun rähinöitsijä pistettiin käsirautoihin ja poliisiauton kyytiin. Viimeiset kymmenen metriä autolta kotiovelle, suihku ja oma sänky.

Nyt on myös au pair agencylla kaikki tarvittavat paperit päättötodistuksia myöten. Ihan hurjaa. Nerokkaana ihmisenä tosin lähetin paperit suomeksi ja käännöspyyntöhän siellä seuraavana päivänä odotti saapuneissa. Nyt pitäisi kaikki olla kuitenkin kunnossa ja lopullista varmistusviestiä odottelen. Sen pitäisi tulla huomenna. Iik. Apua. Kauhistus. Miksi pitää aina pelottaa että joku meneekin pieleen?

Ps. mekkoni oli oikeasti maailman hienoin, kuvat (joissa sitä ei näy) eivät tee mitään oikeutta!