San Jose, Costa Rica

Kanabussi vyöryy kohti San Josea. Ollaan saavuttu Costa Ricaan edellisenä iltana ja vietetty yö Alajuelassa, kaupungissa jossa bussikuskit pysäyttävät tien varteen käydäkseen ostamassa itselleen jäätelöä matkaevääksi. Vihreät vuoret vilkkuvat horisontissa ja sydän sykkii rinnassa. Tuuli puhaltaa sisään bussin ikkunoista ja siinä kovalla penkillä istuessani mietin miten hyvältä tuntuu olla taas kaukana kaikesta länsi-maailman menosta. Silmät suljen kun ajetaan ohi suurten amerikkalaisten kauppakompleksien ja ketjuliikkeiden ohi.

En ole ollut koskaan San Josen kaltaisessa kaupungissa. En tiedä mitä odotin. Ehkä historiaa, korkeita rakennuksia, ihmisvirtoja ja suurkaupunkien värivaloja? Löydän itseni kuitenkin vuorien ympäröimästä kaupungista, jossa suurin osa rakennuksista on yhden kerroksen korkuisia ja auringon laskiessa kadut ovat hiljentyneet. Katukuvassa paistaa vain muutama selkeä maamerkki eikä kolonialismi tunnu jättäneen paljon kaunista taakseen edes arkkitehtuurin muodossa. Päivät ovat lämpimiä, mutta iltaisin vedän takin päälle. Kaupunki on yli kilometrin korkeudella merenpinnasta ja iltapäivisin kello kahdelta myöhään yöhön jatkuva sade saa ihon kananlihalle.

Puistoissa leijailee katuruoan tuoksu. Kaikki ovat kerääntyneet sinne nauttimaan päivästä. Ollaan kummallinen näky puiston laidalla istuskellessa ja ruokaa napostellessa. Juustotortilla on kaikkea muuta kuin mitä juustotortillalta odotin, mutta se ei ole ongelmistani suurin. Mulla on alaston olo. En voi olla huomaamatta että kaikilla muilla puistossa käyskentelevillä ihmisillä on päällä olkapäät ja sääret peittävät vaatteet. Tiesin että täällä ollaan konservatiivisia, mutten jostain syystä osannut odottaa, että Costa Ricassa, väli-Amerikan turismin kehdossa, shortseihin pukeutunut turisti saisi osakseen näin paljon huomiota. Kesken lounaan paikallinen mies kävelee meidän luokse, osoittaa meidän kädessämme olevia tortilloja ja toteaa ääneen ainoan tuntemani espanjankielisen lauseen. Tengo hambre. Minulla on nälkä. Kaverini ojentaa miehelle palan tortillastaan, mutta mies pysyy paikallaan. Saisinko vähän kavereillekin?

San Josessa juoksen pitkin katuja jäätelö kädessä rankkasateen kastellessa mut päästä varpaisiin. Siellä ihailen katutaidetta, joka on vallannut väreillään kaupungin seinät ja aidat. Käyn joka päivä värikkäillä tekstiilimarketeilla vain ihailemassa käsitöitä ja paikallisessa mercadossa, jossa myydään kaikkea mausteista eläimiin ja suussa sulavaan gallo pintoon. Joka aamu hostellin aamiaispöytää pyörittävä nainen kyselee meiltä oletettavasti aamupalamieltyksiä, mutta kohautellaan vain kielitaidottomina olkiamme. Luodinreiät rakennsten seinämissä hämmentävät yhtä paljon kuin keskustan turistikatu, jolla ei tunnu koskaan kävelevän muita kuin me. Kaupungin ainoalta tuntuva bussilinja ajaa hautausmaalle, jossa olisin mieluusti käynyt kävelyllä mikäli portti ei olisi ollut lukossa.

Haluaisin kertoa jännittävämpiä tarinoita San Josesta ja täyttää tarinan toistaan kauniimmilla kuvilla, mutta niitä ei yksinkertaisesti ole. San Jose oli kaikessa harmaudessaan vaatimattomin pääkaupunki jossa olen koskaan vieraillut. Hiljainen ja hieman kummallinen. Vähän tylsä. Aika ruma. Mutta ei kukaan kaupunkien takia Costa Ricaan matkustakaan.

VINKIT SAN JOSEEN

Majoitus: Hostel 1110 – riippumattoja, Costa Rican entisen presidentin vanha asunto ja ilmainen aamiainen. Meidän visiitin aikana myös kaupungin edullisin majoitusmuoto. Mikäli suunnitelmissa on lentää maahan tai maasta pois epäinhimillisiin kellonaikoihin suosittelen viettämään yön Alajuelassa, josta on vain muutama minuutti lentokentälle ja minne kanabussit ajavat suoraan San Josesta.

Ruoka: Mercado centralista löytyy kaupungin edullisimmat safkat. Kasvissyöjille tarjolla gallo pintoa ja ranskalaisia. 

Kulkuyhteydet: Kaupungin sisällä liikkumiseen bussia ei tarvitse. Muualle Costa Ricaan pääsee helposti ja edullisimmin kanabusseilla. Bussit lähtevät lukuisista eri terminaaleista ympäri kaupunkia kohteesta riippuen ja terminaalit vaihtuvat tiuhaan eli oikean löytämiseen kannattaa varata aikaa. 

Latinalainen Amerikka vei sydämeni

Lensin eilen Suomeen. Olin unohtanut että täällä mua odottaa syksy ja hytisin kylmästä kävellessäni pitkin kaupungin katuja mekko päällä. Puhuin suomea mun brittiläiselle kaverille ja englantia suomalaisille. Kaikki oli hetken sekavaa. Tänään sängystä ylös noustessa kaikki tuntui kuitenkin erilaiselta. Tutulta. Kulunut kesä tuntuu olevan kymmenen tuhannen kilometrin päässä, henkisesti ja fyysisesti. Silti se tulee jatkuvasti mieleen kuvina, hetkinä ja tuoksuina. Palaan tunnista toiseen elämäni parhaimpaan kesään.

Oon kavunnut niin monille tulivuorille että pelkkä ajatus hengästyttää. Oon uinut vesiputouksissa, luolissa, Tyynenmeren valtavissa aalloissa, kirkasvetisissä lähteissä ja kilpikonnien kansoittamissa vesistöissä. Oon nähnyt maan alta pulppuavaa kiehuvaa mutaa, tulivuoren purkauksia ja uskonnollisia seremonioita pyhillä vuorilla. Oon seurannut tapiirien ja laiskiaisen liikkeitä sademetsissä ja paijaillut vauvapossuja hostellien takapihoilla. Oon surffannut, seikkaillut kanjoneissa, melonut vuorien ympäröimissä järvissä ja eksynyt luolastoon. Mayojen rikas kulttuuriperinne ja latinalaisen Amerikan rytmit on vallanneet mun sydämen ja vakuuttaneet siitä, ettei mistään löydy yhtä ystävällisiä ja sydämellisiä ihmisiä kuin eteläisestä Meksikosta ja Guatemalasta.

Kaikki neljä maata olivat tosi erilaisia. Nicaragua oli kuumaakin kuumempi. Se oli tulivuoria ja kauniita kolonialismin aikana rakennettuja kaupunkeja täynnä. Rakastuin kanabusseihin ja elämän kaoottisuuteen, joka pieksi mennessään kaikki vierailemani Aasian maat. Meksiko lumosi puolestaan mut sydämellisillä ihmisillään, maya-raunioillaan ja uskomattomalla luonnolla, jonka kauneutta edes Yucatanin turistirysät eivät onnistuneet kadottamaan. Olisin valmis koska tahansa lähtemään takaisin tutkimaan maan pohjoisempia osia. Guatemala oli sielunmaisemani. Perinteisiin vaatteisiin pukeutuneet paikalliset valtasivat kaikkien kulkemieni kaupunkien kadut. Tulivuoret höyrysivät ja purkautuivat. Uin vesiputouksissa ja rannoilla joiden hiekka oli mustaa. Tuntui hyvältä vain istua bussissa paikallisten mummojen väliin litistytyneenä ja katsella vihreitä vuoria ja kukkuloita tunnista toiseen. En ole koskaan käynyt yhtä kauniissa paikassa eikä mikään maa ole koskaan Kiinaa lukuun ottamatta koskettanut mua samalla tavalla. Costa Rica oli pettymys ja Los Angelesia vihasin, mutta onneksi molemmat sattuivat reissun alkuun ja sen jälkeen pystyi vain nauttia elämästä.

Latinalainen Amerikka vei mun sydämen tavalla, jota en uskonut mahdolliseksi. En tiennyt väli-Amerikasta käytännössä mitään eikä mulla ei ollut reissulle suuren suuria odotuksia. Yllätyin joka viikko siitä miten paljon uutta kohtasin. Kaikki tuntui uudelta. Ja mun silmissä tietyllä tapaa koskemattomalta. Vaikka backpacker-kulttuuri kukoisti, oli ihmisvirtoja silti mahdollista paeta. Koko maanosa on täynnä autioita vesiputouksia, tulivuoria joille kukaan ei kiipeä, loistavia vaellusreittejä joita kukaan ei valloita sekä kaupunkeja ja kyliä joissa ei törmää yhteenkään toiseen turistiin. Nicaraguaa ja Guatemalaa ei Costa Rican tavoin ole rakennettu turismille vaan se on syntynyt sinne omin ehdoin. Ihmiset lähtevät Nicaraguaan kokemaan miltä tuntuu ajaa kanabussissa ja Guatemalaan seuraamaan kansallispukuihin pukeutuneita, pään päällään kantamuksiaan kannattelevia naisia, jotka eivät ole osa turistiteatteria vaan paikallisia arkipäivän askareissaan. Siellä on vielä jäljellä sellaista kauneutta, joka monessa kaakkois-Aasian maassa on pyyhkiytynyt pois turistivirtojen ja kaiken kaupallistumisen seurauksena. Unelmoin jo kovasti paluusta tähän ihmeelliseen maailmankolkkaan.

Mulla on väli-Amerikasta yli 3000 kuvaa ja tuntien verran videomateriaalia. Mulla on yli viisikymmentä tarinaa jotka haluaisin teidän kanssanne jakaa enkä edes tiedä mistä aloittaa. Kronologisessa järjestyksessä reissun heikoimmasta lenkistä Costa Ricasta vai Meksikosta ja Guatemalasta joihin molempiin palavasti rakastuin? Toivottavasti teitä kiinnostaa latinalaisen Amerikan meiningit, koska näitä tarinoita kerrotaan Skotlannin kuulumisten ohella koko talvi. Skotlantiin liittyen mainittakoot, että mulla on vihdoin kämppä ja takaisin lennän viikon päästä.

Jos teillä on jotain erityisiä postaus-toiveita väli-Amerikkaan liittyen niin kertokaa ihmeessä! Mua mietityttivät ennen reissua kovasti mm. turvallisuus-, budjetti- ja pakkaus-asiat (ilmaston takia), mutta voi olla että mä vaan mietin asioita liikaa! 

Miltä elämän kuuluisi tuntua?

Kävelin viime yönä myrskyisellä rannalla. Hiekka oli mustaa, aallot valtavia ja taivas välkehti salamista. Oltiin lähdetty katsomaan rannalle munimaan nousseita kilpikonnia, mutta päädyttiin suoraan myrskyn silmään. Kilometrien päässä asutuksesta taivas kasteli meidät sekunneissa. Tuuli nousi hetkessä ja sen kantama hiekka raapi kivuliaasti ihoa. Juostiin pitkin rantaa litimärkinä, sateen takia lähes näkökyvyttöminä ja aaltojen välillä pyyhkäistessä hiekan jalkojen alta. Tällaisina hetkinä - joutuessani myrskyn silmään, maatessani sängyssä auringonpistoksen lamauttamana tai voidessani pahoin koko kuusi tuntia kestäneen bussimatkan - mietin aina sekunnin verran että kannattiko taas. Onko tää todella sen kaiken arvoista. Ja joka kerta löydän itseni välittömästi toteamasta, että oli olo tai olosuhteet kuinka pahat tahansa en haluaisi olla missään muualla.

Lasken kalenterista päiviä. Tuntuu että on kulunut ikuisuus siitä kun upotin varpaani rantahiekkaan Costa Ricassa, mutta samalla tuntuu vaikealta ajatella, että tässä sitä ollaan kivenheiton päässä kotiinpaluusta. Neljän päivän päästä pitäisi olla Guatemala Cityn lentokentällä. Viikkoa myöhemmin lennän Los Anglesista takaisin Suomeen ja sieltä jälleen Skotlantiin. Kämppä ja lentolippu on tosin yhä hankkimatta. Pitäisi tehdä sitä tätä ja tota. Olla siellä ja täällä tiettyyn aikaan. Kaikelle on taas yhtäkkiä lyöty päivämäärä. Elämälle on luotu rytmi ja säännöt joita seurata. Kolme kuukautta on kulunut eikä se tuntunut olevan tarpeeksi.

Tuntuu siltä ettei mikään enää riitä. Voin viettää kuukausia tien päällä eikä se silti riitä sammuttamaan mun elämänjanoa - ainoastaan haluamaan lisää. Haluan nähdä ja kokea enemmän jokaisen matkan jälkeen. Haluan lähteä yhä kauemmas, kohti tuntematonta maailmaa. Lähdin vuosien ajan. Mutta hiljalleen musta on alkanut tuntua että mun elämä kesyyntyy. Seikkailuista on tullut vähemmän jännittäviä.

Mietin sitä tyttöä joka muutti kielitaidottomana kiinalaiseen perheeseen jossa ei puhuttu englantia, sitä tyttöä jolle koko maailma oli auki. Tunsin niin paljon. Ja nyt mietin sitä tyttöä jolle paluu Skotlantiin tai muutto Jenkkeihin ei herätä enää mitään tunteita. Ei siksi että olisin turtunut seikkailuihin, vaan siksi että koen ettei länsimailla ole mulle koulutuksen ohella enää mitään annettavaa. Herään välillä öisin ajatuksiini. Mietin että milloin mun elämästä on tullut näin tylsää. Kuuntelen kuinka yksi kaveri suunnittelee muuttoa Kiinaan ja toinen Intiaan. Yritän olla onnellinen niiden puolesta, mutta kateus kalvaa sisintä. Yritän uskotella itselleni että elämä on sitä miksi sen tekee ja ihan yhtä onnellinen ja ihan yhtä suurta seikkailua voi elämä Euroopassa olla. Vaan kun en usko omiin sanoihini hetkeäkään. Mietin vain että voisinpa minäkin lähteä.

Oon lukenut kirjaa joka puhui salaattivuosista. Nuoruusvuosista, jolloin ihminen on kaikkein vastaanottavimmillaan, halukas ja kykeneväinen muutoksiin. Vuosista jotka painivat hyvin tärkeässä osassa sen suhteen millainen ihminen minusta tulee. Tunnen ja näen muutoksen itsessäni. Sen valtavan suuren maailman aiheuttaman muutoksen, joka vaikuttaa tänä päivänä kaikkeen tekemiseeni. Siksi välillä pelottaa; heitänkö mä länsimaissa hukkaan niitä vuosia kuin voisin kaikkein tehokkaimmin imeä itseeni maailmaa ja kasvaa ihmisenä vielä niin paljon enemmän? Vai pystynkö mä siihen vielä vuosienkin päästä, tietäen kuinka paljon maailman kiertäminen voi antaa? (Sivuhuomautus: Palmer Chinchenin True Religion on loistava opus oli kristitty tai ei)

Tiedättekö kun joskus asioita ei jostain syystä onnistu sisäistämään siitä huolimatta että ne tiedostaa? Jostain syystä en onnistunut sisäistämään kuin vasta muutama viikko sitten kotiinlähdön lähestyessä kuinka tyytymätön mä olen Eurooppa-elämääni ollut. Kuinka vähän mä koen sen mulle antavan ja kuinka surulliseksi paluu sinne mistä tahansa maanosasta mut joka kerta saa. Kun opetan englantia rekan lavalla Guatemalassa tai vierailen vankilassa Costa Ricassa koska portinvartija päästää meidät tylsyyksissään sisään mä en voi lakata miettimästä että tältä elämän pitäisi tuntua. Ei elämän tarvitse olla jatkuvaa ilotulitusta, mutta kun mietin viime vuotta muistan vain sen saman harmaan tasapaksun arjen joka hautasi mut alleen ja josta yritin niin kovasti pyristellä irti. Pelottaa palata takaisin siihen elämään seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Pelottaa koska mä oon vuoden verran miettinyt mitä muita vaihtoehtoja mulla elämässä on keksimättä ensimmäistäkään.

Ei ollut tarkoitus lähteä näin kovasti synkistelemään. Onhan mulla vielä pari ihanaa päivää jäljellä Guatemalassa. On mansikkajuustokakun makuista jäätelöä ja paputahnaa. Los Angelesissa aion vihdoin pelata Pokemon GO:ta. Euroopassa pääsen taas kirjoittamaan, käsittelemään kuvia ja bloggaamaan ihan kunnolla. Voi että mulla on sitä ikävä! Ja odottaa mua Aberdeenissakin kasa huikean kiinnostavia kursseja ensi lukukaudelle! On kiva myös lähteä puuhaamaan sirkukseen liittyviä juttuja ja nähdä tuttuja naamoja - vaikka valtaosa niistä onkin karannut ulkomaille koko lukuvuodeksi.

Toivottavasti teillä on ollut kiva kesä. Mulla on ainakin ollut!