Lochnagar

Mä yritän aina toisinaan lattaa maailman kauneutta järjestykseen. Epäonnistun. Toisinaan erehdyn luulemaan, että mä olen nähnyt sen kaikista kauneimman maailmassa, kauneimmat vuoret ja sinisimmän taivaan. Sitten mä löydän jotain vielä kauniimpaa ja sinisempää. Mä olin kuullut satoja tarinoita ja nähnyt tuhansia kuvia Skotlannin luonnosta, mutta yksikään niistä ei osannut valmistaa mua millään tasolla siihen mitä mulla oli edessä. Kertomaan siitä miltä tuntuu kävellä Skotlannin highlandeilla, kun tuuli puskee läpi jokaisen raajan ja pilvet koskettavat sun kasvoja. Miltä tuntuu kun aurinko maalaa maiseman tuhansilla väreillä ja sä tunnet itsesi satukirjan hahmoksi seikkailemassa jossakin kaukana, kaukaisessa maassa, jossa maa on kirjava kanervasta ja sammaleesta, ja jossa vesiputoukset virtaa tummien kallioiden välissä.

Me käveltiin kaksikymmentä kilometriä sinä päivänä. Läpi vihreiden sammalmättäiden täyttämien metsien, puuttomien vuorenrinteiden ja huippujen karuttomien kivimaisemoiden. Istuttiin järvien rannalla syömässä eväitä ja jotkut syöksyivät uimaan hyisen siniseen veteen. Kaikista korkeimmalla huipulla tuuli niin kovaa, että jos olisin hypännyt tuuli olisi tarttunut muhun ja puhaltanut mut alas laaksoon - siltä musta tuntui. Silti joku kiipesi vielä kaikkia muita korkeammalle, ylös yksinäiselle kivelle ja huusi sieltä. Ääni hukkui tuuleen.

Skotlantilaiset itikat puri mun ihon vereslihalle ja punaiset jäljet mun käsissä pysyi viikkoja. Mun kaksi kokoa liian suuret lainalenkkarit hiersi mun jalat rakoille, kun me seurattiin joukkiota tietämättä yhtään minne matka vie ja kauanko se kestää. Jalkoja särki ja loputtomissa ylämäissä oli vaikea hengittää, mutat siellä oli hyvä olla. Mun keho ja mieli huusi että mä tarvitsen tätä, seikkailuja ja fyysistä rasitusta. Kaksikymmentä kilometriä myöhemmin bussi käynnistyi ja me nukuttiin koko matka takaisin Aberdeeniin.

Tällä hetkellä Lochnagar on muisto vain. Mä makaan mun huoneessa flunssassa ja yritän tehdä jotain muuta kuin maata sängyssä. Perjantai-aamuna oli hutera olo, mutta pakkohan mun oli pääni jokaiseen tarjolla olevaan aktiviteettiin työntää. Eilen se sitten kostautui tajuttoman kurkkukivun merkissä ja koska meidän vedenkeitin sanoi myöskin itsensä irti eilisaamuna sain koputella aika monta ovea läpi teen toivossa. Tänään pää on täynnä räkää, iskisiköhän se kuume sitten huomenna?

Mä yritän kirjoitella enemmän mun yliopisto-elämästä ensi viikolla. Oletuksena on, että saan ennen sitä kahlattua läpi kaksi ensimmäistä lukua mun politiikan oppikirjasta. Voi mennä aika tiukille. Sanonpahan vaan ettei ollut helpoin ainevalinta sanaston puolesta!