Pala Kiinaa, Teksasia ja Suomea

Mun luokseni saapui viime viikolla käymään pala mun elämää Kiinasta. Se oli tosi absurdia. Kiinasta on niin kauan aikaa, että mun koko elämä siellä tuntuu unelta. Sellaiselta jonka näin joskus kauan kauan sitten ja joka on pikkuhiljaa alkanut haalistua. Sellaiselta unelta jota en kuitenkaan saa pois mielestä. Ja yhtäkkiä se uni oli tulossa tänne, kaupunkiin jossa mä olin viettänyt suurimman osan elämästäni. Kaksi maailmaa kohtasi.

Mä mietin etukäteen millaista se tulee olemaan. Olenko mä se naurava onnellinen minä, jona itseni näen, vai se varjo, joksi mä muutun aina Suomessa. Mitä jos musta tuleekin yhtäkkiä hiljainen ja sisäänpäin vetäytynyt. Mitä jos mä en osaakaan enää puhua? Mä olin aina ajatellut, että se on tämä maa ja tämä kaupunki, joka ei anna mun loistaa. Että se on Suomi joka imee musta kaiken elämän, naurun ja onnellisuuden rippeet. Mutta ei se ollutkaan. Siitä hetkestä lähtien kun mä juoksin halaamaan mun ystävää mun koko päivä oli pelkkää hymyä ja naurua. Mun oli vaikea uskoa olevani kaupungissa, joka on harmaudellaan ja tylsyydellään masentanut mua kesän, koska yhtäkkiä aurinko paistoi ja kaikki loisti tuhansissa eri väreissä. Se oli mun koko Suomessa viettämäni kesän paras päivä.

Silloin mä ymmärsin kai sen, ettei vika ole välttämättä kaupungissa tai maassa vaan siinä, mitä se pystyy sulle tarjoamaan. Mulla ei vaan ole täällä ihmisiä ja elämää jotka saisi mut loistamaan. Täältä puuttuu ne kohtaamiset, sattuman mahdollisuudet ja uudet ihmiset, joiden perässä mä juoksen maailmalla. Tuona päivänä mä olisin kuitenkin voinut olla missä tahansa: mä kävin paikoissa, joihin en ennen ollut astunut jalallakaan ja tapasin uusia ihmisiä, joista joku oli itse asiassa niin tuttu, että mä olin leikkinyt sen kanssa hiekkalaatikolla pienenä. Me oltiin samasta kaupungista, molemmat au paireja Kiinassa 2013, mutta jonkun piti matkustaa tänne Teksasista asti esittelemään meidät toisillemme. Elämä on aika hassua. Mutta juuri tuollaista hassua elämää mä rakastan.

Tuon päivän jälkeen pudotus normaaliin arkeen oli aika raskas. Lähes 50 tunnin työviikot duunissa, jossa mä olen asiakkaille vuorotellen kusipää, idiootti, huora tai kaikki kolme samassa lauseessa. Mä en ymmärrä miksi sinne baariin pitää mennä jos on jälkeenpäin aina paha mieli? Ei tule asiakaspalvelua ikävä. Eikä kymmenen tunnin yövuoroja. Onneksi mulla starttaa tänään viimeinen viikonloppu töissä!

Mä olen vihdoin lakannut laskemasta päiviä lähtöön, koska se on niin lähellä, että ajalla ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin lentää. 45 päivää on kutistunut viiteen. Mä pakkasin eilen mun matkalaukun ja totesin että aika tiukille menee yhdellä. Joudun ehkä maksamaan toisesta ja raahata kaikki tavarat sitten samalla kertaa Skotlantiin, mutta mä en jaksa enää murehtia turhista! Mun lähtö on ensi keskiviikkona ja tekisi vaan kiljua riemusta. Ihan kohta.

Minun au pair tarinani osa 3: The family

Olin uudenvuoden aatto kun mä matkustin ensimmäistä kertaa metrolla kaupunginlaidalle ja istuin sen jälkeen puoli tuntia bussissa Beijingin pimeissä ja autioissa lähiöissä. Mä katselin bussin ikkunasta taakseni jääviä kaupungin valoja ja mietin minne mä olen matkalla. Mä en nähnyt pimeältä bussipysäkkien nimiä eikä niitä kuulutettu ääneen joten pystyin vaan laskemaan ja toivomaan jääväni kyydistä oikealla pysäkillä. Kymmenennellä pysähdyksellä vuoret horisontissa hyppäsin pois bussin kyydistä ja soitin mun tulevalle host-äidille olevani täällä.

Mun ajatus ja kokemukset au pairina olemisesta muuttui aika radikaalisti sinä iltana. Mut tuli hakemaan pysäkiltä sujuvaa englantia puhuva nelikymppinen nainen kahden 12-vuotiaan tytön kanssa ja ne kaikki halasi mua tervehdykseksi. Kukaan mun entinsten host-perheiden jäsenistä ei koskaan ottanut muhun minkäänlaista ihokontaktia (lukuunottamatta mun 3-vuotiasta host-poikaa) ja olin jo siinä vaiheessa aikamoisen äimistynyt. Sitten saavuttiin pieneen kerrostalo-asuntoon, jonka olohuoneessa kaikui Taylor Swift ja pöydälle oli jäänyt uusin Bond leffa ja kasa UNO-kortteja. Perheen äiti kertoi kutsuneensa tytön luokkakaverin kylään lomapäivän kunniaksi samalla kun maksoi pitsakuskille meidän illallisen. Lähes viisi kuukautta länsimaisesta kulttuurista täysin eristettynä mä olin täysin tyrmistynyt kaikesta siitä mitä mun ympärillä oli. Mun lienee turha sanoa, että mun aikaisemmissa perheissä ei juuri pitsoja, länsimaalaista musiikkia tai elokuvia saati sitten yökyläilyjä tai kavereiden kylään kutsumista harrastettu. Mä en edes muistanut miltä ns. normaali elämä tuntui ennen kuin alettiin pelata yhdessä lautapelejä ja valmistaa host-äidin kanssa snackseja. Meillä ei ollut minkäänlaista kielimuuria tai ajatusmaailmojen ristiriitaa ja mun host-äiti kuunteli kiinnostuneena mun taustoista, tulevaisuuden suunnitelmista ja surkeista au pair -kokemuksista. Mä olin vähän varautunut kertoessani viimeksi mainituista, koska mun järjestö oli kieltänyt kaiken rematchaamisesta puhumisen perheiden ennakkoluulojen takia, mutta mun host-äiti oli tosi ymmärtäväinen näidenkin tarinoiden suhteen ja sanoi toivovansa sydämensä pohjasta ettei mun tarvitsisi käydä tuollaisia asioita enää läpi. Tunti vierähti toisensa perään ja mun tuleva host-perhe tarjosi mulle lopulta vielä yöpaikkaa mikäli mä olisin ollut liian väsynyt matkustamaan takaisin hostellille vaikka päätinkin lopulta olla aiheuttamatta turhaa vaivaa. Sain lähtöhalit ja saattaessaan mua bussipysäkille mun host-äiti kysyi haluaisinko muuttaa niille. Ensimmäistä kertaa Kiinassa olon aikana musta tuntui, ettei mua omistettu vaan mä olin vapaa valitsemaan. Vastasin että todellakin muutan.

Mun kolmas ja viimeinen perhe erosi kahdesta ensimmäisestä kuin yö päivästä. Mun perheeseen kuului tällä kertaa yksinhuoltaja-äiti, boarding schoolia käyvä 12-vuotias tyttö ja villakoira. Mun host-äiti oli asunut vuosia Euroopassa ja puhui sujuvaa englantia ja saksaa. Meiltä löytyi kaapista niin nutellaa, paahtoleipää, leikkeleitä kuin hedelmiäkin ja olohuoneen kaapit ja laatikot hukkuivat länsimaiseen musiikkiin, elokuviin ja kirjoihin. Perheellä oli lisäksi ollut kuusi au pairia ennen mua eli nillä oli aika hyvä käsitys siitä mitä on edessä. Jos perhe oli erilainen niin sitä olivat myös mun aikataulut! Koska tyttö oli boarding schoolissa mä en tehnyt arkisin muuta kuin siivosin ja laitoin ruokaa silloin kun äiti oli kotona. Viikonloput vietin tiiviisti perheen kanssa, mutta sekään ei juuri tuntunut työltä. Me käytiin yhdessä uimassa, shoppailemassa, leffassa, rullaluistelemassa tai isovanhemmilla kylässä. Mun host isovanhemmat oli maailman liikkiksimmät! Ne ei puhuneet sanaakaan englantia eikä osanneet lausua mun nimeä, mutta ne oli aina tuputtamassa mulle ruokaa ja huolehtimassa siitä että mulla on tarpeeksi vaatetta päällä. Nainai opetti mua tekemään dumblingejakin!

Mä tulin tosi läheiseksi sekä mun host-äidin että lapsen kanssa. Mä en ollut pelkästään opettamassa lapselle englantia tai töissä siellä vaan mun äiti oli oikeasti kiinnostunut musta ja mun mielipiteistä kysyi jopa joskus neuvoa lasten kasvatuksen suhteen. Me tultiin ehkä jopa vähän liian läheisiksi mun host-äidin kanssa, koska jossain vaiheessa kevättä mom rupesi ehdottelemaan että me voitaisiin joskus pitää tyttöjen ilta ja lähteä yhdessä baariin. Siltä mä onneksi vältyin, mutta me vietettiin monia iltoja katsellen yhdessä leffoja peiton alla tai vaan jutellen. Tulin myös tosi hyvin toimeen tytön kanssa. Leivottiin mikrosuklaakakkuja, käytiin rullaluistelemassa viikottain ja me vietettiin perjanti-illat tomaattinuudeleita popsien ja frendejä katsellen. Tultiin oikeastaan niin hyvin toimeen, että tyttö raahasi viimeisinä kuukausina patjan olohuoneeseen nukkuakseen mun vieressä ja sanoi kerran että oon sen mielestä paras au pair mitä niillä on koskaan ollut koska tykkään samoista jutuista ja oon aina niin höpsö ja innostunut kaikesta. En ollut silloin ihan varma sanoiko tyttö sen vaan kohteliaisuuttaan, mutta kun mä viime Kiinan visiitillä kävin perheen luona kylässä mun host-äiti sanoi, että musta puhutaan yhä paljon ja oon tytön mielestä edelleen paras au pair mitä heillä on koskaan ollut. Siinä vaiheessa mentiin jo au pairissa numero 10, eli aika nappisuoritus! Varsinkin kun tunsin tosi monta perheen entistä au pairia ja ne oli loistavia tyyppejä kaikki!

Mun kokkaustaidoista revittiin huumoria ihan syystä. Tota oatmeal kuppia pysty roikottamaan lusikasta eikä mikään liikkunu mihinkään...

 
 
Tottakai mun lopullisessa perheessä oli omat pienet vikansa ja joskus meilläkin oli erimielisyyksiä. Mulla ei ollut kuukauden kestävän spring festivalin aikana kuin yksi päivä vapaata, kukaan ei vaivautunut koskaan kertomaan mitään suunnitelmista tai niiden muutoksista (host-äiti ei koskaan ilmoittanut jos ei tullut illalliseksi kotiin ja mä kiirehdin monta kertaa turhaa kotiin kokkaamaan, lisäksi mulla piti olla esim. spring festivalin aikana pari viikkoa lomaa perheen lähtiessä ulkomaille ja loman peruuntumisesta infottiin mulle vasta festivaalin alettua), perheen koira oli täysin mun vastuulla ja mun oletettiin ulkoiluttavan sitä myös mun vapaapäivinä ja mä olin se joka lähti kilometrin päähän kauppaan ostamaan tyyliin puolikasta banaania kun jollain oli nälkä. Lisäksi mun perheen asunto oli todella pieni: tyttö nukkui viikonloppuisin äitinsä vieressä ja mä majotuin olohuoneen sohvalla koko sen neljä kuukautta mitä perheessä lopulta vietin. Nämä oli kuitenkin aika pieniä juttuja kun vertaa millaisia ongelmia mulla oli ensimmäisten perheiden kanssa. Viikonloppuisin oman tilan puute ärsytti ja toisinaan mun host-äiti työskenteli myöhään yöhön olohuoneessa enkä mä päässyt nukkumaan, mutta muuten asia ei haitannut. Olihan kämppä suurimman osan päivästä pelkästään mun käytössä.

Mä asuin mun perheen luona lopulta neljä kuukautta. Päällimmäiseksi ajatukseksi kahden aiemman perheen jälkeen jäi miten kiva musta oli kiva olla perheenjäsen eikä orja, mikä ehkä kiinteyttää sen miten erilainen au pair kokemus voi olla perheestä riippuen. Viikonloput ei harmittanut mua enää samalla tavalla kun edellisissä perheissä koska useinmiten meillä oli suunniteltuna jotain kivaa tekemistä. Käytiin välillä ulkona syömässä, host-isä lennätti meidät viikoksi luokseen Shenzheniin ja Zhuhaihin (jossa tosin lähinnä hengattiin sen asunnolla), vietettiin kesäpäivät ulkona pelaten sulkapalloa ja käytiin mummolassa yökylässä. Välillä kinasteltiin siitä kuinka monta tuntia on ok käyttää ipodia, mitä syödään illalliseksi tai mitä frendien kautta katsottaisiin, mutta meidän yhdessä eläminen oli aika kivaa! Kesäloman lähestyessä mä kuitenkin tei päätöksen lopettaa mun au pair seikkailut. Mä en olisi jaksanut perhe-elämää seitsemänä päivänä viikossa asunnossa, jossa mulla ei ollut omaa tilaa lainkaan. Lisäksi mä kaipasin mun vapautta. Sitä että mä saatoin tehdä sitä mitä huvittaa milloin huvittaa enkä mä ollut tilivelvollinen menoistani kenellekään. Mun perhe otti uutisen vastaan aika pettyneenä, mutta ymmärsi kuitenkin mun tarpeen omalle tilalle. Sovittiin perheen kanssa että mä lopettaisin mun au pair uran kun niille löytyisi uusi tyttö. Toukokuun lopulla sanottiin aika haikeat hyvästit ja mun host-äiti käski mua ottamaan yhteyttä jos koskaan tarvitsen apua. Ollaan edelleen satunnaisesti yhteyksissä ja seuraavalla Kiinan reissulla tuun varmasti jälleen vierailemaan niiden luona.

Mun au pair ura jäi lopulta 9 kuukauden mittaiseksi ja näin jälkeenpäin katsottuna oon ihmeissäni että jaksoin niin kauan. En mä usko että mä olisin jaksanut yhdeksää kuukautta pidempään vaikka olisin saanut mun viimeisen perheen heti alussa. Mä havaitsin että mulle on tosi vaikeaa elää toisten ihmisten ehdoilla ja mukautua muiden mielenliikkeistä johtuviin jatkuviin muutoksiin. Mä kaipasin vapautta ja omaa tilaa koko mun au pair ajan ja olin tosi kateellinen niille, joiden perheet kustansi au paireille omat asunnot. Ehdottomasti rankinta mulle oli nimittäin perheen kanssa eläminen. Se etten mä ollut koskaan oikeasti vapaalla kotona ollessani. Mä tykkäsin mun lapsista tosi paljon ja musta oli aina kiva puuhailla niiden kanssa, mutta toisaalta mä olisin tykännyt vähän laajemmasta työnkuvasta. Vikassa perheessä musta oli tosi kiva siivota, pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa. Sellaisia ihan normaaleja juttuja mitkä toi kivasti vaihtelua mun arkeen.

Kysymykseen siitä lähtisinkö mä uudestaan au pairiksi mä en osaa vastata. Jos mun pitäisi lähteä samanlaisiin olosuhteisiin kuin mitä mulla oli Kinassa olisi vastaus ehdoton ei. Jos mulla olisi länsimaalaisilla arvoilla varustettu perhe ja oma asunto luulen että voisin lähteä. Töihin lähtö ja opiskeleminen olisi ehdottomasti ensisijaisia keinoja lähteä ulkomaille, mutta jos mä sattuisin olemaan jonain kesänä työtön vailla mitään suunnitelmia mä luulen että voisin lähteä. Aika kultaa muistot ja voi olla että mä kiroaisin päätöstä lähteä kuukauden tai kahden jälkeen, mutta toisaalta mun vuosi Kiinassa on hienoimpia asioita mitä oon koskaan kokenut ja au pairiuteen kuuluu niin paljon muutakin kuin työ. Uusi kaupunki, maa, ihmiset ja kokemukset. Ne on lopulta miljoona kertaa kaikkia ikäviä kokemuksia painavampia. Ja mulla niitä kokemuksia ja ihmisiä elämässä riitti!


Minun au pair tarinani osa 1 ja osa 2

Lamma Island, Hong Kong

Mä luulin vuosia ettei Hong Kong ole muuta kuin pilvenpiirtäjien loppumaton viidakko. Mä luulin että se on vain jättimäinen  pienen valtion kokoinen kaupunki, missä paikalliset tekevät töitä aamusta iltaan ja turistit seisovat kamerat kädessä kuvaamassa kaupungin loistavia valoja. Sitten joku jonakin päivänä kertoi, että suurin osa Hong Kongista on vihreitä saaria. Koskematonta luontoa turkoosia vesi Että hyppäämällä lautan kyytiin sä saatoit saavuttaa minkä tahansa hiekkarannan tai vaellusreitin. Olin myyty ja niinpä mä hyppäsin eräänä aamuna Lamma Islandille menevään lauttaan.

Hong Kongissa mä jaksoin aina meren nähdessäni ihmetellä värien syvyyttä. Niitä sinisen ja turkoosin sävyjä, jotka loistivat kirkkaana aaltojen kuohuissa. Ne värit sai kaiken näyttämään puhtaalta, vaikka horisontti katosi siniseen usvaan. Saarella mä löysin itseni jälleen värien ympäröimänä. Ehkä se oli kulunut kuukausi Beijingiin harmaassa sumussa, kontrasti kaupunkiin ja mun ennakko-ajatukset Hong Kongista mitkä saivat kaiken näyttämään niin kiehtovalta ja elävältä. En tiedä, mutta Lamma Island oli mulle Hong Kongin kauneimpia hetkiä.

Eksyin maailman kauneimmalle rannalle. En tiennyt mikä siitä teki maailman kauneimmat. Ehkä hiljaisuus ja tyhjyys. Siellä pystyi kuulemaan jokaisen laineen loiskeen, meren vyöryttämän hiekan kahinan ja lintujen huudot. Ja tuulen. Sen miten se vavisutti puiden lehtiä, vieritti oksanpätkiä pitkin rantaa ja suhisi korvissa. Tai ehkä se vesimassojen voima, ajatus siitä että nuo vauhdilla rantaan pyrkivät aallot kuljettaisivat mut hetkessä kauas ulapalle. Ehkä aurinko ja sädehtivä hiekka, lähes symmetrisesti kaartuva rantaviiva ja tieto siitä että mä olin siellä ihan yksin luonnon keskellä.

Saarella oli kaikkea. Pieniä hylätyn näköisiä merenrantakyliä, joiden kuulin elävän vain kesäkuukausina. Maanpinnan kasvuston valtaansa ottamia rakennuksia syvällä metsän siimeksessä. Lukemattomia peltoja ja viljelysalueita. Kukkuloita toisensa jälkeen. Vihreyttä, vehreyttä ja kauneutta. Joku vilkuttaa mulle hiljaisella rannalla nököttävän talon ikkunasta. Joku toinen heilauttaa ongenvapaansa kohti ulappaa. Elämä on täällä aika hassua. Tuntuu että jokaisella on oma paikkansa kalastajana tai kaupanpitäjänä. Rauhallisuus, siihen mä hukun. Tuntuu kuin kenelläkään ei olisi kiire minnekään. Paitsi niillä parilla koiralla, jotka lähtevät juosten mun perääni kävellessäni erään pienen kylän läpi.

Äärimmäisen sympaattinen oli myös kylä saaren laidalla olevassa satamassa. Siellä lapset pyräilivät koulupuvuissaan kohti kotia. Kapeilla kaduilla soi musiikki ja ravintoloista leijuu merenelävien hajun lisäksi maailman keittiöiden tuoksuja. Jostain syystä musta tuntui, että kaikilla oli hymy huulilla. Mä mietin, että jos mä asuisin Hong Kongissa ehkä mäkin haluaisin viettää päiväni täällä. Pienessä kodikkaassa kylässä, joka oli kävelymatkan päässä seikkailuista ja auringonlaskun värjäämistä rannoista sekä puolen tunnin lauttamatkan päässä kaupungin vilinästä. Siellä lautassa mä ainakin haluaisin istua. Katsellen horisontin taa laskevaa aurinkoa lautan kannella.

Hong Kong, mä olen aika ihastunut.