Don Det

Meidän bussimatka rajan yli kestää yksitoista tuntia. Kiinalaisen tytön viisumi perutaan, koska se ei suostu maksamaan ylimääräistä kahta dollaria ja tukemaan maan jokseenkin korruptoitunutta tilaa. Me muut maksetaan mukisematta. Vasta eilen rajalla oli vedetty ase maksamasta kieltäytyneen ulkomaalaisen otsalle. Mitä sä aiot tehdä, tappaa mut? Niin se oli huutanut ja rajavartija oli naksauttanut vapaaksi aseen turvalukon. Rajanylitykset täällä on aina pelottavia. Byrokratiaa, korruptiota ja aseita. Voimassa olevilla säännöillä ei ole merkitystä. Jos sä et tee niinkuin käsketään sulta evätään paluu maahan. Sulta voidaan jopa evätä poistuminen maasta. Tai sulta voidaan velottaa summia kapinoinnista näiden laatimaa järjestelmää vastaan. Mä en koskaan oikein ymmärtänyt mitä korruptio merkitsi ja nyt siitä on tullut mulle arkipäivää. Mutta mun on silti vaikea nähdä korruptio minään muuna kuin ihmisten epätoivoisena tekona selvitä hengissä maailmankolkissa, joka taistelee köyhyyden ja kehittymättömyyden keskellä.

Kello on puolenyön kun hiivitään alas pitkin joenrantaa. Jollakin on taskulamppu, mutta sen valokeila osuu vain satunnaisesti omien askeleideni kohdalle. Portaita hädintuskin näkee niitä vierustavien lantionkorkuisien kasvien varjoilta. Valetut portaat vaihtuvat puiseen lankkuun kohti laituria. Se kolahtaa jokaisella askelmalla. Katsellaan muutaman minuutin verran pimeää jokea ja sitä reunustavia satoja bungaloweja. Vain muutamat niistä on valaistu. Kylän kaduilta ei kuulu pihaustakaan, mutta joenvarrella asuvat eläimet ja ötökät pitävät meteliä niidenkin edestä. Hypätään yhdessä taskulampun valossa pimeään jokeen. Vesi tuntuu yhtä lämpöiseltä kuin kesäyö. Tekee mieli lähteä virran mukaan, katsoa minne se vie. Jutellaan. Nauretaan. Kaksi meistä istuu laiturilla, toiset kaksi uivat joessa. Kunnes joku kirkaisee että tuolla on käärme ja meidät kiskotaan kahdessa sekunnissa ylös vedestä. Mä luulin pelkääväni käärmeitä ihan kuollakseni, mutta nyt mulla on tosi rauhallinen olo. Istun alas laiturille ja annan muurahaisten kiipeillä pitkin jalkojani. Jäädään siihen istumaan.

Kuuntelen lumoutuneena keski-ikäisen italialaisnaisen tarinoita maailmasta kaksikymmentä vuotta sitten. Se kertoo etelä-Amerikasta, missä joku paikallinen maksoi hänelle viisikymmentä sveitsin frangia naisen syljestä. Aasiasta, jota turismi oli vasta alkamassa tavoittaa - ajasta jolloin Balilla kuljettiin kanojen kansoittamilla paikallisbusseilla. Se kertoo omatoimimatkoistaan Afrikassa, malarian sairastamisesta Zansibarissa. Ja siitä miten se palasi kahdenkymmenen vuoden kuluttua takaisin. Se kertoo kymmenistä kaupungeista joita ei enää kykene tunnistamaan muuten kuin nimen perusteella, koska ihan kaikki on muuttunut. Se on aika pelottavaa. Mua yritetään puhua lähtemään Myanmariin, sanotaan että aika on nyt. Ja mua pelottaa jättää tilaisuus käyttämättä, koska on vain totta, että viiden vuoden kuluttua siitä uskomattomasta Myanmarista mistä mä niin kovasti kuulen tarinoita, ei ole mitään jäljellä.

Pyöräillään ympäri saaria, istutaan rantahiekkaan ja annetaan vain varpaiden kastua pelokkaina joen voimakkuudesta. Katsellaan vyöryviä vesiputouksia ja sukelletaan metrin syvyisessä kivikossa, koska ei onnistuta löytämään parempaa uimapaikkaa. Hiekka polttaa kaikkialla ja aurinko polttaa ihon kaikkialta kehosta. Kellutaan renkaiden varassa täysissä pukeissa alavirtaan ja yritetään olla tarttumatta joen kasvustoon kun väistellään ohi kaasuttavia veneitä. Syödään viittä erilaista currya ja kurpitsahamppareita. Opetellaan sanomaan kiitos ja hei laosiksi. Eikä tehdään yhtään mitään. Ollaan vaan. Kuvitellaan että millään maailmassa ei ole yhtään mitään väliä ja tilataan kolmas banaanishake vain koska me ollaan täällä juuri ja nyt. Se on aika hyvä syy olla onnellinen.

Maataan riippumatoissa joen varrella. Kello lähestyy jälleen puoltayötä. Ollaan sammutettu mökin lamppu tuhansien sen ympärille kerääntyvien ötököiden tähden, mutta gekot nauravat yhä katossa. Keinutellaan toistemme riippumattoja, ojennellaan olutpulloja eestaas ja puhutaan elämästä ja maailmasta ja kaikesta siitä mitä niihin mahtuu. Kun mä lähdin ensimmäisiä kertoja reissuun mun tavoitteena oli nähdä niin paljon kuin mahdollista. Nyt näkeminen on vaihtunut kokemiseen ja ihmisiin. Mä oon huomannut että kaikista arvokkaimpia asioita täällä on kohtaamiset ja mua jaksaa yhä hämmästyttää se miten jo muutaman yhdessävietetyn päivän jälkeen ihmisten välille voi kasvaa yhteys joka vetää vertoja vuosien ystävyydelle. Täällä on niin paljon minuja. Ihmisiä jotka tuntee ja ajattelee kuin minä. Sellaisia joille maailma on yhtä jännittävä paikka olla eksyksissä, koska kukaan ei juuri tiedä mistä ne tulee tai minne ne on matkalla. Ihmiset täällä kuuluu yhteen. Niiden kanssa voi käydä keskusteluja kaikesta maan ja taivaan välillä ja ne ymmärtää. Kukaan ei tiedä vastauksia toisten kysymyksiin, mutta on helpottavaa ettei ole asioiden kanssa yksin. Että vihdoin kahdenkymmenen vuoden jälkeen mun ympärillä on ihmisiä, jotka on yhtä epävarmoja kaavoista ja ajatuksista siitä mikä elämässä on hyvää ja tärkeä.