Eilen satoi kaatamalla. Mun bussi Krakowasta vuorille oli melkein puoli tuntia myohässä eikä mulla ollut mitään käryä mitä on meneillään siellä asemalla seistessäni. Sade jatkui koko parituntisen bussimatkan ja mä katselin lumoutuneena sumuun ja usvaan verhoutuneita kukkuloita ja laaksoja - sellaisia missä on niitä pieniä mokkeja niinkuin kaikissa lastenkirjoissa. Sade kesti koko päivän, mutta illalla astuessani ulos ovesta sain huomata pilvien väistyneen ja auringon maalanneen kilometrien korkeuteen nousevat vuorenhuiput vaaleanpunaisiksi. Tajusin etta olin ensimmäistä kertaa elamässäni vuoristokylässä ja sen etta Puolassa oli päässyt vierähtamään melkein kaksi viikkoa.
Näihin kahteen viikkoon on kietoutunut ihan mieleton määrä asioita, enkä mä osaa mitenkään pistää näitä juttuja sanoiksi tai edes mihinkaan loogiseen järjestykseen, koska ne on ollut musta kaikki aika liikuttavia. Mä oon kavellyt Itämeren rannalla joutsenten joukossa, nukahtanut live-jazzin kaikuessa olohuoneessa, tuntemattomat ihmiset on pitkän matkustuspäivän jälkeen toivottaneet mut tervetulleeksi niiden asuntoon ja kokanneet mulle illallisen, mä olen käynyt lautapeli-illassa paikallisten kanssa ja mua on odotettu puolitoista tuntia bussiasemalla aikataulujen ollessa myohässä. Mä olen syonyt elämäni ensimmäisen vegaaniburgerin, nukkunut opiskelijakamppien pienien huoneiden lattioilla, istunut Tonavan rannalla kirjoittamassa päiväkirjaa, kävellyt ainakin kuusi tuntia joka päivä, pitänyt piknikkeja puistojen penkeillä, rakastunut jokaiseen vanhaan kaupunkiin ja käynyt niin monessa kirkossa etta sekosin jo ajat sitten laskuissa. Ja ne kaikki on ollut niin päätähuimaavan kauniita etta itkettää. Ma oon katsellut lentoon lähtevia puluja, kuunnellut unelmia ja ihmetellyt ihmisyyden kauneutta. Tavannut pojan joka kiertää Eurooppaa polkupyorällä, naisen joka loysi onnen luopumalla asioista jotka eivat tehneet sitä onnelliseksi, sisilialaisen miehen joka unelmoi omasta ravintolasta, puolalaisen suomenkielen opiskelijan ja tyton joka kirjoittaa sujuvaa arabiaa. Ja ihan tosi monta muuta ihmistä, jotka on koskettaneet palasia mun elämästä jollain lailla. Ja kaikki tää on vasta pieni osa mun matkalla olemista.
Mietin eräs päivä miten onnelliseksi tälläisen elämän valitseminen mut on tehnyt. Ei joka päivä ole hienoin tai parhain, ei välttamätta edes hyvä, mutta kaikesta loytyy aina jotain kaunista. Ma oon huomannut olevani erittäin hyva pukemaan vaaleanpunaiset lasit silmilleni, romantisoimaan kaikkea näkemääni. Ei huono juttu ollenkaan. Tai ainakaan niin kauaa kuin muistan ottaa ne lasit toisinaan pois päästä. Eilen illalla mä huomasin etta musta on tullut myos aika suvereeni tarinankertoja. Tiedätteko kun istutte poytään keski-ikäisen puolalais-brasilialaisen ja kolmikymppisen hollantilaisen kanssa, jotka on molemmat pyorineet ympäri maailmaa vuosikymmenen tai pari ja sulla riittää silti yhtä paljon tarinoita kerrottavaksi. Ja ne on ihan yhtä hienoja kuin ne muidenkin tarinat. Se on hieno tunne se.
Mä en oo koskaan elamässäni harrastanut mitaan. Enkä ma oo koskaan oppinut pitamaan siita sanasta. Mä en ole koskaan kokenut etta harrastamisella on mitaan tekemista todellisuuden kanssa, sen etta jokin asia on sulle elamäntapa tai henkireikä. Ihmiset mun ymparillä on aina olleet voimistelijoita, partiolaisia, valokuvaajia, kasvissyojia, ernuja ja mita näitä nyt on. Ja mä oon aina ollut ihan vaan minä. Edelleen jos joku kysyy multa harrastuksia mä sanon etta mulla on kamera ja ma luin joskus. Mutta kun ne tulee mun luo ja kysyy mita mä teen ma vastaan että "I travel". En kerran vuodessa viikonloppulomana tai aurinkorantana - niitä vaihtoehtoja sen kummemmin kritisoimatta - vaan pitkällä tähtäimellä, elämäntapana, liikkeessä. Reppu selässä ja tietämattä laisinkaan mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Ja se tekee mut aika onnelliseksi.
Mun facebook feediini pomppasi tänään kysymys "When was the last time you did something for the first time?". Mä kuuntelin eilen puolalaista kansanmusiikkia ja soin kaali-sieni pierogeja. Huomenna mä lähden ensi kertaa ihan oikeasti vaeltamaan vuorille ja mua vähän jännittää. Ja mua vähän kiinnostaa myos, nimittäin se mitä te vastaisitte tuohon kysymykseen! Milloin viimeksi te teitte jotain uutta ja mitä se oli?
Hahaa, on ehkä vähän huijausta vastata tuohon kysymykseen aikana, kun tekee joka päivä jotain uutta ihan siitä syystä, että olen kirjastolla työharjoittelussa :D Vaikka miksi niitä ei laskettaisi? Uutta ja jännää se on. Esimerkiksi kävin tänään läpi tanssitaide-dvd:itä, tein lapselle kirjastokortin sekä kehitysvammaiselle, juttelin ensimmäistä kertaa erään toisella osastolla työskentelevän kanssa. Pieniä, mutta itselleni isoja juttuja! Työn ulkopuolelta en heti keksi mitään, mutta toisaalta 8 tunnin työpäivät täynnä kaikkea uutta ovat jo aika paljon tällä erää. Kesällä sitten taas kaikkea jännää muutakin!
VastaaPoistaMinäkään en ole koskaan pitänyt sanasta harrastaa. Sanon aina, että no minä elän. Teen kaikenlaista ja joskus en mitään. Toisaalta en tykkää ja toisaalta kuitenkin vähän tykkään siitä, että voin laittaa itseni johonkin laatikkoon kuten vaikkapa se kasvissyöjä, tai lukija tai isosisko tai mitä tahansa. Ehkä se johtuu siitä, etten nuorena oikein ollut koskaan mitään, en kuulunut mihinkään porukkaan ja inhosin niin kategorioita, että toisaalta välttelins itä. Sitten kaaos oman itsen kanssa alkoi helpottaa, kun osasi jossain kohdissa vaan sanoa mitä on. Paljon on vielä sitä, etten osaa sanoa enkä edes halua eikä edes tarvitse. Monesti kategoriat ovat aika typeriä ja kapeita, mutta joskus niistä saa itselleen tunteen kuulumisesta johonkin.
Minä koen omassa tällä hetkellä opiskelijan köyhässä elämässä matkustelun toisellakin tavalla (tai oikeastaan olen aina kokenut, mutta nyt kun en oikeasti voi juurikaan matkustella, niin se näkyy enemmän näin). Vaikka en ole koskaan matkustanut viikkoja tietämättä minne mennä, niin silti mun koko elämä on aina ollut sitä tietämättömyyttä. En ole koskaan tiennyt kovin pitkälle mitä tulen tekemään, tai mitä edes haluan tehdä tai vaikka asua! Lukion jälkeen "matkustin" paikasta toiseen, elämäntilanteesta toiseen ja työpaikasta toiseen, kunnes osuin paikkaan, joka tuntui omalta. Vaikka vuosi sitten kun olin kirjastolla töissä, en vielä tiennyt minne tulen menemään, tiesin minne haluan mennä. Onneksi pääsin. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että seilaan oikealla paatilla oikeaan suuntaan. Ainakin hetken. Ja silti se on epävarmaa ja outoa ja mutkia on matkassa, mutta se on musta ihan okei. Tietyissä asioissa haluan varmuutta, mutta tuntuu tosi hyvältä, kun moni juttu on epävarmaa.
Oikeasta matkustelusta kun puhutaan, niin minä taidan turvallisesti lähteä seuraavaksi Tukholmaan. Hollantikin kuumottelisi, kun sieltä saisi ilmaisen majoituksen, mutta toistaiseksi laivakammoni on pienempi kuin lentopelkoni.
(Anteeksi elämää pidempi kommentti, mutta kerrankin oli sanottavaa.)
En kestä miten pitkä kommentti! Saletisti pisin mun blogihistorioiden aikana :D nää on parhaita!
PoistaEhdottomasti lasketaan mukaan kaikki uusi tekeminen tapahtui se sitten töissä tai kotona ja oli se sitten uudelle ihmidelle puhumista tai vaikka kävelylenkki uusissa maisemissa!
Oot ihan oikeessa noissa kategoriointien kapeudessa ja vaikka musta nykyään onkin kivaa olla just vaikka siellä kasvissyöjien kategoriassa niin ihmiset leimaa sut tosi helposti sen mukaan! Että jos sä oot kasvissyöjä sä oot automaattisesti jonkuntyyppinen ihminen ja that's it. Että jos sä oot jotain sä et voi olla jotain muuta. Se on ehkä ikävin puoli noissa kategorioinneissa, mutta toisaalta mä luulen että mun minäkuvaa on selkeyttänyt tosi paljon noi jonkinlaiset lokerot ja ne on tavallaan tehnyt mut itsevarmemmaksi sen puolesta että kuulun johonkin.
Mä havaitsin ton kaakkois-Aasian reissun jälkeen että mulle matkalla oleminen on enemmän henkistä kun fyysistä matkaa. Tottakai mun silmiä ja sielua hiveli kaikki Aasian maisemat ja se "reissussa oleminen", mutta mä koin paljon tärkeämmäksi sen päänsisäisen matkalla olemisen. Että ajatukset selkeni ja elämä alkoi hahmottua vähän selkeämpänä. Toisaalta just se matkalla oleminen tuki ihan äärettömän paljon tota henkistä puolta, en mä Suomessa olisi siihen tollasessa ajassa kyennyt. Mutta ihan ehdottomasti se toimii kaikilla ja kaikkialla kun sille antaa vaan aikaa :)
Mä oon nykyään täysin psykoottinen lentämisen kanssa, mutta en mä kyllä laivassakaan pysty olemaan! Voi olla että seuraavan kerran kun lähden kauemmas reissuun joudun hyppäämään junan kyytiin :D
Minä uskaltauduin viime viikonloppuna erään ympäristöjärjestön väentapaamiseen! Vaikka ensin jännitti kun en tuntenut ketään ja sisäinen introverttiuteni uhkasi ottaa vallan, siellä oli lopulta ihan mahtavaa. Osallistuin muunmuassa ensimmäistä kertaa kontakti-improvisaatioharjoitukseen. Oon ottanut tehtäväkseni toteuttaa rohkeutta ja epämukavuusalueelta poistumista vaativia juttuja. Vaikka ne olisi kuinka pieniä, ne kuuitenkin kasvattaa.
VastaaPoistaSaanko udella, että kuinka rahoitat reissusi? Sohvasurffaatko? Miten ylipäätään reissaaminen onnistuu nuorena naisena ihan yksin? Kerään itse vielä kotona uskallusta lähteä tienpäälle. Seikkailuistasi on inspiroivaa lukea :>
Kuulostaa ihan äärettömän siistiltä! Mä en ehkä uskaltais mennä täysin tuntemattomien keskelle johonki tapaamiseen eli respect! :) Mä oon aatellu kokeilevani liftausta tässä joku päivä mut vielä kerään rohkeutta siihen!
PoistaToki saa kysellä ja mieluusti vastaankin. Kiinan aupair vuoden ja reissut Kiinassa rahotin edeltävän kesän kesätyörahoilla. Kiinasta palattuani mulla oli about tonni säästöjä jäljellä ja siivosin sit Suomessa täyspäiväsesti about neljä kuukautta rahottaakseni kaakkois-Aasian reissun ja samoilla rahoilla ollaan liikkeellä edelleen. Ja säästin siis tosiaan noista palkoista 95% asumalla mun porukoilla ja ostamatta käytännössä mitään :) Sohvasurffannu oon Kiinassa ja nyt Euroopassa ja kokemukset on pelkästään positiivisia, kattoo vaan että majottuu sellasen ihmisen luokse jolla on paljon suosituksia! Mä en koe että naisena reissussa yksin oleminen olis mitenkään eroavaa miehenä reissaamisesta. Mulla ei oo tähän mennessä ollu koskaan turvaton tai mitenkään uhattu olo. Aasiassa tuli vastaan näitä tapauksia että oltiin tavattu hostellilla jonkun tyypin kanssa ja käyty syömässä tai oluella tmv, ehkä jopa hengattu pari päivää ja sit tää jätkä yrittää ihan puskista suudella sua, mutta noikin on aina ollu tosi rentoja tilanteita et ihan vaan sanomalla ei on saatu tyypit perääntymään ja ollaan sit yhdessä naurettu jälkeenpäin eli joo ainakaan tähän mennessä ei oo tota kummallisempia tapahtunu :) tietty jos yksin lähteminen arveluttaa voi kokeilla kaivaa kaverin jostain. Tai sitten vaan lyöttäytyä jonkun reissuporukan mukaan tienpäällä, ehdottomasti suosittelen totakin!
Kiitos :) voin olla toisinaan vähän huono vastaamaa kommentteihim mut mulle voi laittaa vaikka sähköpostia jos joku juttu mietityttää!