Muine

Muinessa näkyy tähtitaivas. Meri on musta kun istun syömään illallista rantaravintolaan. Aaltojen rytmi on täydellisen säännöllinen. Ne iskeytyvät aallonmurtajaan vain metrejä minusta. Valtameret on pelottavia, muttei silloin kun mä pystyn näkemään ne. Silloin se tuntuu turvalliselta. Jännittävältä, mutta turvalliselta. Kaartuvalla rannikolla valot ovat heikkoja. Ei siellä ole juuri mitään. Vain kahden pienen kaupungin väliin jäävä rannaton rantaviiva, joka hukkuu hotelleihin ja ravintoloihin. Mun pitäisi varmaan pohtia tälläkin hetkellä syvemmin turistikohteiden etiikkaa ja sitä mitä mä täällä rahoitan. Se vaan on vaikeaa kun kaikki vaikuttaa niin onnellisilta.

Vuokraan polkupyörän. En oo vielä ihan niin pitkällä mun yoloilussa että lähtisin omin käsin moottoripyörää ajamaan. Ajelen pitkin rantatietä jokaisen kaupungin asukkaan ja turistin kaahatessa mun ohi. Lämpöä on kolmisenkymmentä astetta ja tunnen miten mun iho kärventyy. Kuuma ei ole, sillä tyyni valtameri puhaltaa oikealla niin kovaa, että turkoosin meren aallot ovat metrin mittaisia ja teitä reunustavat palmupuut taipuvat tuulessa. Niissä on ihan oikeita kookospähkinöitä.  Pysähdyn ostamaan vettä ja multa menee vartti että keksin miten pyörän jalan saa takaisin ylös.

Hiekkadyyneillä kävely on rankkaa. Mun jalat uppoaa kymmenen sentin syvyyteen joka kerta kun otan askeleen eteenpäin. Dyynien reunamat on pahimpia. Hiekkaa valuu alaspäin huipulta, jalka uppoaa puoleen sääreen ja tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi perillä. Hiekka polttaa, mutta vain sillä puolella dyynejä joille aurinko porottaa. Saavun paikalle kaksi tuntia ennen auringonlaskua, joten vuokraan liukurin. Sillä lasken alas dyynejä. Se on pelottavampaa kuin pulkkamäki, sillä sitä ikäänkuin odottaa uppoavansa seinämän sisälle ja jäävänsä sinne. On tuulinen päivä ja siksi mun jokainen ihosentti on vuorattu punaisella hiekalla. Hiekkaa on silmissä, korvissa, suussa ja pahaenteisen rahisevasti myös mun kameran linssin sisällä. Mutta jälleen, on vaikea stressata kaikesta maallisesta kun katselee auringonlaskua hiekkadyynin huipulla.

Muine on windsurfereiden kaupunki. Ihmiset kaikkialta maailmasta tulevat Muineen, koska siellä tuulee joka päivä. Näin mulle kerrotaan. Lähden rannalle katsomaan kuinka ihmiset kiskovat tuulessa riuhtovan leijansa rantaveteen, heittävät laudan jalkaansa ja alkavat lentää. Siltä se näyttää kun he hyppivät tuulen kannattelemana yli laineiden, kiitävät tuulen nopeudella kohti ulappaa. Luulen että pitäisin siitä. Rannalla näen myös elämäni ensimmäiset surffarit. Ne näyttää juuri siltä kuin kaikissa elokuvissa. Kuvittelin aiemmin, että surffauksella olisi hurjan paljon yhteistä skeittauksen ja lumilautailun kanssa. Katu ja lumi eivät kuitenkaan ole elossa. Meri on.

Poljen kahden päivän sisällä 30 kilometriä vaihteettomalla ja jokseenkin jarruttomalla pyörällä. Syön maailman parhaan kanahampurilaisen ja poltan selkäni. Muinessa näen rotan. Ja etusormen mittaisen ötökän. Vietän illat naapuruston soittaessa venäläistä musiikkia puoleenyöhön. Tänään matkaan Dalatiin. Meinasin olla extreme ja lähteä Hoi Aniin asti, mutta siellä sataa. Luulen etten pärjäisi enää alle kolmessakymmenessä asteessa. Sateesta nyt puhumattakaan.

Ps. Bloggerin app ei tunne kommentteja ja vaihtelevien wifi tilanteiden (ja bloggerin nettisivun hitauden) johdosta pyydän ymmärrystä kommentteihin vastaamisen suhteen