Phnom Penh

Oon sairaana. En ihan varsinaisesti kipeänä, mutta Nha Trangista lähdön jälkeen vaivannut pahoinvointi ja heikotus jatkuu koko matkan Phnom Penhiin. En tiedä kärsinkö nestehukasta vai söinkö jotain väärää. En tiedä. Asiaa ei helpota kavereiden jääminen Vietnamiin, kahdenkymmenen tunnin mittainen bussimatka eikä varsinkaan se, että vietän ensimmäiset viisitoista minuuttia Cambodiassa moottoripyörän päällä kahden muun henkilön kanssa. Kypärättömänä tottakai. Takimmaisena kaikista kolmesta puristaen pyörää henkeni edessä ja toivoen, että se fakta että vain puolet minusta koskettaa pyörän istuinta riittää pitämään mut elossa.

Phnom Penh on täynnä kukkia. Niitä kasvaa katujen varsilla ja jokaidessa puussa. Siinä missä kaikki mun aiemmin vierailemat Aasian suurkaupungit on ollut kovaäänisiä ja kaoottisia, on tunnelma täällä yksinomaan rauhallinen. Ihmiset ottaa elämän rennosti. Ne harvat joita täällä kohtaa. Päivisin kaduilla näkee ainoastaan moottoripyöriä. Illalla yhdeksän aikaan koko kaupunki on kuollut. Muutama ihminen kävelee kadulla vastaan, liikenteen melu on lähes täysin vaiennut. Kaksi tuntia myöhemmin kävelen keskellä katua ohi suljettujen baarien ja ravintoloiden. Koko kaupunki on unessa. Tuntuu hassulta, siltä kuin olisin ainoa ihminen koko kaupungissa.

Rakastan kohtaamisia. Sita kuinka kohtaat sattumalta ihmisen ja päädyt lumoutuneena kuuntelemaan sen tarinoita koko illaksi. Tarinoita miten se liftasi lounais kiinassa ja tuli pidätetyksi vain koska oli ensimmäinen valkoinen alueella viimeiseen kolmeen vuoteen. Kertomuksia siitä kuinka se nukkui riippumatossa pienissa kylissä Amazonin varrella odottaen seuraavaa kaupunkiin vievää venettä. On ihmeellistä miten paljon ihmiset kokee elämänsä aikana. On ihmeellistä minkälaisista tilanteista voi itsensä löytää. Mutta sen mä olen omista ja muiden kokemuksista oppinut, että aina selviää. Oli tilanne kuinka paha hyvänsä aina löytyy ratkaisu.

Killing fields. Sadat ihmiset vaeltavat ääneti ympäri peltoa, jossa neljä vuosikymmentä sitten murhattiin lähes kymmenentuhatta ihmistä Khmer Roungen nimissä. Ja se on vain pieni osa niistä 1.4 miljoonasta, jotka tapettiin kolme vuotta kestäneen vallankumouksen aikana. Mitä pidemmälle Aasiassa matkustan sitä suurempia kauhuja kohtaan - asioita joita kukaan ei koskaan opettanut mulle koulussa. Ainoat merkittävät asiat tuntuivat olevan maailmansodat. Ei kukaan vaivautunut kertomaan kuinka neljäsosa Cambodian väestöstä -suurin osa siviilejä - mestattiin omiensa kädestä. Ei kukaan kertonut mulle lapsisotilaista ja satojen ihmisten joukkohaudoista, ihmisistä jotka tapettiin koska oli parempi tappaa kymmenen viatonta kuin päästää yksi petturi vapaaksi. Kun kierrän peltoa mun korvissani soi erään cambodialaisen kertomus kuolemankentistä. Haluaisin hiljentää sen äänen, mutta samalla musta tuntuu, että on pakko kuunnella kunniotuksesta kaikkia niitä viattomia kohtaan. Niinpä pidän kuulokkeet korvillani kiertäessäni hautoja, aina siihen saakka kunnes on aika astua sisälle muistomonumenttiin, laskea kukka kuolleiden muistolle ja kohdata tuhannet lasin takaa tuijottavat pääkallot.

S21. Painajainen jatkuu. Rakennus joka muutettiin koulusta kidutyskammioksi ja joka päätyi tuhansien cambodialaisten kuolinpaikaksi. Kun mä kävelen pitkin vankisellejä ja katson silmästä silmään kuvia kaikista niistä, jotka täällä murhattiin mua alkaa ahdistaa ihmisten pahuus. Mua ahdistaa se ristiriita mikä vallitsee kaiken välillä Aasiassa. Ihmiset täällä on mukavempia ja ystävällisempiä kuin missään muualla, mutta silti suurimman osan elämää on värittänyt kauhuja, joita kukaan ulkopuolinen ei osaa edes kuvitella. Vietnamissa mulle kerrottiin, että pitää osata antaa anteeksi ja unohtaa, muuten ei voi päästä eteenpäin. Silti katsellessani kaikkia kaduilla hymyileviä paikallisia mun on mahdoton ymmärtää, että joku voi koskaan antaa anteeksi niin paljon. Cambodia oli yksin kun kommunistit ottivat vallan. Maailma katseli muualle kun satoja tuhansia ihmisiä murhattiin. Ei pahuus ole pelkästään pahan tekemistä. Se on myös silmien sulkemista ja sitä ettei välitä.

Heräsin eräs aamu ymmärtämään, ettei ihminen voi valita mitä on, vaan sen sijaan kuka on. Mä olen valkoinen, kultalusikka suussa kasvanut länsimaalainen, jolla on ihmisoikeudet sekä suomalaisena elinikäinen elinturva ja kaikki mahdollisuudet onnellisuuteen. Mä sain sattumalta enemmän kuin ne muut kuusi miljardia ihmistä maailmassa, ja se on vain jotain mitä mä olen. Mulla on kuitenkin vapaus valita kuka mä olen. Mä voin valita millainen ihminen mä haluan olla. Mä voin valita mille asioille ja ajatuksille haluan elämäni rakentaa. Niin paljon kuin se mitä mä olen määrittää mua, mulla on silti mahdollisuus olla se rikas länsimaalainen, joka välittää ja haluaa ymmärtää. Mä voin olla se joka haluaa valinnoillaan vaikuttaa ja yrittää saavuttaa jotain parempaa. Niin että sadan vuoden päästä jonkun mun kaltaisen ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä siitä, että se sai ihan kaiken pyytämättä.