Minä olen elossa.

Tuntuu ihanalta olla taas elossa. Olemassa. Elämässä. On hassua miten vielä viikko tai kaksi sitten mun elämään ei tuntunut mahtuvan kuin ahditusta, odotusta ja loputonta päivien laskemista. Kaikki oli paksua ja harmaata. Nyt kaikki on kevyttä ja kirkasta. Nyt on hyvä olla.

Mä mietin tänne saapuessani kuinka kauan kestäisi pudota takaisin arkirytmiin. Siihen että lakkaisi ihmettelemästä maailman ja ihmisten hienoutta, että eläisi vaan sitä tavallista arkista elämää joka mulla täällä joskus oli. Viimeistään eilen mä tajusin, että se tavallinen arkeen paluu ei tule onnistumaan niin kauaa, kuin mä olen täällä vain hetkellisesti. Mä arvostan tätä liikaa unohtaakseni ihmetellä, kuinka mahtavaa mun elämä täällä ja kuinka onnekas mä olen ollut saadessani mahdollisuuden palata. Vaikka onnekas onkin ihan väärä sana. Ei se onni mua tänne tuonut vaan minä. Mä toivon ettei mun onnellisuus muutu filtteriksi jonka läpi näen kaiken vaaleanpunaisena, vaan että se olisi se arvo ja lähtökohta jonka kautta näen maailman niin hienona paikkana kuin se on!

Kiinalainen arki sen sijaan rullaa. Tai ainakin mun perinteiseksi käynyt kiinalainen arki, joka nyt sattuu olemaan vaan niin parasta! Oon laahustanut kymmeniä kilometriä ympäri kaupunkia, yökkäillyt hostellin kylppärille, roudannut kamojani ympäri kaupunkia, punkannut kaverin sohvalla, syönyt nuudeleita ja käynyt mäkkärissä, miittaillut kavereita, skipannut uudenvuoden pippalot syödäkseni jäätelöä, nauttinut hyvin poikkeuksellisesta viiden päivän mittaisesta auringonpaisteesta ja ollut vaan ihana kiinnostava minä. Sellainen joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Ja sellainen jonka mielestä mikä tahansa voi olla hienoa ja kaunista.

Kiitoa ihana Beijing. Kiitos ihana elämä että olet täällä!