Ho Chi Minh

Vietnamissa kaikki on mukavia. On vaikea ymmärtää että ihmiset on ihan vilpittömiä tullessaan juttelemaan mulle kadulla tai istahtaessa mun viereen puiston penkillä. Eräs mies näyttää mulle valokuvia kodistaan ja perheestään ja antaa mulle juttutuokion päätteeksi lahjaksi viuhkan. Bussissa kuski kumartuu mua kohti, kertoo että olen kaunis ja antaa bussilipusta alennusta. Kaikki hymyilee mulle.

Sotamuseossa kukaan ei hymyile. Mun kanssa sampissa huoneissa kulkee satoja ulkomaalaisia, jotka kaikki katsoo samoja mustavalkoisia kuvia kuolleista ja myrkkypilviin hautautuneista seuraavan sukupolven mutaatioista kärsivistä lapsista. Miksi sotavalokuva palkitaan Pulitzerilla? Miksi jokin sota on laillinen ja toinen laiton? Onko väärin kauhistua ulkomaiselle medialle työskentelevien sodassa kuolleiden lukumäärää, kun seinällä kerrotaan, että kuvaaja pyysi lupaa ottaa kuvan uhreista sekuntteja ennen heidän ampumistaan? Miksi Venäjä ja Saksa tuntuvat olevan ainoita maita, joita syytetään lähihistorian joukkomurhista, kun USA lähetti kymmeniä tuhansia sotilaita surmaamaan miljoonia vietnamilaisia siviilejä?

Törmään illalla paikalliseen amerikkalaiseen ja istutaan alas oluelle. Kaksi tuntia myöhemmin istun moottoripyörän kyydissä Saigonin hektisessä liikenteessä. Täällä ei ole sääntöjä. Liikennevalot ovat suuntaa antavia, suojatiet on maalattu maahan vain muodon vuoksi enkä bongaa yhtäkään nopeusrajoitusta. Kypäriä täällä käytetään, joskin epäilen että päässäni heiluva esineestä on iloa tällaisissa nopeuksissa. Saa katsoa vain eteenpäin. Ihmiset takana väistävät. Toivon niin kun kiidetään satojen skoottereiden välissä öisen joen rannalla.

Konttaan Cu Chi tunneleissa metrejä maan alla. Ne ovat alle puolen metrin levyiset ja mitä pidemälle kuljen sitä matalemmalle katto vajoaa. Lopulta on vain ryömittävä eteenpäin. Kyynärpäät hankautuvat seiniä vasten ja pää kolahtaa tunnelin kattoon. Reppu roikkuu mahan alla, muualla sillä ei ole tilaa. Nämä ovat suurimmat turisteja varten laajennetut tunnelit. Näissä 250 kilometriä pitkissä tunneleissa eli viime vuosisadalla 16 000 vietnamilaista sotaa paossa. Syvimmät tunnelit ulottuvat kahdeksan metrin syvyyteen ja kylän asukkaat saattoivat viettää siellä seitsemäntoista tuntia päivästään. Vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Mua alkaa ahdistaa sillä sekunnilla kun mun edessä oleva tyttö katoaa kulman taakse eikä näköpiirissä ole ketään. Olen yksin pimeässä ja kylmässä maan alla.

Syödään japanilaista pitsaa ja hifistely alkupaloja japanilaisen korttelin hienostoravintolassa. Jos olisin hieno nainen mun kädessä olisi lasi viiniä Sapporon sijaan. Kovin hienoksi mä tunnen itseni siellä sushia syödessäni. Tai oileastaan joka päivä, olenhan mä kaikille miss tai madam. Ruoan jälkeen lähdetään taas ajamaan kilpaa ympäri kaupunkia muiden moottoruipyöräilijöiden kanssa. Mä rakastan sitä tunnetta kun adrenaliini virtaa suonissa. Ja sitä kun vietnamilainen tyttö laulaa baarissa täydellisesti jazzia ja mulla on kädessä pullo olutta joka on vettä edullisempaa. Ho Chi Minh on ihana.

Oli ihana. Sillä tällä hetkellä mä istun viiden metrin päästä valtamerestä palmupuiden alla syömässä vietnamilaisia pannukakkuja. Life is good.

Hong Kong

Honkg Kong islandilla pilvenpiirtäjät oli niin korkeita ettei taivasta nähnyt. Maailman pisimmät ulkoilmaliukuportaat olivat niin pitkät ettei niissa jaksanut seisoa. Mieluummin kaveli pitkin katuja, jotka vuorenrinnettä reunustaessaan olivat niin jyrkkiä, että sinne oli pystytetty liikennemerkkejä varoittamaan jyrkkyydestä. Sohossa pukumiehet istuivat brittipubeissa, vaaleatukkaiset naiset istuivat drinkeillä täpötaysien baarien portailla. Kaikilla kaduilla oli englanninkieliset nimet ja näytti siltä kuin kaikki rakennukset kasvaisivat vinoon.

Hong Kongissa vesi on maailman sinisintä.  Ei turkoosia, eikä samanlaista tummaa kuin Suomessa, vaan ihan sinistä. Lauttamatka saarelta toiselle maksaa vahemman kuin metro. Paitsi silloin jos lahtee vaeltamaan kaukaisemmille saarille, missä kylät on talvella autioita ja hiekkarannat tyhjiä. Ja tosi kauniita. Sieltä saa tuoretta seafoodia ja siellä voisi viettää koko päivän katsellen laivoja.

Maailman tiheimmin asuttu alue sijaistee Hong Kongissa. Siellä kävellessä tuntuu samalta kuin Shanghaissa national holidaysien aikaan. Siis siltä ettei askeleita joutuu ottamaan yhden sijasta puolikkaan, koska ihmisiä on niin paljon ettei kukaan mahdu liikkumaan. Siella nayttaa myös ihan oikealta Hong Kongilta. Ei sellaiselta lansimaalaiselta niinkuin saarelta - josta tosin hyvin hyvin paljon pidan - vaan kiinalaiselta tuhansine valokyltteineen ja ravintoloineen.

Eraana aamuna olen satamassa kavelylla ja kohtaan viidennen sukupolven Michiganin suomalaisen. "I knew you were Finnish the moment I saw you", se sanoo. Se puhuu rikkonaista suomea ja kayttaa sellaisia sanoja kuin kirnupiimä ja haukku. Se laulaa suomalaisia lauluja 1800 ja 1900-luvun vaihteesta ja kertoo olevansa viimeisi' kaltaisiaan. Että se vuosisata, jolloin jenkkeihin muuttaneet suomalaiset ja heidän lapsenlapsensa menivät naimisiin vain keskenaan ja pitivät yllä kulttuuriaan, on ohi. Kuvataan sen siskolle video jossa puhutaan suomea. Se jatkaa matkaa Kiinaan ja mina sielta pois.

Mun couchsurfing hosti on mua tuplasti vanhempi ja maailman hauskin tyyppi. Sillä on maailman sympaattisin koira jota jokainen haluaa kaupungilla paijata. Yhtena iltana istutaan Lang Kwai Fongissa oluilla, toisena sohon jazz-klubilla meksikolaisten kanssa. Hong Kong muuttuu iltaisin ihan hulluksi. Mun hosti yrittää hylätä mut ja meksikolaiset kaiken sen hulluuden keskelle, mutta lopulta päädytään kuitenkin sen kämpille pelaamaan juomapelejä. Jostain systä kaikilla mun tuntemilla juutalaisilla on Cards against humanity. Se on hyvä peli se!


Tapaan ihan tositosi monta ihmistä, mutta ainoa joka jää mieleen on ruotsalainen tyttö, jonka nimeäkään en pysty muistamaan. "I've been here for nine years now. I left when I was 19. Hong Kong is my home now and I'm never going back. I never fitted in anyway". Mietin missä mä mahdan olla yhdeksän vuoden päästä.

Mä tykkäsin Hong Kongista. Sanotaan että ihmiset matkustavat sinne elämään. Mun elämä oli ihan helvetin hienoa kaikki ne neljä päivää.



Mun lentokone oli eilen illalla kuusi tuntia myöhässä, milä johti siihen, että mun stopover Signaporessa kutistui neljän tunnin mittaiseksi ja yöunet sen myötä olemattomiksi. Nyt olen Vietnamissa. Mä aion syödä kevätrullia ja phota ainakin viikon tai kaksi.

Ps. Niille jotka tykkää kuvista tiedoksi, että mut löytää instagramista nimellä jamippa.

Haluaisin jäädä tänne

Mitä Beijingistä ei löydä ei sitä elämältä tarvitse. Multa tuntuu just nyt tältä. Mun maaginen kahden viikon rajapyykki on takana ja nyt ollaan lähempänä Hong Kongia kuin Suomea. Se on aika karmivaa. Siispä en ajattele sitä. Paitsi sen verran, että olen jälleen kerran googlettanut läpi kaupungin opiskelumahdollisuudet ja todennut tuhannetta kertaa, että ylihintaisia englanninkielisiä kursseja on tasan kymmenen ja kiinalaisilla tutkinnoilla ole länsimaissa mitään arvoa. Mutta ei siitä vaan pääse yli eikä ympäri miten hyvä mun on olla täällä. Olisipa tää ikuisesti.

En muistanut miten kivaa on vain käydä ulkona syömässä kavereiden kanssa. Tai katsoa leffoja sängyssä makoillen. Ajella skootterilla ympäri kaupunkia. Nauraa metrossa ja kirota sitä faktaa että mun vähäiset kiinankielentaidot on ottaneet hatkat. Se on vaan niin kivaa. Tavata uusia ihmisiä päivittäin. Halata vanhoja. Nukkua tuntemattomien sohvilla. Luoda elämää kuin se jatkuisi ikuisesti.

Minä olen elossa.

Tuntuu ihanalta olla taas elossa. Olemassa. Elämässä. On hassua miten vielä viikko tai kaksi sitten mun elämään ei tuntunut mahtuvan kuin ahditusta, odotusta ja loputonta päivien laskemista. Kaikki oli paksua ja harmaata. Nyt kaikki on kevyttä ja kirkasta. Nyt on hyvä olla.

Mä mietin tänne saapuessani kuinka kauan kestäisi pudota takaisin arkirytmiin. Siihen että lakkaisi ihmettelemästä maailman ja ihmisten hienoutta, että eläisi vaan sitä tavallista arkista elämää joka mulla täällä joskus oli. Viimeistään eilen mä tajusin, että se tavallinen arkeen paluu ei tule onnistumaan niin kauaa, kuin mä olen täällä vain hetkellisesti. Mä arvostan tätä liikaa unohtaakseni ihmetellä, kuinka mahtavaa mun elämä täällä ja kuinka onnekas mä olen ollut saadessani mahdollisuuden palata. Vaikka onnekas onkin ihan väärä sana. Ei se onni mua tänne tuonut vaan minä. Mä toivon ettei mun onnellisuus muutu filtteriksi jonka läpi näen kaiken vaaleanpunaisena, vaan että se olisi se arvo ja lähtökohta jonka kautta näen maailman niin hienona paikkana kuin se on!

Kiinalainen arki sen sijaan rullaa. Tai ainakin mun perinteiseksi käynyt kiinalainen arki, joka nyt sattuu olemaan vaan niin parasta! Oon laahustanut kymmeniä kilometriä ympäri kaupunkia, yökkäillyt hostellin kylppärille, roudannut kamojani ympäri kaupunkia, punkannut kaverin sohvalla, syönyt nuudeleita ja käynyt mäkkärissä, miittaillut kavereita, skipannut uudenvuoden pippalot syödäkseni jäätelöä, nauttinut hyvin poikkeuksellisesta viiden päivän mittaisesta auringonpaisteesta ja ollut vaan ihana kiinnostava minä. Sellainen joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Ja sellainen jonka mielestä mikä tahansa voi olla hienoa ja kaunista.

Kiitoa ihana Beijing. Kiitos ihana elämä että olet täällä!