maanantai 25. elokuuta 2014
Minulla on ikävä
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Olen Suomessa
Mä olen jossain mitä ihmiset kutsuvat mun kodiksi. Mä olen jossain missä mun pitäisi olla onnellinen. Ihmiset onnittelevat. Toistavat sanoja vihdoin ja tervetuloa. Sanovat että pitää nähdä. Vastaan että joo niin pitää. Mä nukun, syön ja kävelen ympäri asuntoa miettien mitä mun oikein pitäisi tehdä. Tänään ja huomenna. Suomessa. Tässä elämässä ja tällä elämällä. Mulla ei ole vastauksia enkä mä osaa olla.
Mä oon ollut Suomessa viitisen päivää ja musta tuntuu jo siltä, että multa on riistetty pois koko elämä. Mä katson kalenteria, jossa eiliselle oli merkitty kiinalainen ystävänpäivä, kahden viikon päähän Ellie Goulding ja jatkot jonne mulle olisi ollut VIP-liput. Beijingin Burger cup on alkamaisillaan ja mä luen sosiaalisesta mediasta mitä suunnitelmia ihmisillä on tälle illalle, huomiselle ja ensi viikolle. Ääni päässä kuiskii että sä voisit olla siellä. Voisit olla osana sitä kaikkea. Täällä kaikki on pysähtynyt ja lakannut olemasta. Kaikki on muuttunut mutta kaikki on samalla kuollutta.
Pitäisi nauttia. Pitäisi ottaa kaikki irti. Silti mun päivien kohokohtia ovat puhelimeen saapuvat viestit tuhansien kilometrien takaa. Mua ahdistaa ajatus siitä että mä unohdan ja että mut unohdetaan. Tiedän ettei se mene niin, mutta roikun kaikilla voimillani kiinni asioissa, jotka pitävät mut kiinni Kiinassa. Se repii mua palasiksi.
Mä tiesin aina, että kulttuurishokki kaataisi mun koko maailman päälaelleen Kiinasta palatessani. En mä silti ihan täysin osannut tätä odottaa. Että mä kävelen kuin sumussa, mun pääni kykenemättömänä vastaanottamaan tietoa Suomessa olostani. En mä ymmärtänyt lähteväni, en istuvani koneessa saati sitten sitä, että lentokone laskeutui oikeasti sinne Helsinki-Vantaalle. Mä kuljen robotinomaisesti eteenpäin. Ihmettelen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Sitä että mulla on sänky joka yöksi valmiina. Mä yritän tottua tähän rauhallisuuteen. Siihen ettei joka päivä olekaan enää seikkailu. Siihen ettei jokainen vaaleatukkainen vastaantulija ole ulkomaalainen, jonka kansaa käydään satunnaisia keskusteluja ja vaihdetaan numeroita. Mä olen täysin kykenemätön muistamaan miten kavereita saadaan tavallisessa maailmassa. Ja täysin kykenemätön muistamaan miten päivät eletään kun ympärillä ei ole jatkuvasti ihmisiä. Se on vaikeaa, kun viimeisen vuoden aikana pisimmät yksin vietetyt hetket ovat olleet kahta vuorokautta lyhyempiä. Vaikka kotia ei ole ollut, on jossain aina olut joku. Nyt ei ole.
Heräsin tänään taas keskellä yötä enkä saanut unta. Kello näytti kymmentä ja lupasi pilvistä. Beijingin aikaa. Tuntuu että siinä ajassa mä elän, henkisesti ja fyysisesti. Sitä luulisi että maailmat sekoittuu. Mutta ne pysyy totaallisen etäällä toisistaan. On Suomi ja on Kiina. Ja mä olen pudonnut jonnekin sinne välille.
Kaverin kokemuksen syvällä rintaäänellä lausuttuja sanoja lainaten: Now your quest is to find where home really is. It'll be good time to think, if you can handle it.
Mä oon ollut Suomessa viitisen päivää ja musta tuntuu jo siltä, että multa on riistetty pois koko elämä. Mä katson kalenteria, jossa eiliselle oli merkitty kiinalainen ystävänpäivä, kahden viikon päähän Ellie Goulding ja jatkot jonne mulle olisi ollut VIP-liput. Beijingin Burger cup on alkamaisillaan ja mä luen sosiaalisesta mediasta mitä suunnitelmia ihmisillä on tälle illalle, huomiselle ja ensi viikolle. Ääni päässä kuiskii että sä voisit olla siellä. Voisit olla osana sitä kaikkea. Täällä kaikki on pysähtynyt ja lakannut olemasta. Kaikki on muuttunut mutta kaikki on samalla kuollutta.
Pitäisi nauttia. Pitäisi ottaa kaikki irti. Silti mun päivien kohokohtia ovat puhelimeen saapuvat viestit tuhansien kilometrien takaa. Mua ahdistaa ajatus siitä että mä unohdan ja että mut unohdetaan. Tiedän ettei se mene niin, mutta roikun kaikilla voimillani kiinni asioissa, jotka pitävät mut kiinni Kiinassa. Se repii mua palasiksi.
Mä tiesin aina, että kulttuurishokki kaataisi mun koko maailman päälaelleen Kiinasta palatessani. En mä silti ihan täysin osannut tätä odottaa. Että mä kävelen kuin sumussa, mun pääni kykenemättömänä vastaanottamaan tietoa Suomessa olostani. En mä ymmärtänyt lähteväni, en istuvani koneessa saati sitten sitä, että lentokone laskeutui oikeasti sinne Helsinki-Vantaalle. Mä kuljen robotinomaisesti eteenpäin. Ihmettelen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Sitä että mulla on sänky joka yöksi valmiina. Mä yritän tottua tähän rauhallisuuteen. Siihen ettei joka päivä olekaan enää seikkailu. Siihen ettei jokainen vaaleatukkainen vastaantulija ole ulkomaalainen, jonka kansaa käydään satunnaisia keskusteluja ja vaihdetaan numeroita. Mä olen täysin kykenemätön muistamaan miten kavereita saadaan tavallisessa maailmassa. Ja täysin kykenemätön muistamaan miten päivät eletään kun ympärillä ei ole jatkuvasti ihmisiä. Se on vaikeaa, kun viimeisen vuoden aikana pisimmät yksin vietetyt hetket ovat olleet kahta vuorokautta lyhyempiä. Vaikka kotia ei ole ollut, on jossain aina olut joku. Nyt ei ole.
Heräsin tänään taas keskellä yötä enkä saanut unta. Kello näytti kymmentä ja lupasi pilvistä. Beijingin aikaa. Tuntuu että siinä ajassa mä elän, henkisesti ja fyysisesti. Sitä luulisi että maailmat sekoittuu. Mutta ne pysyy totaallisen etäällä toisistaan. On Suomi ja on Kiina. Ja mä olen pudonnut jonnekin sinne välille.
Kaverin kokemuksen syvällä rintaäänellä lausuttuja sanoja lainaten: Now your quest is to find where home really is. It'll be good time to think, if you can handle it.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
