Lähiörakkaus

Musta on tullut lähiönarkkari. Betonikaupunki kauhistuttaa ja imen kaiken energiani naapuruston pölyisistä kujista ja mutalammikoista. Mä olen kuullut tarinoita Beijingistä puolentoista vuosikymmenen takaa. Polkupyörien liikenneruuhkista, lännen ja idän uudesta kohtaamisesta ja ajasta, jolloin hutongit eivät vielä olleet katoava luonnonvara. Kiina katoaa ja muuttuu hiljalleen länneksi. Mulla ei ole adjektiiveja kuvaamaan miltä se musta tuntuu.






Musta olisi mahtavinta ikinä asua todellisessa kiinalaisessa lähiössä. Sellaisessa jossa koirat juoksevat vapaina ja asuntojen ovista näkee sisälle. Sellaisessa jossa vihannekset pestään kadulla ja vaatteet ripustetaan ulos kuivumaan. Mä elän maantieteellisessä lähiössä. Elän puolentoista tunnin päässä keskustasta, pienen pienten kotien ja tunkio-viljelmien ympäröimänä. Mun kodilla on kuitenkin muurit ja vartijat ja siksi mä en osaa kutsua sitä lähiöksi. Lähiö ei ole pelkkää maantiedettä vaan se vaatii myös omanlaisensa tunnelman. Ja siksi mun on poistuttava kotoa tunteakseni olevani lähiössä.







Kiinalaisissa lähiöissä parasta on, että ne on syntyneet todellisten ihmisten käsistä, ei paperille piirretyistä kaavoista ja kuvioista. Ne ovat rakentuneet ja kasvaneet hiljalleen kaupungin laitamille. Omiksi pieniksi kylikseen muun maailman keskelle. Musta olisi kiva omistaa pieni viljelmä keskellä kaupunkia. Tai kylpyammeellinen yrttejä. Tai se suihkuverholla varustettu oviaukko. Mä en osaa sanoin kuvailla miten rehelliseltä tuntuu kävellä keskellä tuota kaikkea. Koska mikään ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on.

Viime torstaina muhun iski ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen tarve olla yksin. En edes muistanut miltä se tuntuu. Oon kuluttanut viimeiset neljä kuukautta niin tiiviisti ihmisten seurassa, että oma aika merkitsee mulle nykyään silmien sulkemista metrossa kuulokkeet korvilla. Oon aina luullut olevani henkilö, joka tarvitsee ympärilleen tolkuttomasti tilaa. Mulle ei ole koskaan tuottanut ongelmaa viettää päiväkausia omassa rauhassa. Siksi se on ollut niin absurdia huomata miten on aina luullut olevansa jotain mitä ei oikeasti ole.

Torstai oli kuitenkin hyvä päivä olla yksin. Astua ulos aurinkoon ja mennä ikuistamaan kaupunkia. Se iltapäivä yksinäisyyttä oli kuitenkin tarpeeksi, koska jo illalla mä huomasin kaipaavani ihmisten seuraa.

Mun yksinäisen lähiöiltapäivän huippukohtia olivat mm. hiekkapöllyt joiden seurauksena mun naama vaihtoi väriä ja pienesti liian agressiivinen koira jota pakenin juoksujaloin. Kyllä mä tykkäsin likaveden lemusta ja pellon pullokokoelmistakin. Oli ihan mahti päivä. Ja vielä semisti mahdimpi lähiö.