Perhe

On ihmisiä joiden kanssa asuu saman katon alla. On ihmisiä jotka maksavat sun ruoat ja tarjoavat perheen illuusion. Sitten on niitä, jotka pitävät sut oikeasti pystyssä. Ihmisiä jotka vastaavat sun tekstareihin keskellä yötä ja kantavat sut kotiin överiksi menneen illan jälkeen. Ihmisiä jotka eivät tuomitse vaan ovat sun tukena tilanteessa kuin tilanteessa. Ihmisiä jotka eivät vaadi sua olemaan yhtään sen enempää tai vähempää kuin mitä olet. Ihmisiä joiden kanssa jaetaan elämän pahimmat ja parhaimmat muistot. Mutta suurimmissa määrin ne kaikista parhaimmat.

Ei ole sanoja kertomaan kuinka kiitollinen olen.

Sinä näet liian monta tonttuhattuista selfietä. Minä näen perheen. 

Meillä oli joulu toimistolla. Pistettiin tonttuhatut päähän, pelattiin halikisaa ja annettiin lahjoja. Kuviteltiin syövämme jouluruokaa, sekoitettiin sangriaa ja saatiin uhkauksia viereisen toimiston lakifirmalta. Poliisit eivät kuitenkaan koskaan saapuneet paikalle.

Illalla lähdettiin baariin istumaan. Ja sitten tanssimaan. Nukuttiin viiden hengen voimin parisängyssä ja herättiin jouluun niskat koomassa. Joulupäivä koostui metromatkoista, carbonarasta ja suklaa fonduesta. Illalla katseltiin joululeffoja ja käytiin mäkkärissä. Ensi vuonna me muistellaan tätä todennäköisesti kyyneleet silmissä.

Onnellinen ikäloppu

Kiinalaiset syntyy yksivuotiaina ja mä pohdin eilen sekunnin verran pitäisikö mun juhlistaa kaksikymppisiä vai pysyä tenivuosien lukemilla. Valitsin jälkimmäisen.

Vanheneminen on ollut mulle maailman vaikein asia viimeisen parin vuoden ajan. On tuntunut siltä että elämä luisuu läpi sormien. Että vuodet kuluvat mutta mikään ei muutu. Että on lukittuna paikoilleen, suljettuna häkkiin, jonka ohitse virtaa unelmienkoski. Vierestä katsoo veden virtaamista, haaveilee ja yrittää räpiköidä mutta lopulta huomaa taas yhden vuoden kuluneen. Kaikkien muiden elämä tuntui alkaneen kun kakussa oli kahdeksantoista kynttilää. Minä itkin viikon etukäteen ja toivoin ettei se päivä koskaan koittaisi.




Tänä vuonna en itkenyt. Sen sijaan kirjoitin paperille kaiken mitä olen elämässäni vuoden sisällä saavuttanut. Siitä tuli maailman paras lista.


Täysi-ikäisyyden saavutukset

Sain ajokortin
Kirjoitin ylioppilaaksi hyvin arvosanoin
Värjäsin hiukseni pinkiksi
Hyppäsin laskuvarjohypyn
Sain maailman parhaimman kesätyön
Muutin ulkomaille
Asuin kolme kuukautta Shanghaissa
Muutin Beijingiin 


Lisäksi on asioita joita lista ei osaa pukea sanoiksi. Olen viettänyt elämäni hienoimpia hetkiä Kiinassa. Olen tavannut uskomattomia ihmisiä ympäri maailmaa ja tehnyt asioita, joista en olisi osannut edes uneksia. Olen toteuttanut unelmia. Suuria sellaisia. Unelmia joiden piti olla mahdottomia. Kiina on antanut mulle enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitella. Olen onnellisempi kuin koskaan. Mulla on elämä maailmalla. Kiina on koti.



Olin syntymäpäiväni töissä. Aamun kiinantuntien jälkeen lähdettiin kuitenkin porukalla synttärilounaalle. Kiinalaista vegeruokaa ja mun lemppari-ihmiset Beijingissä. Ihan melkein kaikki. Lounaan jälkeen kävelylenkki puistossa muutaman parhauden kanssa. Mä en ymmärrä mistä nää ihmiset tulee, mutta voin varmuudella sanoa että Kiinasta löytyy ne kaikkein parhaimmat.

Tarina filippiiniläisestä

Kerron teille tarinan.

Tunsin Shanghaissa filippiiniläisen naisen, joka oli muuttanut Kiinaan viisi vuotta sitten. Hän jätti taakse kotinsa ja perheensä, kaiken tutun ja turvallisen, koska hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kotona Filippiineillä naisella on kolme lasta, joiden tulevaisuus riippuu pitkälti siitä minkälaisen koulutuksen he saavat. Taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden nainen lähti ulkomaille työskentelemään. Tehdäkseen sen mitä lastensa hyväksi voi. Kansallisuutensa takia hän ei voinut lähteä Amerikkaan, Kanadaan tai Eurooppaan. Kiina oli hänen ainoa mahdollisuutensa ja nainen otti tilaisuuden kiitollisena vastaan.

Nainen josta kirjoitan yksi hienoimmista koskaan tapaamistani ihmisistä. Hän työskentelee kuutena päivänä viikossa kellon ympäri ja lähettää viidensadan euron kuukausipalkkansa kotiin. Hän ei ole käynyt kotona kertaakaan lähtönsä jälkeen. Hän ei ole tavannut läheisiään puoleen vuosikymmeneen, eikä tiedä koska tulee tapaamaan. Hänen on työskenneltä ja työskenneltävä. Tehtävä parhaansa päivästä toiseen. Nainen puhuu lapsilleen ja aviomiehelleen yhtenä päivänä viikossa skypen välityksellä. Se on heidän ainoa tapansa pitää yhteyttä.

Nainen kertoi minulle kerran kuinka onnekas olen. Siitä että mun kansallisuus takaa mulle hyvän elämän. Ettei ole väliä tuleeko köyhistä vai rikkaista oloista, koska huipulle voi päästä tekemällä parhaansa. Ettei omaisuus ole mitta ihmisarvolle. Siitä että maailma on mulle avoin, että mulla on mahdollisuus matkustaa ja toteuttaa unelmia. Siitä että mä voin valita elämäni suunnan, tehdä kaikki väärät valinnat ja silti olla olemassa, saada mahdollisuuden yrittää uudestaan. Tällä naisella ei tule koskaan olemaan mahdollisuutta nähdä lunta. Hän ei tule koskaan pääsemään Kiinaa kauemmaksi. Nainen tulee jatkamaan työntekoa kunnes on jonakin päivänä tienannut tarpeeksi rahaa. Antanut lapsilleen tilaisuuden elämään, johon hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta. Ja silloinkin hänen täytyy vain toivoa, että se riittää.


Jokainen ajattelee Afrikan lapsia, Euroopan pakolaisia ja pohjois-Korean keskitysleirejä. Muttei kuitenkaan ajattele. Sitten eräänä päivänä kohtaa jonkun jolla on tarina kerrottavanaan ja maailmasta tulee totta. Pakolaiset, vangitut ja nälkää näkevät eivät vieläkään ole mun silmissä todellisia. En tunne heitä, en tiedä keitä he ovat. Mutta tätä naista mietin usein. Ja niitä miljoonia muita, jotka ovat tehneet saman valinnan.

Mä synnyin kultalusikka suussa. Suomi antoi mulle ilmaiseksi kaiken sen, mistä miljoonat ihmiset ovat valmiit antamaan oikean kätensä. Mä sain turvan. Sain koulutuksen. Kaikki mahdollisuudet maailmassa. Mun ei ole koskaan tarvinnut pelätä henkeni puolesta. En ole paennut sotaa tai köyhyyttä, en istunut kadun laidalla kerjäämässä. Mun ei ole tarvinnut elää selviytyäkseni. Eikä todennäköisesti koskaan tarvitsekaan.

On aika jännää, että jollakin ihmisellä on oikeudet kaikkeen ja toisilla ei mihinkään. Ihan vain koska on sattunut syntymään ensimmäisen maailman sijasta toiseen tai kolmanteen. Eikä se ole oikeasti edes mikään syy.

Erilaisesta maailmasta. Onnellisuudesta.

Tyttö laulaa metrossa enkelin äänellä. Haluaisin kertoa sille että sen laulu on kauneinta maailmassa. Että sen ei pitäisi koskaan lopettaa. En osaa ja kadun etten yrittänyt. Sanat antavat toivoa vaikka ihminen olisi tuomittu loppuelämäkseen tunneleihin.

Pihatiellä makaa kuollut kissanpentu. Sen sisälmykset leviävät hiljalleen kadulle. Ihmiset kävelevät ohi. Kukaan ei katso toistamiseen. Se ei kosketa. Edes minua. Ehkä ihminen tulee jossain vaiheessa immuuniksi tietynlaiselle pahuudelle.

Joku saapuu. Toinen lähtee. Ihmiset ympärillä vaihtuvat ja mietin miten siitä pääsee yli. Jatkuvasta luopumisesta ja hyvästeistä.

Syksy. Ulkona tuulee ja on jäätävän kylmä. Eräänä aamuna herään pakkaseen. Unohdin laittaa illalla patterin päälle, mutten osaa antaa itselleni oikeutta valittaa. Minulla sentään on patteri. Minulla on koti ja mahdollisuus lämpöön. Onko sillä kerjäläisellä jonka ohitin eilisaamuna yhtä kylmästi kuin kaikkina muinakin viikonpäivinä?

Mun silmieni edessä avautuu maailma, jonka kuuluisi kiskoa mut pohjalle. Mun kuuluisi murskautua maailman painon alla. Mä näen, kuulen ja tunnen. Mä välitän. Paljon. Mutta samalla mä havahdun huomaamaan, että tää maailma on mulle arkipäivää. Että se mikä joskus tuntui niin kaukaiselta ja absurdilta on osa sitä ilmaa jota hengitän. Erilaisissa maailmoissa on erilaiset mittasuhteet. Kadulla rahaa kerjäävä raajansa menettänyt mies on Suomessa talvipäivän nälkäinen pikkulintu.



Lakkasin miettimästä kellä on oikeus olla onnellinen. Kellä on oikeus hymyillä ja nauraa. Ja sitä kellä ei ole, koska jollain toisella ei ole mahdollisuutta onnellisuuteen. Onnellisuus kuuluu kaikille. Hylättyihin taloihin, roskalavoille, limusiineihin ja hienostohotellien sviitteihin. Toiselle onnellisuus on rahaa. Toiselle rakkautta ja kolmannelle jotain ihan muuta. Mutta ei onnellisuuden lähde tee toisen onnellisuutta yhtään enemmän tai vähemmän arvokkaaksi. On helpompi tuomita kuin yrittää ymmärtää. Onnellisuus on kuitenkin jotain niin henkilökohtaista, ettei sitä voi arvottaa ulkoapäin. Ei ole vääränlaista onnellisuutta, vain ihmisiä erilaisine arvomaailmoineen ja maailmankuvineen. Sillä loppuen lopuksi kyse on vain siitä mitä sisimmässään tuntee. Onko ilmapallo puhkeamassa tuskasta vai järjettömästä määrästä rakkautta elämää kohtaan.

Ymmärsin myös sen, ettei oma onnellisuus koskaan ole pois toisen omasta. Että vaikka joku itkee mä voin silti antaa itselleni luvan hymyillä. Juosta kilpaa pitkin Beijingin katuja, taipua kaksinkerroin onnenkyyneleet silmissä ja nauraa niin paljon että on vaikea hengittää. Luoda maailmasta hieman paremman paikan, vaikken ketään hymylläni pystykää pelastamaan.