Kansalaisylpeys, kansalaisidentiteetti ja niiden puute

Alkaa olla se aika vuodesta, kun mun lukemieni blogien etusivut täyttyy suomalaisista joulumarkkinoista, Fazerin suklaalevyistä ja ruisleivästä. Kaikissa mun lukemissani ulkosuomalaisissa blogeissa ihmiset haikailevat suomalaisen joulun perään, sen oikean joulun. Suomessa, siellä missä kaikilla tuntuu olevan maailman rakkain koti. Mä oon lukenut vajaat kymmenen vuotta elämästäni ulkosuomalaisten blogeja ja sama kaava tuntuu toistuvan jokaisessa: joku haluaa palavasti muuttaa ulkomaille koska Suomi tuntuu niin kamalalta ja tylstältä paikalta elää, mutta sitten ulkomailla valaistutaan siitä miten hieno paikka Suomi on ja sitä ylistetään kaikille. Musta lammas täällä hei.

Ei liene mikään salaisuus että siitä lähtien kun mä lähdin Suomesta se tunne, että mulla on vaan parempi olla jossain muualla, on vahvistunut ja jatkaa vahvistumistaan sitä kauemmin mitä mä ulkomailla vietän. Ei ole kyse Suomesta ja siitä että mä kokisin siinä olevan jotain vikaa - päinvastoin - vaan siinä että mä en yksinkertaisesti koe että Suomessa eläminen ja suomalaisuus antaisi mun elämään sellaisia asioita joita mä koen tarvitsevani. Tosi monelle ihmiselle oma kansalaisuus on ulkomailla henkireikä, mutta mulle siitä on tullut paino: se leimaa mut ja synnyttää stereotyyppisiä käsitykstiä, joka on monesti johtanut mun suomalaisuuteni analysointiin. Miten mä voin haluta pois Suomesta? Miksi mulla ei ole ikävä sinne? Mikset sä kuulu Nordic Societyyn? Mut nähdään etusijalla suomalaisena, sen sijaan että olisin vaikka tyttö, joka on asunut Kiinassa - mikä mun mittapuulla määrittää mua paljon enemmän persoonana kuin se että mä oen sattunut syntymään tietyn valtion rajojen sisäpuolelle.

"Hei ootko sä Suomesta?" on lausahdus jota mä olen viimeisten kuukausien aikana kuullut paljon. Nyökkään, vaikka mun tekisi mieli lähinnä juosta. Suomalaisten ihmisten kerääminen ympärille on tarve, jota mä en ole koskaan ymmärtänyt. Mä oon aina ajatellut, että ulkomaille lähdetään nimenomaan siksi, että pystytään kohtaamaan erilaisia kulttuureja ja ihmisiä. Miksi sä muutat ulkomaille jos sä aiot kuitenkin rakentaa ystäväpiirisi suomalaisista? Tottakai ulkomailla asuminen antaa muitakin asioita kuin vain uusia tuttavuuksia, mutta mulle vieraiden kulttuurien kohtaaminen on ollut niin olennainen osa jokaista mun reissua ja ulkomailla asumista, että musta tuntuu käsittämättömältä miksi joku haluaisi viettää aikaansa vain suomalaisten kanssa kun on ympäröity niin kiinnostavilla ihmisillä ja ajatuksilla? Koti-ikävää se varmaan lievittää, varmaan tuntuu helpottavalta että on joku jonka kanssa voi keskustella omalla äidinkielellä ja jonka kanssa voi "jakaa saman tilanteen". Mä vain kokisin menettäväni älyttömän paljon viettämällä aikani suomalaisten kanssa - jollei kyseinen henkilö sattuisi olemaan todellinen sielunkumppani, jonka kanssa ajatusmaailmat oikeasti kohtaa.

"In Finland we...". Mun iho menee kananlihalle ja mä haluan huutaa, että älä lietso noita mielikuvia. Suomessa juodaan älyn älyttömästi. Suomessa kukaan ei halaa tai kosketa. Suomessa ihmiset on epäkohteliata. Suomessa on kylmä ympäri vuoden. Suomessa kukaan ei puhu tuntemattomille. "Jasmin are you sure you're Finnish?" on toinen lausahdus jota mä kuulen kun mä tallailen jonkun kanssa käsi kädessä, jään asuntolalle muiden lähdessä bilettämään ja hytisen vaikka mulla on päällä kolme villapaitaa. Ehkä se on juuri noiden mielikuvien lietsonta, suomalaisuuden lietsonta, joka on ajanut mut vielä kauemmas mun "suomalaisuudestani". Suomessa mä tunnun eläväni omassa pienessä kuplassani: musta ei tunnu siltä että mä kuulun joukkoon. Ulkomailla ollessani mä en puolestaan täytä niitä suomalaisuuden stereotypioita. Mä en ikävöi saunaa, suomalaista ruokaa tai suomalaista kulttuuria näin yleisesti ottaenkaan. Mä vaan mukaudun aina paikalliseen kulttuuriin ja kulttuurista riippuen popsin illalliseksi joko makaroonilaatikkoa, nuudeleita tai cauliflowercheeseä näin kärjistäen, ja se on mulle ihan fine. Mun suomalaisuus tuntuu olevan kuitenkin monelle se asia, mikä mut ensisijaisesti määrittää. Mulla oli Kiinassa kaveri, joka ei koskaan vastannut muiden ihmisten kysymyksiin siitä mistä se oli kotoisin. Mä päädyin lopulta kysymään miksi kyseinen henkilö oli niin tiukasti sitä ajatusta vastaanj ja mies kysyi multa, kuinka paljon se määrittää häntä ihmisenä ja erityisesti persoonana, minne maailman nurkalle hän on sattunut syntymään. Kaveri oli asian ytimessä.

Totta on, että tosi iso osa asioista, joita mulla tällä hetkellä on, on suoranaista johdannetta siitä, että mä olen sattunut syntymään Suomeen. Mulla on länsimaalaiset arvot ja käsitys sellaisista asioista kuin tasa-arvo ja ihmisoikeudet, jotka ei tosiaan ole itsestäänselvyyksiä monessa paikassa ympäri maailman. Mulla on mahdollisuus koulutukseen pitkälti siksi, että mä olen syntynyt Suomessa ja valtio tukee mun opiskeluja rahallisesti. Mä olen etuoikeutettu, eikä mun tarvitse huolehtia samalla tapaa kuin monet mun itä- ja etelä-eurooppalaiset kaverit, jotka ei tiedä pystyykö ne opiskelemaan vuoden vai kaksi, koska niillä ei yksinkertaisesti ole varaa eikä valtio takaa heille lainoja. Noiden asioiden nojalla mun pitäisi kaiketi kiljua ilosta ja ylistää Suomea päästä varpaisiin. Kuten mä aiemmin sanoin, Suomessa ei ole mitän vikaa ja mä olen kiitollinen monesta asiasta mitä se on mun elämääni tarjonnut. Mä en kuitenkaan vain koe oloani siellä yhtä hyväksi kuin muualla.

Mutta sulla on perhe ja kavereita Suomessa, eikö sulla ole ikävä niitä? Tosi monet yrittää perustella, että mun pitäisi lähteä lomilla x ja y Suomeen, koska mun perhe ja kaverit asuu siellä. Ongelma vaan sattuu olemaan, että noilla perusteilla mä voisin lähteä aika moneen maailmankolkkaan. Kavereita multa löytyy jotakuinkin jokaiselta mantereelta ja Kiinassa mulla on jopa perhe. Joo, ehkä se ei ole verrattavissa siihen "oikeaan perheeseen", mutta toisaalta miten mun pitäisi arvottaa, että mun suomalaisten kavereiden näkeminen on tärkeämpää kuin vaikka saksalaisten, erityisesti siksi että mä kuitenkin käyn Suomessa ainakin kerran vuodessa kun mulla on puolestaan monia kavereita, joita en ole nähnyt kertaakaan Kiinasta lähdön jälkeen. Ongelma on lisäksi se, että mulla ei ole ikävä Suomea. Mulla ei ole ollut ikävä Suomea sen jälkeen kun sieltä lähdin ja ainoat syyt, miksi mä koen että mun on siellä käytävä ovat yksinkertaisesti pakko ja syyllisyys, mitä mun perhe tykkää usein lietsoa sen suhteen että "sun isovanhemmat alkaa olla aika vanhoja jo" ja "kyllähän mun olisi pitänyt arvata että sä taas ajattelet vain omaa itseäsi etkä kaikkia ihmisiä täällä Suomessa lähtiessäsi taas reissuun".

Siinä missä mulla ei ole suurempaa ylpeyttä sen suhteen että mä olen suomalainen tai pohjoismaalainen, mä kannan yllättävän paljon ylpeyttä Kiinaa kohtaan. Se ei ole ehkä millään lailla rationaalista ottaen huomioon että kiinalaiseksi mä en miellä itseäni millään muotoa ja mä tiedostan että asiat on yleisesti ottaen aika paljon huonommin Kiinassa kuin Suomessa. Mä koen kuitenkin itseni beijingiläiseksi paljon enemmän kuin suomalaiseksi. Jo asuessani Kiinassa, kun joku moitti jollain muotoa Beinjingiä mulla oli taskussa tuhat ja sata puolustuspuhetta mun kotikaupungille. Länsimaihin palatessani asia on vain vahvistunut ja mä oon ahkerasti korjaamassa ihmisten ajatuksia ja mielikuvia Kiinasta elämän jokaisella saralla. En mä osaa selittää, miksi Kiina tuntuu aiheena niin paljon henkilökohtaisemmalta kuin Suomi, mutta toisaalta, tuskin kukaan ulkomailla vuosia asunut osaa sen kummemmin perustella miksi suomalaisuus on heille paljon isompi osa elämää kuin vaikka saksalaisuus tai amerikkalaisuus. Skotlannissa mä oon asunut noin kolme kuukautta eli luonnollisesti mulla ei ole ehtinyt vielä syntyä kovin syvää sidettä, mutta mä silti painotan jokaiselle opiskelevani nimenomaan Skotlannissa, en Englannissa enkä Britanniassa (vaikka Britanniaahan tässä maantieteellisesti ollaan) siinä missä mulle on yksi ja sama oonko mä jollekin henkilölle suomalainen, pohjoismaalainen vai skandi - oon tainnut joskus olla norjalainenkin. Skotlantilaisuus viehättää mua kovin, eli katsotaan miten kovaa ylpeyttä mä tunnen tätä maailmankolkkaa ja kansaa kohtaan parin vuoden päästä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Siltä varalta että joku jaksoi lukea tänne asti kuulisin mieluusti muiden ajatuksia ja kokemuksia asiasta. Varsinkin siksi, koska musta tutuu että tökin jonkinlaista tabua olemalla suomalainen, joka ei rakasta sydämensä pohjasta armasta isänmaataan.

Sori että tylsyytän kaikkia pelkällä tekstillä. Yritän laittaa jotain kuvallisesti rakentavaa juttua ensi viikolla.

Ajatuksia

Viikonloppuna satoi lunta. Se satoi valkoisena, mutta kasteli mut päästä varpaisiin kun kävelin pimeässä kohti kotia. Sunnuntai aamuna maa oli valkoinen. Lammikon päällä oli ohut kerros jäätä ja pakkasen kangistamat lehdet raksahtelivat jalkojen alla kun kävelin puiston poikki kirjastolle. Tuntuu utopiselta ajatella, että vain viikko sitten vietin iltapäivän meressä metsästäen aaltoja, yrittäen lukea missä ne rikkoutuvat ja etsien sitä yhtä, jonka yllä mä ratsaisin kohti rantaa. Istuttiin lautojen päällä meressä ja katseltiin kun taivas värjäytyi tuhansiksi oranssin ja punaisen sävyiksi auringon kadotessa hiljaa horisonttiin. Puolentoista viikon takainen länsi-Skotlannin matka tuntuu sitäkin kaukaisemmalta, puhumattakaan sitä edeltäneestä ystävän vierailusta. Aika juoksee niin käsittämättömän kovaa. Musta on käsittämätöntä että kolmen viikon päästä ensimmäinen lukukausi mun yliopisto-elämästä on takana.

Mä olen lumoutunut yliopiston maailmasta. Siitä ihmisten kirjosta mitä se kätkee sisälleen. Istuttiin viime yönä taas rannalla nuotion äärellä. Aallot iskivät rantaan kun jokainen lausui vuorollaan runoja. Jotkut lauloivat, eräs poika soitti puisella huilulla sävelmiä, joita kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut. Tuntui että mä olisin jossain paljon kauempana kuin Skotlannin itä-rannikolla. Mun mielikuvat on muuttuneet aika radikaalisti kolmen kuukauden takaisista. Silloin mä pelkäsin kuollakseni josko kohtaisin ketään, jolla olisi samanlaista paloa maailmaa kohtaan, sellaisia ihmisiä jotka olisi kiinnostuneet tekemään samoja asioita, sellaisia joiden päät täyttyivät samanlaisista ajatuksista kun minun. Nyt kolme kuukautta myöhemmin voin sanoa kohdanneeni monia, joiden ajatusmaailmat ovat oikeasti sykähdyttäneet. Ihmisiä jotka janoaa tietoa, halua tehdä muutoksia, mutta silti ihmisiä jotka tiedostaa oman rajallisuutensa. Älykkäitä ihmisiä, maailmasta ja sen kohtalosta kiinnostuneita. Sellaisia joita ehkä pelottaa vähän samalla tavalla kuin mua mihin tää maailma on menossa. Ensimmäistä kertaa Euroopan rajojen sisällä, mä istun samaan pöytään neljältä mantereelta kotoisin olevien ihmisten kanssa, joilla on kaikilla tosi erilaisia mutta myös tosi kiinnostavia ajatuksia elämästä. Vaikka mun tarvetta juosta ja tutkia maailmaa on vaikea sammuttaa, on musta helpottavaa että silloin kun on oltava paikoillaan, maailma voi silti olla näin lähellä mun ympärillä.

Toisaalta musta tuntuu, että se pistää mun pääni vain enemmän sekaisin. Mä muistan joskus lueskelleeni ihmisten ajatuksia siitä, miten yliopisto kehittää kykyä ajattelua ja tehdä päätöksiä. Musta se tuntui silloin utopistiselta ajatukselta. Miten mun ajattelukyky voi kehittyä ja mitkä on sellaisia päätöksiä, mitä pystyäkseni punnitsemaan mun täytyisi käydä vuosia kouluja? Ensimmäiseen en osaa vastata, jälkimmäiseen kyllä. Mä kirjoitin esseen kehitystyöstä ja kuka kehitysprojekteista hyötyy. Mun vaaleanpunainen maailmankuva mureni jälleen, mutta sen lisäksi mulle heitettiin eettisiä kysymyksiä, joihin en usko koskaan pystyväni vastaamaan. Onko hyväksyttävää, että valtio lähtee kehittämään energiateollisuuttaan uusituvien energiamuotojen varaan, jos se tuhoaa samalla sademetsiä ja johtaa etnisten kansojen, tuhansien ja taas tuhansien ihmisten, pakkosiirtolaisuuteen, joka johtaa työttömyyteen, köyhyyteen ja lukemattomiin sosiaalisiin ongelmiin? Miten kellään on oikeus johtaa toisen elämä tuollaisee ahdinkoon, vaikka alkuperäinen tarkoitusperä olisikin hyvä? Politiikan tutoriaalissa meille annettiin neljä suunniteltua kehitysprojektia tulevalle vuodelle, mutta taloustilanteen takia meidän tuli leikata budjetista pois puolet tai korottaa veroprosenttia, jotta projekteihin saataisiin enemmän varoja. Meidän olisi pitänyt tehdä päätös karsia huonoista taustoista tulevien lasten koulutuksesta, vanhusten lääkehuollosta, vähävaraisten äitien tuista, ulkoisesta ja sisäisestä turvallisuudesta tai hyvinvointipalveluista. Miten kukaan pystyy tekemään tuollaisia päätöksiä? Miten kukaan voi arvottaa toisen elämän toisen edelle - päättää että lapsi tarvitsee rahoitusta enemmän kuin vanhus tai toisinpäin? Musta on käsittämätöntä, että joku pystyy ryhtymään poliitikoksi. Miten kellään on niin paljon henkistä voimaa, että se pystyy kamppailemaan tuollaisten kysymysten kanssa päivittäin?

Kolmen viikon päästä kokeet on jo ohi. Mua tuskastuttaa lukea, vaikka mä oon pikkuhiljaa alkanut tyytyä kohtalooni istua kirjastossa kahdeksan tuntia päivää lukemassa, purrut hammasta sen suhteen että mä en vain lue englanninkielistä asiatekstiä yhtä nopeasti kuin natiivipuhuja. Sanakirjan käyttö on radikaalisti vähentynyt mutta koska tekstien sisältö on luokkaa "subjugation is posited as an inevitable outcome of inherent racial difference", menee mulla älyttömästi aikaa pelkästään asian sisäistämiseen. Ja siihen että googletan mitä se subjugation nyt taas tarkoittikaan. Ehkä mä parin vuoden jälkeen olen vihdoin siinä pisteessä, että pystyn lukemaan artikkelin kahden tunnin sijaan yhdessä tai oppikirjan kappaleen kahdessa neljän sijaan.

Kaksi tarinaa nuotioista meren rannalla

On kirkas yö. Majakan valot välähtelevät meidän selkiin kun kiipeämme alas nurmikkoista rinnettä. Se on yökasteesta märkä ja liukas. Luullaan saapuvamme rannalle, mutta nurmikentän alapuolella aukeaakin kallioiden ja kivikoiden maisema, jota pitkin me lähdetään taskulamppujen valossa tarpomaan. Istutaan lopulta alas kalliossa olevan massiivisen kuopan ympärille ja vietetään siellä pimeydessä tunnin verran. Tuuli puhaltaa kylmänä mereltä, eivätkä liekit ole tarttua kosteaan puuhun laisinkaan. Eivät oikeastaan niihin kuiviinkaan. Nuotio syttyy lopulta kun sinne kaadetaan puoli pullollista sytytysainetta. Mä aina unohdan miten helppoa voi vaan olla, sen miten lämpimiä ihmiset täällä on. Mä en tuntenut sieltä nuotion ympäriltä kuin yhden ihmisen, mutta illan aikana mun mieleen kasautui joukko uusia nimiä ja kasvoja. Joku asui viiden kilometrin päässä musta Suomessa, mutta ei oltu koskaan tavattu. Jollain toisella oli sama syntymäpäivä, pääaine ja societyt. Mulla oli sellainen tunne että suuremmalla osalla porukasta tietynlainen elämännälkä. Tuuli puhalsi liekkien savua meidän silmiin kun ruohoiseen rinteen laelta alkoi kuulla karjuntaa ja sieltä juoksi meidän joukkoon viikinki. Se toi meille kaikille munkkeja. Mun on vaikea kuvailla sitä kauneutta, mikä syntyi kun tuuli puhalsi vauhdilla ohuita pilviä taivaan halki, kuinka kuu ja tähdet loistivat kirkkaampina kuin koskaan kuluneiden kahden kuukauden aikana ja kuinka kuu loi säteensä meren tyrskyihin, jotka iskivät tummia kallioita vasten. Ja kun mietin sitä utuista valoa, joka paistoi kaukaa kaupungista ja niitä laivojen valoja kymmenien kilometrien päässä rannasta, joka loistivat meidän silmiin vain pieninä valopisteinä.

Saavutaan kylään yhdeksän jälkeen aamulla. Auringon kuuluisi olla jo korkealla taivaalla, mutta jostain syystä horisontin yläpuolella olevat pilvet heijastavat valoa niin, että auringonnousu näyttää kestävän koko päivän. Meillä on hassu seurue. Paljon kumisaappaita ja kalastushaavi. Me hypitään laskuveden paljastamilla kallioilla ja seurataan poikaa, joka tunnistaa syötävät levät ja osaa irroittaa simpukat kalliosta niitä rikkomatta. Se tuli tänne etsimään ruokaa, me muut lähinnä seikkailemaan. Noustaan kielekkelle jyrkkiä polkuja, joita kiivetessä joutuu pitämään ruohomättäistä kiinni. Mä tarraan nokkoseen ja mun sormia kirvelee. Löydetään itsemme pellolta, jolta sato on jo korjattu, mutta heinäpaalit jätetty vielä kuivumaan. Mun nilkat naarmuuntuu kun juoksentelen avoimella pellolla katkaistujen viljankorsien keskellä ja etsin paalia jonka päälle voisin kiivetä.

Päädytään jonnekin kaukaiselle rannalle. Heitetään tavarat kivikkoiseen maahan ja pinotaan meren rannalle tuomista haloista nuotio. Se syttyy hetkessä ja luo lämpöä kesän viimeisiin päiviin. Joku lähtee metsästämään ruokaa, mutta mä käperryn makaamaan siihen nuotion viereen lämpimään. Joudun pakenemaan kun tulen keskelle heitetty, kattilan alustaksi tarkoitettu kivi alkaa räjähdellä lämmön vaikutuksesta. Kattilassa, joka pysyy hädin tuskin pystyssä, porisee valkoviinin joukossa simpukoita. "Meidän omenat tulee Uudesta-seelannista, vaikka niitä kasvaa jokaisen taka-pihalla". Niin se sanoo heittäessään kattilaan vielä muutaman kotilon. Kaikki on niin lähellä kun sille osaa avata silmänsä. Me istutaan siellä vielä tulen sammuttua. Pidellään käsissämme tulen lämmittämiä kiviä ja joku piirtää meistä kuvaa. Päätetään kirjoittaa yhdessä pullopostia. Pullon sisälle päätyy muisto tästä päivästä yhdeksällä eri kielellä. Heitetään se alas kielekkeeltä ja toivotaan, että se löytää tiensä jonnekin kauas.


Meri ja nuotiot rannalla tuntuu olevan mun juttu juuri nyt. Ja savunhaju vaatteissa. Siitä tykkään enkä tunnu pääsevän eroon. Kuvat on jälkimmäiseltä nuotiopäivältä, joka oikeastaan tapahtui viikkoja ennen ensimmäistä. Aika on vaikea käsite enkä mä oikein ymmärrä sitä.

***

Mä oon hukkunut töihin kuluneet viikot, eikä vieläkään tunnu helpottavan. Mulla on ensi viikolle 3000 sanaa kirjoitettavana, tai no tuhat uupuu enää, sekä esitelmä, jonka eteen yksikään ryhmäläisistä ei vielä toistaiseksi ole laittanut tikkua ristiin. Mä herään aamulla lukemaan, pakkaan eväät ja lähden luennoille. Niiden jälkeen mä istun kirjastossa niin pitkään että on pimeää ja mun vatsa alkaa kurnimaan. Mun rima on edelleen korkeammalla kuin suurimmalla osalla täällä kohtaamistani ihmisistä, mutta oon onneksi tavannut vihdoin myös ihmisiä, jotka on täällä sitä opiskelua eikä bilettämistä varten ja jotka tekee kurssien eteen niin paljon töitä kuin on mahdollista.

Vaikka mä kuljen nenä kiinni kirjoissa suurimman osan päivistäni, mua silti vähän stressaa miten mä tuun lopputenteissä pärjäämään. Kiinnostaisi nimittäin lähteä ensi vuonna taas maailmalle! Saas nähdä miten käy, mulla kun on mahdollisia vaihtoyliopistoja tasan viisi kappaletta ja paikkoja on aika rajoitetusti.