Lochnagar

Mä yritän aina toisinaan lattaa maailman kauneutta järjestykseen. Epäonnistun. Toisinaan erehdyn luulemaan, että mä olen nähnyt sen kaikista kauneimman maailmassa, kauneimmat vuoret ja sinisimmän taivaan. Sitten mä löydän jotain vielä kauniimpaa ja sinisempää. Mä olin kuullut satoja tarinoita ja nähnyt tuhansia kuvia Skotlannin luonnosta, mutta yksikään niistä ei osannut valmistaa mua millään tasolla siihen mitä mulla oli edessä. Kertomaan siitä miltä tuntuu kävellä Skotlannin highlandeilla, kun tuuli puskee läpi jokaisen raajan ja pilvet koskettavat sun kasvoja. Miltä tuntuu kun aurinko maalaa maiseman tuhansilla väreillä ja sä tunnet itsesi satukirjan hahmoksi seikkailemassa jossakin kaukana, kaukaisessa maassa, jossa maa on kirjava kanervasta ja sammaleesta, ja jossa vesiputoukset virtaa tummien kallioiden välissä.

Me käveltiin kaksikymmentä kilometriä sinä päivänä. Läpi vihreiden sammalmättäiden täyttämien metsien, puuttomien vuorenrinteiden ja huippujen karuttomien kivimaisemoiden. Istuttiin järvien rannalla syömässä eväitä ja jotkut syöksyivät uimaan hyisen siniseen veteen. Kaikista korkeimmalla huipulla tuuli niin kovaa, että jos olisin hypännyt tuuli olisi tarttunut muhun ja puhaltanut mut alas laaksoon - siltä musta tuntui. Silti joku kiipesi vielä kaikkia muita korkeammalle, ylös yksinäiselle kivelle ja huusi sieltä. Ääni hukkui tuuleen.

Skotlantilaiset itikat puri mun ihon vereslihalle ja punaiset jäljet mun käsissä pysyi viikkoja. Mun kaksi kokoa liian suuret lainalenkkarit hiersi mun jalat rakoille, kun me seurattiin joukkiota tietämättä yhtään minne matka vie ja kauanko se kestää. Jalkoja särki ja loputtomissa ylämäissä oli vaikea hengittää, mutat siellä oli hyvä olla. Mun keho ja mieli huusi että mä tarvitsen tätä, seikkailuja ja fyysistä rasitusta. Kaksikymmentä kilometriä myöhemmin bussi käynnistyi ja me nukuttiin koko matka takaisin Aberdeeniin.

Tällä hetkellä Lochnagar on muisto vain. Mä makaan mun huoneessa flunssassa ja yritän tehdä jotain muuta kuin maata sängyssä. Perjantai-aamuna oli hutera olo, mutta pakkohan mun oli pääni jokaiseen tarjolla olevaan aktiviteettiin työntää. Eilen se sitten kostautui tajuttoman kurkkukivun merkissä ja koska meidän vedenkeitin sanoi myöskin itsensä irti eilisaamuna sain koputella aika monta ovea läpi teen toivossa. Tänään pää on täynnä räkää, iskisiköhän se kuume sitten huomenna?

Mä yritän kirjoitella enemmän mun yliopisto-elämästä ensi viikolla. Oletuksena on, että saan ennen sitä kahlattua läpi kaksi ensimmäistä lukua mun politiikan oppikirjasta. Voi mennä aika tiukille. Sanonpahan vaan ettei ollut helpoin ainevalinta sanaston puolesta!

Freshers week

Mun käytävällä asuu 41 ihmistä, joista olen tavannut ehkä puolet. Nimetä osaan kymmenen. Yksi on skotlantilainen, kaikki muut ulkomailta. Sanon hei jokaiselle vastaantulijalle ja mietin olenko esitellyt itseni. Jokainen keskustelu alkaa samoilla sanoilla, kysymyksillä siitä mistä tulet ja mitä opiskelet, mihin societyihin olet ajatellut liittyä ja mitä sports clubeja olet kokeillut. Tuntuu kuin olisin jälleen kaakkois-Aasiassa. Paitsi että siellä mulla oli vain loputtomasti aikaa. Täällä se tuntuu loppuvan kesken jokaikinen päivä.

Oon juossut BBQ:issa, lukemattomissa societyjen tapaamisissa ja tanssinut ceilidhia sirkusteltassa. Oon käynyt surf clubin uimatestissä, kokeilemassa jujitsua ja hyppinyt valtavilla trampoliineilla. Oon seikkaillut rannalla, eksynyt tuhat kertaa kampuksen samannäköisten talorivien keskelle ja kävellyt lukemattomien puistojen ja puutarjohen halki. Oon jonottanut tuntitolkulla virallisia asioita varten, joutunut valitsemaan kurssini uudestaan, tullut ei-valituksi mandariinin kurssille ja pelännyt mun tutoria. Oon maalauttanut kasvoni kauniilla väreillä ja syönyt mahani täyteen ilmaista jäätelöä ja pizzaa. Mun lattia hukkuu flyereihin ja muovipusseihin enkä mä osaa päättää mihin aktiviteetteihin haluan vapaa-aikani käyttää.

Tänään satoi ensimmäistä kertaa viikkoon. Yritin hetken kunnostaa polkupyörää sateessa, mutta luovutin. Tulin syömään currya, jota valmistin eilen vahingossa neljän hengen tarpeisiin. Olisin halunnut mennä kokeilemaan sirkusta, mutta tapaaminen oli ulkona - ensi viikolla sitten! Toivottavasti sade lakkaa pian, mä lähden nimittäin huomenna vaeltamaan Lochnagariin!

Mun luennot alkaa ylihuomenna ja mun lukujärjestys huutaa tyhjyyttä. Mulla on parhaimmillaan kaksitoista tuntia ohjattua opiskelua viikottain, heikoimmillaan vain kahdeksan. Mua vähän jännittää miten mun itsekuri riittää itsenäiseen opiskeluun, mutta toisaalta mä oon ihan äärettömän innostunut mun kursseista! Espanjan ja mandariinin poisjäänti raastaa sydäntä, mutta luulen antropologian, maailmanpolitiikan, latinalaisen amerikan kulttuurihistorian kuin globaalin maailman kurssien paikkaavan ne aukot.

Englanti

Sataa. Satoi. Silloin reilut kaksi viikkoa sitten Englantiin saapuessani satoi lähes jokainen päivä. Muutin kahdeksi viikoksi taloon jonnekin Lontoon eteläpuolelle. Sellaiseen rakkautta ja onnellisuutta hehkuvaan, sellaiseen suloiseen ja hassuun taloon joka seisoi rivissä kaltaistensa kanssa. Mulla oli siellä tosi hyvä olla. Mä heräsin aamulla sateen ropinaan ja istuin useita iltapäiviä pelaten shakkia ja katsellen elokuvia. Joskus auringon näyttäytyessä uskaltauduttiin ulos. Kävelemään ympäri pientä kapunkia ja sitä ympäröiviä metsiä, tai pyöräilemään kauemmas kukkuloille. En osannut koskaan vastustaa donitseja, joita sai punnalla neljä kappaletta. Tai sipsejä joista halusin kokeilla kaikkia eri makuja. Mun pistorasiamuuntaja ei toimiut ja kaikki elektroniikka unohtui huoneen nurkkaan lojumaan, mutat se ei haitannut menoa. Ei mulla ollut aikaa millekään muulle kuin elämälle mun silmieni edessä.

Mä rakastuin lattiamattoihin, niihin pehmeisiin ja lämpöisiin joihin voi upottaa jalkansa. Mä ihastuin ruokaan; leivonnaisiin, kasvisruokavalikoimiin marketeissa ja ihan siihen arkiseen cauliflower cheeseen, josta tuli yksi mun lempiruoista ikinä. Epäonnistuin kylmien ja kuumien hanojen käytössä enkä osannut ymmärtää miksi astiat pestään rätillä. Enkä sitä miksei pesuainetta huuhdottu pois vaan astiat kuivattiin ja ladottiin suoraan kaappiin. Unohdin aina katsoa oikealle katua ylittäessäni enkä hahmottanut punnan ja euron suhdetta. Mä olin tavallaan aika yllättynyt siitä miten erilaista elämä voi olla näin lähellä. Mutta toisaalta, onhan se erilaista ihan missä talossa tahansa, ihan vaikka siinä naapurissa Suomessa.

Kävin mun etelä-Englannin viikkojen aikana hengittämässä ensimmäistä kertaa Brightonin meri-ilmaa. Kävelin pitkin Lontoon katuja ensimmäistä kertaa viiden vuoden tauon jälkeen ja menin katsomaan dinosauruksia. Opin pelaamaan shakkia. Oon oppinut leipomaan skonsseja, syönyt crubmlea ja käynyt poimimassa karhunvatukoita ensimmäistä kertaa elämässäni. Oon pyöräillyt ympäri lähialueen suloisten pikkukaupunkien, ihaillut maisemia kaupunkeja ympäröivien kukkuloiden huipulta ja nähnyt suurimpia puita ikinä. Oon viettänyt kahdet syntymäpäivät, leiponut vegaanisuklaakakun ja syönyt intialaista noutoruokaa. Ja käynyt longboardailemassa - sitäkin ensimmäistä kertaa koskaan.

Mun ensimmäiset Englannin viikot oli ihania ja olin ihan murtunut kun tuli aika hypätä pohjoisen bussiin. Ihastuin mä kuitenkin myös pohjois-Englantiin. Lancasteria ympäröiviin maaseutuihin ja Lake Districtin kuvankauniisiin maisemiin. Viimeiset pari päivää oon viettänyt Glasgowssa ja parin tunnin päästä on vihdoin aika hypätä Aberdeenin bussiin. Tänään mä muutan. Ja mua jännittää ihan tosi paljon.