Maailmassa on hyvä olla

Ulkona sataa. Oon pyörinyt koko päivän sängyssä tekemättä mitään. Mä en osaa oikein olla. Hyvästelin pari päivää sitten mun reissutoverin jota parempaa saa hakea ja viikon päästä lennän takaisin Suomeen - päätös tuli tehtyä aika yhtäkkiä ja yllättäen. On vähän tyhjä olo. Hämmentynyt olo. Sateisina päivinä on paljon aikaa pohdiskella elämää ja maailmaa. Ne hämmentää mua sitä enemmän mitä mietin. Palaan ajatuksissani takaisin kolmen viikon päähän. Bratislavan rautatieasemalle ja sieltä alkaneelle eteläisen Slovakian, Budapestin ja Kroatian rannikon kattaneelle reissun osiolle. Mä kerron aika usein miten onnellistaa aikaa jokin aikaväli mun elämässä oli. Viimeisten kolmen viikon aikana mä hymyilin ja nauroin taas enemmän kuin koskaan. En käynyt läpi samanlaisia maailmaa mullistavia ajatusryöppyjä kuin aiemmin tänä vuonna Aasiassa, mutta onnellinen olin. Ihan käsittämättömän onnellinen.

"Sie ist Bella", toteaa kolmivuotias saksalaistyttö kantaen pienenpientä kissanpentua kovakouraisesti ympäri farmin ulkokeittiötä. Siellä slovakialaisella farmilla viiden kilometrin päässä lähimmästä kylästä mä asustelen. Laaksot, kukkulat ja pellot jatkuu silmänkantamattomiin eikä puoliakaan karttojen poluista ole olemassa. Eksytään metsiin ja pelloille. Mun päässä on kukkaseppele. Peltojen keskellä on järvi jonka vesi on niin jäätävän kylmää että vietän pinnan alla vain sekuntteja. Ja ehkä myös siksi että järven jättimäiset kalat hyppivät jatkuvasti halkoen äänekkäästi veden pintaa. Päivä loppuu kun aurinko laskee, sillä trailerissa jossa me nukutaan ei ole sähköä. Eikä ikkunaverhoja jonka ansiosta meidän päivä alkaa usein aamu viideltä. Kävellään joka päivä kylään ostamaan jäätelöä ja vietetään iltapäivät frisbeetä heitellen ja nurmikentillä loikoillen.

Budapest on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se on massiivisen suuri ja täynnä elämää oleva vanhojen rakennusten riveihin sekä satoihin museoihin, kirkkoihin ja gallerioihin hukkuva viidakko, jossa haluaisin olla eksyksissä viikkojen verran. Kiivetään kukkulalle josta näkee yli kaupungin. Syödään jäätelöä ihan joka päivä. Keskustan katedraali on niin massiivinen, että sen sisälle voisi ahtaa kaikki kotikaupunkini kirkot eikä se silti tulisi täyteen. Huomaan hukanneeni pankkikorttini. Kävellään kymmeniä kilometrejä päivittäin ja mun jalat on ihan rakoilla, mutten hetkeksikään osaa lakata ihastelemasta paikan kauneutta. Juoksen suihkulähteen halki - kahdesti saman päivän aikana. Aamiaiseksi on mansikoita ja jäätelöä vuoteessa. Illalla kivutaan parvekkeelle katsomaan kuinka aurinko laskee Budapestin kattojen taa.

Meillä on oma pieni talo Kroatiassa. Se on pienessä kylässä Zadarin eteläpuolella ja siellä on yhtä vähän elämää kuin asukkaita, mutta mä pidän siitä. Meri on kymmenen metrin päässä ja vesi niin turkoosia, että se häikäisee. Siellä jokainen päivä on holidayday. Päivä jolloin vain ollaan. Heitetään reppu selkään ja yritetään päättää mistä kohtaa hypätään meren syleilyyn. Rannat on tässä maassa kiveä tai sitten niitä ei ole laisinkaan, mutta se ei haittaa. Jos silmät uskaltaa avata vedenpinnan alla on siellä uusi kaunis maailma. Kävellään satamassa satojen purjeveneiden keskellä ja syödään mansikoita meren rannalla. Mietin kaikkia niitä vanhuksia jotka muuttavat eläkepäivillään aurinkoon ja nyt ehkä ymmärrän. Jokaisen päivän ei tarvitse olla hurja seikkailu, mutta jokaisena päivänä voi herätä auringonpaisteeseen valtava hymy huulillaan.

Matkustetaan horisontissa näkyville vuorille. Vaelletaan. Käydään katsomassa vesiputouksia jotka näyttävät kuin ne olisivat toisesta maailmasta. Heittäydytään meren aaltojen syleilyyn. Nukutaan teltassa ja syödään leipää viikon verran. Katsellaan iltaisin lahden toiselle puolelle syttyviä kaupunginvaloja. Pelataan korttia joka päivä. Nauretaan. Hymyillään. Pyörähdellään piruetteja kaupunkien kaduilla. Nautitaan elämästä. Täällä on hyvä olla. Maailmassa on hyvä olla.