Hevosen vuosi

Kiinalaiset ovat kadonneet kaupungista. Metro on ruuhka-aikana tyhjääkin tyhjempi ja katujen ihmisvirta on pudonnut kolmannekseen tavallisesta. Täällä on vain turisteja. Muutama työnsä takia paikkakunnalle jäänyt sekä joukko aitoja beijingiläisiä. Sellaisia joiden juuret ulottuvat kaupungissa sukupolvien taa.

Raketit ovat paukkuneet putkeen jo viikon verran. Hevoset ovat vallanneet niin markettien hyllyt, julkiset paikat kuin päivittäistavarat. Ruokakauppaan täytyy jonottaa sisään. Ovenpieliin on teipattu onnentuojat ja kaupunki hukkuu punaiseen väriin. Ei voi erehtyä siitä että jotain on meneillään. Tunne on sama kuin joulunaluspäivinä Suomessa. Vaikka juhla vietetään sisätiloissa tuttujen kasvoilla vuorattuna se henkii lämpöä ja odotusta ulkopuolelle. En viettänyt joulua enkä uskoisi vuoden vaihtuneen jossen tietäisi paremmin. Nyt on kuitenkin aika juhlia.



Mä lähden huomenna isovanhemmille. Vietin siellä jo kaksi yötä ja mietin miten on mahdollista että kaikki mummilat ovat ihan samanlaisia. Isovanhempien luona vietetään juhlan tärkein hetki. Vuodenvaihde. Kolmannenkymmenennen päivän koittaessa käärme väistyy hevosen tieltä. Toivottavasti mun hevosen vuodesta tulee yhtä jännittävä kuin vuoden ennustukset antavat ymmärtää.

Tasapuolinen etukäteinen uudenvuodentoivotus kaikille. Mutta erityisesti niille joiden kiinalainen horoskooppi on hevonen. Tää on teidän vuotenne!

Kodittomuudesta

Joulukuun puolivälissä ajauduin tilanteeseen, ettei mulla ollutkaan yhtäkkiä mitään paikkaa mihin mennä. Eräänä aamuna kävelin paikkaan jota kutsuin kodiksi, kaksi tuntia myöhemmin raahasin puolessa tunnissa pakatun omaisuuteni pois huoneista, joissa olin viettänyt viimeisen kuukauteni. Kannoin laukkuni toimistolle ja pakkasin kangaskassiin kaiken mitä seuraavan vuorokauden sisällä tarvitsin. Sitten vain olin.




Liike on viehättänyt mua niin kauan kuin jaksan muistaa. Se ettei tarvitse olla paikallaan. Että voi antaa elämän kuljettaa täydellä painolla. Kun mä lähdin mulla ei ollut mitään paikkaa mennä. Päätin elämän antaa heitellä. Antaa vallan sille liikkeelle. Ja sille kiehtovalle sanalle kodittomuus. Sille ettei kuulu yhtään mihinkään.

Kirjauduin ulos hostellista kolmen ensimmäisen yön jälkeen. Sen jälkeen heräsin jokainen aamu vailla tietoa siitä missä viettäisin sauraavan yöni. Muuttamisen viehätys alkoi rakoilla kun sairastuin. Päivää ennen joulua istuin kolme tuntia sairaalassa. Palasin hostelliin yhdeksi yöksi kuumehouruissa. Seuraavana päivänä lähdin taas. Kavereiden lukuisat sohvat ja kaikki ne paikat joihin ajauduin jotta voisin vain olla jossakin. Joka päivä kävin vaihtamassa laukkuni sisällön, valitsemassa kaksi kiloa esineitä joita elämälle tarvitsin. Jotkut päivät olivat rankkoja. Toisina päivinä nauroin ajatukselle siitä ettei mulla ollut kotia. Kun sain sängyn alleni nukuin väistämättä kellon ympäri.



Mä olisin voinut helposti rahoittaa yöni hostelleissa, nukkua valkoisten lakanoiden välissä lämmitetyissä huoneissa. Toisinaan teinkin niin. Kolmen aterian sijaan nautin yleensä päivässä yhden, mutta mun ei koskaan tarvinnut pakon sanelemana olla nälissään. Kodittomuus oli mulle tietynlainen vaihtoehto. Mulla ei ollut mahdollisuutta osoitteeseen ja ovikoodiin mutta olisin voinut rakentaa pesän väliaikaisesti hotellin seinien sisälle. Yhden oven taakse. Mä kuitenkin tiesin etten voisi. Mun oli pakko saada tietää lisää katujen ihmisiltä. Mä halusin päästä lähemmäs niiden todellisuutta. Mä halusin hetken yrittää nähdä maailman niiden silmin.

Multa kesti puolitoista viikkoa ymmärtää mitä kodittomuus todellisuudessa tarkoitti. Sitten löysin itseni istumasta metrossa neljättä tuntia putkeen. Kulkien keskuslinjaa edestakaisin. Istuen kierroksia kaupungin ympäri toisensa perään ettei olisi tarvinnut istua ulkona kylmässä ja pimeässä. Kun nousin ylös aseman portaita ja kohtasin pakkasen ja hyytävän tuulen todellisuus iski. Mulla oli paikka mihin mennä. Niillä muilla metrotunneleihin paenneilla tuskin oli.



Viime viikolla tietynlaisen kodittomuuden johdattelemana ojensin puolikkaan leipäpussin kerjäläiselle. Nainen tarttui ojennettuun käteeni kaksin käsin, katsoi silmiin, kumarsi syvään eikä kiitoksista tullut loppua. En ollut varautunut siihen. Sanoihin ja kiitokseen kyllä. Mutten siihen nöyryyteen. Siihen mitä yksi ele saa aikaan. Etten kääntänyt pois katsettani ja todennut ettei minulla ollut rahaa vaan avasin laukkuni ja tunnustin hetkeksi naisen olemassaolon tässä maailmassa. Se nainen näki mut itseään parempana. Oikeutettuna johonkin mihin sillä ei koskaan tule olemaan mahdollisuutta. Oikeutettu olen. Mutten missään mittakaavassa naista parempi.

Mulla on missio tälle vuodelle. Se on tehdä ihmisistä todellisia.

Maailman reunalla

Eräänä päivänä ennen joulua kiipesimme muurille. Silloin oli pakkasta ja yksi harha-askel olisi voinut tappaa. Pelättiin kuolevamme mutta jatkoimme matkaa. Maanpinta jäi yhä kauemmas ja kauemmas kun nousimme kohti korkeaksia. Lopulta olimme vuorenhuippujen tasolla. Muurin korkeimmalla kohdalla kiipesimme tähystystorniin. Sen portaat oli rikottu mutta tiesimme että meidän on pakko yrittää. Ylhäällä kaiversimme nimemme muuriin kaikkien siellä kulkeneiden lailla. Sitten kurkottauduimme reunan ja huusimme maailmalla. Se vastasi meille.