Miksi se lähti

Mulla oli viime keväänä unelma. Sen nimi oli Beijing. Mulle kuitenkin tarjottiin perhettä Shanghaista. Kaikki vaikutti loistavalta. Otin perheen kiitollisena vastaan.

Mun ensimmäinen kuukauteni Shanghaissa oli kenties mun elämäni paras. Kuherruskuukausi Kiinan kanssa. Kuherruskuukausi elämän kanssa. Yhtäkkiä olin vapaa. Yhtäkkiä elin. Yhtäkkiä musta kasvoi paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella olevani. Yhtäkkiä olin onnellisempi kuin koskaan.

Sitten se kuukausi loppui. Ihminen joka oli tehnyt mun Kiinasta niin uskomattoman lähti pois. Musta tuli Shanghain ainoa au pair. Seura vaihtui päivittäin. Yksikään tapaamani ihminen ei herättänyt mussa minkäänlaista mielenkiintoa. Vietin ihmisten kanssa aikaa ainoastaan ettei olisi tarvinnut olla yksin. Aloin myös huomata, ettei elämä sujunut perheen kanssa. Mun ja vanhempien ajatusmaailmat eivät kohdanneet. Mä en ymmärtänyt tarpeeksi kiinaa enkä kiinalaisuutta, vanhemmat eivät englantia eikä länsimaalaisuutta. Koti oli työpaikka ja työvuoron päätyttyä lähdin poikkeuksetta ulos talosta. Ihan vain ollakseni jossain muualla. Sunnuntain perhepäivällinen aiheutti niin paljon ahdistusta, että viimeisenä kuukautena en yksinkertaisesti pystynyt lähtemään mukaan. En pystynyt olemaan se ulkopuolinen, joka ei ymmärtänyt sanaakaan keskusteluista. Se henkilö jonka ainoat repliikit kolmen tunnin reissulla olivat joo, kiitos ja hyvää. Perhe yritti. Minä yritin. Yrittäminen ei kuitenkaan voi korjata kaikkea. Päätin vaihtaa perhettä. Unelma Beijingistä syttyi jälleen.

Mulla oli kymmeniä syitä ellei peräti satoja syitä. Beijing kutsui mua äänellä, joka vaimensi kaiken muun elämän ympäriltä. Kaikista suurin syy mun lähtöön olivat kuitenkin ihmiset. Ihmiset jotka olivat rakentaneet elämänsä Beijingiin, rakastuneet kaupunkiin ja viettäneenä siellä elämänsä parhaimmat kuukaudet. Kun mä katsoin näitä ihmisiä, näin elämän syttyvän heidän silmissään puhuttaessa Beijingistä mä vain tiesin, että mun on mentävä. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Sitä paloa, sitä loistoa. Sitä ihmisistä säteilevää elämäniloa kun he nauroivat muistoilleen, hymyilivät tulevaisuudelle. Mietin että sitä on onnellisuus. Että voi niin vilpittömästi tuntea kuuluvansa jonnekin. Että voi niin epäröimättä rakastaa jotakin paikkaa maailmassa.

Kirjoitin Burger Kingissä listan, sellaisen jossa oli plussia ja miinuksia. Niitä kertyi molemmille kaupungeille yhtä paljon. Ero kahden kaupungin välillä oli vain siinä, että toiselle nimetyt yksittäiset syyt olivat painavampia kuin toisen syyt yhteenlaskettuina. Shanghaille kirjoitin valot. Kirjoitin pilvenpiirtäjät, muistot, Pudongin, katuruoan, tyttöjen nimet ja lämpimän talven. Beijingille kirjoitin unelma. Kirjoitin ystävät ja koska sydän sanoo niin. Paperin ylälaitaan raapustin lauseen miksi pelkäät. Niin miksi? Koska päätökseni olin jo tehnyt.

Mun lähtö ei ollut helppo. Mulle kerrottiin ettei se olisi mahdollista. Shanghain toimisto oli irtautumassa Beijingistä omaksi yrityksekseen ja toimistojen keskinäisten riitojen takia mulle kerrottiin, että mun pitäisi suorittaa ohjelma Shanghaissa loppuun. Tappelin. Sanoin liikaa ja liian vähän. Soitin Beijingiin. Mulle tarjottiin paikkaa sieltä. Shanghai ilmoitti etten voisi lähteä ilman niiden hyväksyntää. Tappelin lisää. Huusin ja olin se jolle huudettiin. Beijingistä kerrottiin että voisin tulla. Shanghaissa sanottiin että ne keskustelee asiasta ja kahden viikon päästä saan päätöksen. Nauroin ja ilmoitin olevani lähdössä kunnes Beijingistä ilmoitettiin, että heidän pitää katkaista yhteys muhun. Että Shanghain toimisto selittää kaiken. Aloin etsiä perhettä itsenäisesti. Harkitsin jopa ohjelman keskeyttämistä. Niin pakkomielteiseltä kuin mun toimintani kuulostaa kyse oli kuitenkin aina unelmasta. Sellaisesta josta en ollut valmis päästämään irti. Elämäni synkin hetki oli kun istuin toimiston tuoliin ja valmistauduin kuulemaan kohtaloni jäädä Shanghaihin. Sitä ei tullut. Toimiston oli pakko päästää mut menemään. En osannut tuntea mitään. Olin vain helpottunut.

Oon itkenyt viidesti Kiinassa ollessani. Ensimmäisen kerran kun Emily lähti. Toisen kun yksinäisyys painoi liikaa päälle. Kolmannen kun mulle tarjottiin paikkaa Beijingistä. Neljännen kerran kun mulle kerrottiin etten voisi lähteä Beijingiin. Se oli pahin. Itsehillintä rakoili kotimatkalla pahemmin kuin koskaan. Bussissa löysin kyyneleitä poskilta. Kotona hajosin palasiksi. Huusin ja itkin huoneeni lattialla. Luulin etten selviä. Selvisin. Ja seuraavan kerran itkin viimeisenä iltana Shanghaissa. Sitä että mun piti jättää jotain niin uskomatonta taakseni. Unelmilla on kuitenkin hintansa ja mä olin valmis maksamaan sen.

Se kannatti.