Kotona

Mulla on huoneessa lämpöpatteri ja seinän kokoinen ikkuna naapurustoon. Mulla on talo täynnä kapeita portaikkoja ja huoneita joihin en ole uskaltautunut kurkistamaan. Suihku josta loppuu lämmin vesi kun silmään menee saippuaa ja keittiö, jossa kokataan dumblingseja. Mulla on tyttö ja poika, jotka omien sanojensa mukaan rakastaa mua. Host-vanhemmat, joita luulin työntekijöiksi heidät ensi kertaa tavatessani. Ihmisiä, joiden nimiä en muista, mutta jotka on aidon onnellisia mut tänne saadessaan. Paikka jota voin kutsua kodiksi. Ulkona on syksy ja mulla on kolme vaatekappaletta, joiden hihat ylettyvät ranteisiin asti. Mulla ei ole kylmä.

Lähtöpäivä ei koskaan koittanut. Mä nimitäin lähdin perjantai-iltana. Istuakseni viisitoista tuntia junassa, kuorsatakseni kiinalaisten olkapäitä vasten. Herätäkseni aamulla saasteista harmaaseen maisemaan ja tietääkseni saapuneeni kotiin. Liekö sattumaa, että tasan sata päivää aikaisemmin nousin lentokoneesta ja aloitin uuden elämäni Shanghaissa? Unelmat olivat samoja, mutta jokin on muuttunut. Lentokentällä hymyilin, olin onnellinen. Juna-asemalla nauroin ääneen elämän ihmeellisyyttä, tiesin että tämä olisi alku.


Ps. Kiinalaiset ihmiset on liian hyviä ja mä olen maailman kamalin autettava. Vai mitä sanotte pojasta jonka sormet muskasin matkalaukkuni väliin kun sitä yritettiin sulkea? Autokuskista joka raahasi 30 kiloa painavaa laukkuani kilometrin ja kuuden porrasvälikön verran? Tai sitä poikaraasua, joka sai mitä luultavimmin aivotärähdyksen päädyttyään junan lattialle mun matkalaukun siivittämänä. En muistanut kiinaksi sanaa painava ja sieltä se laukku sinkosi alas meteoriitin painolla suoraan pojan otsaan. Ja syliin sitten kun kyseinen henkilö oli jo jalkojen tasossa. Oon hirviö.