CIMEC - Chrystal International Multicultural Exchange Center

I'd like to share my experience with CIMEC, Chrystal International Multicultural Exchange Center, that works as an au pair agency in Shanghai. During my first three months in China I was in close contact with the company and based on mine and the former au pairs experience I'd never recommend CIMEC for anyone. I've been having the time of my life in China but only thing CIMEC has done has just been making my life harder. 


At the very beginning everything worked well. I get my pocket money, had my Chinese classes and got helped with all the little problems I had. When the time passed and the problems get bigger I also started to have problems with the agency. 

After the first month I started to feel very bad in my host family. I know it wasn't the right place for me to be so I went to the office and discuss my situation. They offered their help and arranged us a family meeting to solve the problems. I was happy and was willing to give a new try. I truly thought that the problems would be solved. Family meeting ended up being a conversation first between me and the man from the agency, then conversation with the man and the parents. The man translated me the mainpoints of the conversations and told me what I should do better. I felt guilty. Like all the problems I faced would have been my fault.

After the familymeeting the parents keep calling to the agency. They complained about my action, telling I'm not doing well enough even if I worked every week way over my hours. I'm not a professional teacher, that cannot expect me to be one. Neither can the family expect me to teach kids if they weren't willing to be taught. The mom wished me to teach one of my hostchild to read but everytime I tried she started to cry and hit me. The children were spoiled and I should have make them happy and keep the parents satisfied at the same time. It was impossible so I just keep playing with the kids using English as much as possible. The next familymeeting contained videocamera. People from the office came to my house to shoot how I was doing with the children. They admit I was doing good job. I didn't feel comfortable of working in the family anymore. Next week I told I wanted a rematch.

It took one month before the agency took my situation serious. I kept asking weekly what's going on. If they had find me a new family or not. Rematch should take no longer than two weeks in this program but after month the answer to my question was still the same: "we have some potential families for you, we just have to wait them to answer you". I don't think there were never any families. I think that besides mine there was only this one family that already had an au pair. I was pissed and tired to wait. I told them that I want to go to Beijing.

My contract was signed with HHS Cultural Exchange Center in Beijing and that time when I moved to China they used to have an office in Shanghai. Soon after I arrived the office in Shanghai become individual. It was my dream to go to Beijing in the first place and I felt it was good time to do it now. I know there were lots of families in Beijing and I was tired to be alone. For over a month I had been the only au pair they had in Shanghai. In the office they told me that changing city wasn't possible and that I didn't have any right to ask for such a thing. I told them that I felt really bad in Shanghai and my au pair year wasn't anything I expect it to be. I felt broken, wanted to tell about my feelings and asked for help but instead the head of the company started a fight telling me that it's all my fault. It's my fault that I'm not doing well with my hostfamily. It's my fault that I don't have friends in here and I'm bored. It's my fault if I had any expectations for this year, things like having the time of my life or having people to hang around with. I could have done better when it comes some of these things but they were never my fault! How can I do friends when all the people are in university or working and their schedule is completely different from mine? Why shouldn't I expect having good time in China? Why shouldn't I feel bored after walking around the city for two months daily and visiting basically every place that exist there? We had a fight with the head of the company and didn't talk to each other for more than a week.

Next week we had a fight again, this time I was standing by the side of other girl against the head of the company. This girl had had big problems in Xiamen where she spend the first month of her au pair program. She didn't come along with the family and was really lonely and bored to be alone in the city but like in my case the agency just ignored the problem. They make her feel like it's all her fault. Now her hostfamily in Shanghai told that they couldn't let the girl stay more than one month in the family.  She was willing to want to know what would happen after that but the whole situation turned really ugly. It was a simple thing she wanted to know: if she would go back to her country after finishing in her current hostfamily or if there would be another one she would go later. The head of the company told her that she didn't need to know. That there was no reason why she should know whether she would be living in China after a month. The man also said that she doesn't have any right to know about her future hostfamily if there would be one existing. She wouldn't have a right to choose if she wants to go to the family or not, she should just take the one the office offers for her. I stood on the side of the girl, told to the man that this was insanity. The man ended up yelling for us. About our bad action and rudeness. He said it's not our business and in the end he refused to talk with us like there would have been something wrong willing to know if this girl has to leave China or not. 

At the same week I contacted HHS Cultural Exhange Center in Beijing and told them that if it was possible I'd like to change the city and come there since my contract was signed with HHS. They offered me a replacement and asked few days to fix everything in Beijing. After two days they told me it would be good time to tell about my replacement to the hostfamily and the office. I went to the office and told about my plan to the only person who ever take any care of me or paid attention how I was doing. At the same evening I told about my plans to the hostparents. I found out that they haven't had any idea about my rematch even if it has been already a month since I told to the office that I wanted a new family! 

I kept in touch with the office in Beijing while the office in Shanghai was trying it's best not to let me go. It took about ten days until they told me that they couldn't keep me here if I really wanted to go. They tried to offer me a family but naturally I had already made my decission. They said I should be out of my current hostfamilys house in a week and they refused to pay my salary or money from the flights. I had been working more than 100 hours during the last month and my hostfamily has already paid for the agency. They told me it was none of their business any more and from now one I should survive on my own. Like I wouldn't be on my own for the last three months. There was nothing I could do. I still haven't got my money and probably never will. Four days later I crabbed my belongings and took train to Beijing.
 


That was my story but there are also some facts everyone should know about the company.


The former au pair of my hostfamily never get money back from her flights. My hostfamily has paid 9000€ for having an au pair for a year but the only thing she received was monthly allowance worth 90€. She never received any bonuses the company keeps talking about even if she was doing a great job and the family really loved her.

There was a family whose au pair get paid 120€ per month. When she left and the new girl come her monthly salary was 90€. The hostfamily paid the same amount of money to the company as before but the company just kept it all.

The contract between au pair and the agency is not legally relevant. Based on the contract the au pair doesn't have any rights. On the other hand the office has all the rights to decide what's gonna happen to the au pair.

People working for CIMEC lie all the time and about everything. Especially when it comes to money. Always when I asked for my pocket money and flight allowance they made some excuses why they couldn't pay it now. They always told me they would pay it next week. They make excuses such as having a family meeting or painting the walls of the office - reasons why I couldn't go to the office and get my money. It wasn't a suprise that when I walked to the office next times the walls weren't painted or at the time when the familymeeting was supposed to be hold everyone was working in the office.

The company doesn't only threaten au pairs but hostfamilies as well.

CIMEC keeps advertising that their program has had over 300 Western youths that have participated the program. The truth is that all of them have been participants of HHS Cultural Exhcange Centers program. This far there hasn't been a single person who would have had contract with CIMEC. The company was founded 2013, not 2006.

At the moment CIMEC has only one au pair in Shanghai and she will be leaving in one week because extending her visa with CIMEC wasn't possible.

The man in the head of the company is the most shameless man I've ever meet. He's a selfish liar who never pays any attention to other people feelings or thoughts. Only things he cares about are money and his company. He acts like a high educated man who has seen the world but he really has no idea about life or what it is like to move to the other side of the world completely alone. Never trust him, he's just using all the people around him.


This was my experience and I truly wish that nobody would need to go through the same. Some things written in this text are based on stories other people has been telling me so I can't guarantee them to be true but I guess you get the main idea what I'm trying to say.  

At the moment I'm living in Beijing, working as an au pair under HHS Cultural Exchange Center. Coming here was the best decission of my life and I hope I don't have to hear from CIMEC ever again.

Temppelissä

Siellä tuoksuu suitsukkeilta. Ilmaan nousee savua. Ihmiset sytyttävät puiset tikkunsa ulkona palavissa liekeissä ja alkavat rukoilla. He polvistuvat ja kumartavat. Vain polvistuakseen ja kumartuakseen uudestaan. Joidenkin pää osuu maahan. Toiset seisovat vakavina katse kohti taivasta. Päämäärä on sama.

Sisätiloissa ihmiset kumartuvat kankailla vuoratuille penkeille. Niiden edessä on alttarit, joille on sytytetty joukko kynttilöitä. On pöytä uhrilahjoille. Sivualttarit esineineen ja pienempine patsaineen. Ja kaiken keskellä on vaikuttamassa valtava Buddha. Jokainen patsas henkii rauhaa ja rakkautta. Jokainen hymyilee tavalla, joka kertoo heidän päässeen sisälle maailman ytimeen. He ymmärtävät. He näkevät. Saavat toivomaan, että jonakin päivänä minäkin ymmärtäisin.

Mulle temppelit ovat paikkoja joista löydän vastauksia. Kun on vaikea olla löydän itseni sellaisen porteilta. Oon oppinut välttelemään turistilaumoja. Löytämään ne temppelialueen kolkat joissa kukaan ei kulje. Tai jos kulkee niin samoissa tunnelmissa kuin minä. Etsimässä. Ja siellä missä ihmisvirta vaeltaa olen oppinut sulkemaan korvani heidän huudoltaan. Temppeleihin astun aina yksin. Silloin en tarvitse ketään. Sillä kukaan ei osaa kertoa mulle vastauksia, jotka on mahdollista löytää ainoastaan sisimmästään.

Temppeleissä mun sisällä on mittaamaton määrä rauhaa. Mä tunnen olevani harmoniassa. Kun katson Buddhaa silmiin mut valtaa hyvänolon tunne. Silloin mä haluan muuttua. Silloin mä haluan jättää taakseni tämän maailman ja paeta. Kaupunkien betoniviidakoita. Vihaa. Yhteiskunnan rakenteita. Teknologiaa. Valmiita ajatuksia joita päähämme iskostetaan. Uutisia. Kaikkea mille mun elämä tuntuu olevan rakennettu. Kun mä vaellan temppelialueella mä haluan saavuttaa jotain suurempaa. Sellaista mikä tapahtuu ihmisen sisällä eikä ulkopuolella.

Sitten kohtaan munkinkaapuun pukeutuneen miehen jolla on kädessä älypuhelin. Se ottaa sillä kuvia sivurakennukseen pystytetyn museon patsaista. Jokin mun sisällä murtuu. Mietin voiko kukaan tosissaan paeta tätä maailmaa.

Miksi se lähti

Mulla oli viime keväänä unelma. Sen nimi oli Beijing. Mulle kuitenkin tarjottiin perhettä Shanghaista. Kaikki vaikutti loistavalta. Otin perheen kiitollisena vastaan.

Mun ensimmäinen kuukauteni Shanghaissa oli kenties mun elämäni paras. Kuherruskuukausi Kiinan kanssa. Kuherruskuukausi elämän kanssa. Yhtäkkiä olin vapaa. Yhtäkkiä elin. Yhtäkkiä musta kasvoi paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella olevani. Yhtäkkiä olin onnellisempi kuin koskaan.

Sitten se kuukausi loppui. Ihminen joka oli tehnyt mun Kiinasta niin uskomattoman lähti pois. Musta tuli Shanghain ainoa au pair. Seura vaihtui päivittäin. Yksikään tapaamani ihminen ei herättänyt mussa minkäänlaista mielenkiintoa. Vietin ihmisten kanssa aikaa ainoastaan ettei olisi tarvinnut olla yksin. Aloin myös huomata, ettei elämä sujunut perheen kanssa. Mun ja vanhempien ajatusmaailmat eivät kohdanneet. Mä en ymmärtänyt tarpeeksi kiinaa enkä kiinalaisuutta, vanhemmat eivät englantia eikä länsimaalaisuutta. Koti oli työpaikka ja työvuoron päätyttyä lähdin poikkeuksetta ulos talosta. Ihan vain ollakseni jossain muualla. Sunnuntain perhepäivällinen aiheutti niin paljon ahdistusta, että viimeisenä kuukautena en yksinkertaisesti pystynyt lähtemään mukaan. En pystynyt olemaan se ulkopuolinen, joka ei ymmärtänyt sanaakaan keskusteluista. Se henkilö jonka ainoat repliikit kolmen tunnin reissulla olivat joo, kiitos ja hyvää. Perhe yritti. Minä yritin. Yrittäminen ei kuitenkaan voi korjata kaikkea. Päätin vaihtaa perhettä. Unelma Beijingistä syttyi jälleen.

Mulla oli kymmeniä syitä ellei peräti satoja syitä. Beijing kutsui mua äänellä, joka vaimensi kaiken muun elämän ympäriltä. Kaikista suurin syy mun lähtöön olivat kuitenkin ihmiset. Ihmiset jotka olivat rakentaneet elämänsä Beijingiin, rakastuneet kaupunkiin ja viettäneenä siellä elämänsä parhaimmat kuukaudet. Kun mä katsoin näitä ihmisiä, näin elämän syttyvän heidän silmissään puhuttaessa Beijingistä mä vain tiesin, että mun on mentävä. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Sitä paloa, sitä loistoa. Sitä ihmisistä säteilevää elämäniloa kun he nauroivat muistoilleen, hymyilivät tulevaisuudelle. Mietin että sitä on onnellisuus. Että voi niin vilpittömästi tuntea kuuluvansa jonnekin. Että voi niin epäröimättä rakastaa jotakin paikkaa maailmassa.

Kirjoitin Burger Kingissä listan, sellaisen jossa oli plussia ja miinuksia. Niitä kertyi molemmille kaupungeille yhtä paljon. Ero kahden kaupungin välillä oli vain siinä, että toiselle nimetyt yksittäiset syyt olivat painavampia kuin toisen syyt yhteenlaskettuina. Shanghaille kirjoitin valot. Kirjoitin pilvenpiirtäjät, muistot, Pudongin, katuruoan, tyttöjen nimet ja lämpimän talven. Beijingille kirjoitin unelma. Kirjoitin ystävät ja koska sydän sanoo niin. Paperin ylälaitaan raapustin lauseen miksi pelkäät. Niin miksi? Koska päätökseni olin jo tehnyt.

Mun lähtö ei ollut helppo. Mulle kerrottiin ettei se olisi mahdollista. Shanghain toimisto oli irtautumassa Beijingistä omaksi yrityksekseen ja toimistojen keskinäisten riitojen takia mulle kerrottiin, että mun pitäisi suorittaa ohjelma Shanghaissa loppuun. Tappelin. Sanoin liikaa ja liian vähän. Soitin Beijingiin. Mulle tarjottiin paikkaa sieltä. Shanghai ilmoitti etten voisi lähteä ilman niiden hyväksyntää. Tappelin lisää. Huusin ja olin se jolle huudettiin. Beijingistä kerrottiin että voisin tulla. Shanghaissa sanottiin että ne keskustelee asiasta ja kahden viikon päästä saan päätöksen. Nauroin ja ilmoitin olevani lähdössä kunnes Beijingistä ilmoitettiin, että heidän pitää katkaista yhteys muhun. Että Shanghain toimisto selittää kaiken. Aloin etsiä perhettä itsenäisesti. Harkitsin jopa ohjelman keskeyttämistä. Niin pakkomielteiseltä kuin mun toimintani kuulostaa kyse oli kuitenkin aina unelmasta. Sellaisesta josta en ollut valmis päästämään irti. Elämäni synkin hetki oli kun istuin toimiston tuoliin ja valmistauduin kuulemaan kohtaloni jäädä Shanghaihin. Sitä ei tullut. Toimiston oli pakko päästää mut menemään. En osannut tuntea mitään. Olin vain helpottunut.

Oon itkenyt viidesti Kiinassa ollessani. Ensimmäisen kerran kun Emily lähti. Toisen kun yksinäisyys painoi liikaa päälle. Kolmannen kun mulle tarjottiin paikkaa Beijingistä. Neljännen kerran kun mulle kerrottiin etten voisi lähteä Beijingiin. Se oli pahin. Itsehillintä rakoili kotimatkalla pahemmin kuin koskaan. Bussissa löysin kyyneleitä poskilta. Kotona hajosin palasiksi. Huusin ja itkin huoneeni lattialla. Luulin etten selviä. Selvisin. Ja seuraavan kerran itkin viimeisenä iltana Shanghaissa. Sitä että mun piti jättää jotain niin uskomatonta taakseni. Unelmilla on kuitenkin hintansa ja mä olin valmis maksamaan sen.

Se kannatti.

Kotona

Mulla on huoneessa lämpöpatteri ja seinän kokoinen ikkuna naapurustoon. Mulla on talo täynnä kapeita portaikkoja ja huoneita joihin en ole uskaltautunut kurkistamaan. Suihku josta loppuu lämmin vesi kun silmään menee saippuaa ja keittiö, jossa kokataan dumblingseja. Mulla on tyttö ja poika, jotka omien sanojensa mukaan rakastaa mua. Host-vanhemmat, joita luulin työntekijöiksi heidät ensi kertaa tavatessani. Ihmisiä, joiden nimiä en muista, mutta jotka on aidon onnellisia mut tänne saadessaan. Paikka jota voin kutsua kodiksi. Ulkona on syksy ja mulla on kolme vaatekappaletta, joiden hihat ylettyvät ranteisiin asti. Mulla ei ole kylmä.

Lähtöpäivä ei koskaan koittanut. Mä nimitäin lähdin perjantai-iltana. Istuakseni viisitoista tuntia junassa, kuorsatakseni kiinalaisten olkapäitä vasten. Herätäkseni aamulla saasteista harmaaseen maisemaan ja tietääkseni saapuneeni kotiin. Liekö sattumaa, että tasan sata päivää aikaisemmin nousin lentokoneesta ja aloitin uuden elämäni Shanghaissa? Unelmat olivat samoja, mutta jokin on muuttunut. Lentokentällä hymyilin, olin onnellinen. Juna-asemalla nauroin ääneen elämän ihmeellisyyttä, tiesin että tämä olisi alku.


Ps. Kiinalaiset ihmiset on liian hyviä ja mä olen maailman kamalin autettava. Vai mitä sanotte pojasta jonka sormet muskasin matkalaukkuni väliin kun sitä yritettiin sulkea? Autokuskista joka raahasi 30 kiloa painavaa laukkuani kilometrin ja kuuden porrasvälikön verran? Tai sitä poikaraasua, joka sai mitä luultavimmin aivotärähdyksen päädyttyään junan lattialle mun matkalaukun siivittämänä. En muistanut kiinaksi sanaa painava ja sieltä se laukku sinkosi alas meteoriitin painolla suoraan pojan otsaan. Ja syliin sitten kun kyseinen henkilö oli jo jalkojen tasossa. Oon hirviö.

Menolippu pohjoiseen

11.11.2013 istun junassa kohti pohjoista. Ikkunan ulkopuolella alati karuuntuva maisema, sisäpuolella sydän täynnä rakkautta. Mulla on menolippu Beijingiin. Matkalippu uuteen elämään pohjoisessa. Mä muutan ihan oikeasti Beijingiin.

Mulla ei ole vielä perhettä. Mulla ei ole paikkaa mihin asettua aloilleni. Vain toimiston kanssa allekirjoitettu sopimus ja ääretön usko siihen, että kaikki menee hyvin. Ja se menee. Koska mä uskon siihen.

Beijing oli mun unelma ja nyt siitä unelmasta tulee totta. Koska taistelin. Koska en luovuttanut. Vaikka mulle kerrottiin tuhat kertaa että se on mahdotonta. Joka ilta kirjoitin suihkukaapin vedestä höyrystyneeseen seinämään lauseita. Sinä pystyt. Älä luovuta. Olet tärkeä. Usko. Unelmoi. Tänään kirjoitin vihdoin sanan uskoin.

Viisi päivää Shanghaissa. 123 tuntia ja heitän hyvästit maailman ihanimmalle kaupungille. Vain avatakseni sydämeni seuraavalle.

Tää on mun elämän paras päätös.