¡Hola chicos!

Luulin ettei mikään paikka maailmassa saisi mussa eloon samanlaisia tunteita kuin Aasia. Sitten saavuin väli-Amerikkaan ja ymmärsin mitä se poika, joka aikanaan kehotti mua lähtemään Kiinaa kauemmas tarkoitti sanoessaan etta maailmassa on niin paljon nähtävää, ettei yhteen paikkaan voi tuhlata koko elämäänsä. Ja sitten mä lausuin eräänä polttavan kuumana päivänä Karibian meressä lilluen ne sanat. Että kyllä tää väli-amerikka voittaa kaakkois-aasian ihan mennen tullen.

On kulunut puolitoista kuukautta siita kun lähdin ja mun sydän on jo pakahtua kaikesta siita mitä mä olen saanut taalla kokea. Oon katsellut tulivuoren syvyyksissa pauhaavaa laavaa, uinut kilpikonnien kanssa ja salsannut varpaani verille. Oon vaeltanut tulivuoren huipulle ja viettanyt siella yön kuunnellen toisen purkautumista. Oon uinut kynttilä kädessä lepakkoluolissa ja katsellut maanalaisia tippukiviluolia snorkkelin lasin lapi. Ja niin paljon muuta. Oppinut oon vähän lisää itsestänikin. Sellaisia asioita jotka ei yksin matkustaessa oo koskaan nousseet pintaan. Sellaisia vähän epämukavampia juttuja, mutta joskus se on peiliin katsottava ja todettava että vikoja löytyy ihan jokaisesta.

Tuntuu hassulta olla taas liikkeessä. Hassulta, mutta hyvältä. On helpompi hymyillä, nauraa ja hengittää. On helpompi olla minä. Jossain vaiheessa viime vuotta unohdin täysin miltä elämän kuului tuntua. Turruin arkeen. Sellaiseen arkeen jota en rakastanut. On niin helppoa uskotella itselleen että kyllä tässä muutkin porskuttaa eteenpäin yhtään sen enempää elämästä nauttimatta. Helposti unohtaa sen ettei tarvitse. Ei jos on etuoikeutettu valitsemaan toisin.

Mun puhelin hajosi pari viikkoa reissuun lähdön jälkeen (jos joku ihmetteli minne katosin) ja elin kuukauden päivät vailla tietoa päivistä tai kellonajoista. Ne oli hienoja päiviä, vaikka aluksi tuntuikin hassulta. Oli vaikea käsittää miten aika orientoitunut se maailma jossa me eletään on. Että pitäisi olla aina tiettyjä kellonaikoja asioden hoitamiselle. Enää ei ollut. Heräsin kun aurinko nousi, söin silloin kun oli nälkä ja menin nukkumaan kun väsytti. Kaverin kello oli herättämässä silloin kun piti ehtiä bussiin ja puhelimen sain käyttön pyytäessä, mutta eipä sitäkään muuhun kuin ajantappamiseen tarvinnut - ja maailmassa on niin kovin monta parempaakin tapaa tappaa aikaa. Puhelin toimii taas ja GPS:n riemut ovat kädenulottuvilla, mutta kellonajoista ei ole tietoakaan viikonpäivistä nyt puhumattakaan. Välillä kuitenkin melkein harmittaa. Puhelimeen on niin helppo tarttua ja sen äärellä on helppo kuluttaa koko elämä. Sillä välin kun se elämä itsessään valuu hukkaan.

Seitsemän viikon päästä pitäisi palata Skotlantiin. Mua odottaa siellä ihan erilainen Britannia kuin jonka jätin taakseni. Maan poliittiset päätökset ei ole saaneet mussa aikaan yhtään sen enempää positiivisia tunteita kuin kenessä muussakaan tuntemassani ihmisessä, mutta tiedän että Skotlannissa mua odottaa kasa roihuvia tunteita. Ihmisten paloa muutokseen. Se on kiehtova paikka olla ja elää nyt. Toivon että voin olla siellä paikan päällä juhlimassa päivänä jolloin Skotlanti äänestää toisenlaisen unionin puolesta. En epäröi hetkeäkään etteikö se äänestäisi. Ihmisillä on niin paljon paloa ja ylpeyttä omasta kansastaan. Ne vetää niin selkeän linjan oman identiteettinsä ja Britannian välille. Ne ei anna Englannin tehdä päätöksiä niiden puolesta.

Luulen että musta ei kuule ennen elokuun loppua. Maailmassa riittää niin paljon nähtävää ja koettavaa ettei mulla ole riittää aikaa sanoille vaikka kirjoittamista onkin kova ikävä. Haluaisin kirjoittaa niin monta tarinaa tästä maailmasta jonka katuja nyt kuljen. Syksyllä sitten. Syksyllä mä kirjoitan koko kesän tarinoiksi. Heippa siis siihen asti! Toivottavasti teidän kesät menee yhtä siisteissä tunnelmissa kuin mun olittepa missä päin maailmaa tahansa!