Kielituskailu

Nǐ hǎo. Wǒ jiào Jami. Wǒ shì Fēnlán rèn. Wǒ bù huì shuō Hànyŭ. Rènshi nǐ hĕn gāoxìng.

Siinä teille näyte loistavasta kielitaidostani. Hyvää päivää. Olen Jami. Olen suomalainen. En osaa puhua kiinaa. Hauska tavata. Näillä pärjää jo pitkälle. Ei ehkä pidempään keskusteluun, mutta kiusallista hiljaisuutta voidaan venyttää parilla sekunnilla. Tai parillakymmenellä, ottaen huomioon miten sujuvaa äänenpainojen käyttöni on. Parhaimmassa tapauksessa keskustelu voi venähtää parin minuutin mittaiseksi kun ylistän ylpeänä suomalaisuuttani ja kiinalainen keskustelukumppanini pohtii miksi selitän olevani hirvi. Tai jotain. 

Kielenopiskelu tuottaa siis hieman hankaluuksia, jos ette sitä vielä edellisen kappaleen perusteella osanneet päätellä. Oman saamattomuuteni ohella syytän oppikirjojen laatua ja opetuksen puutetta. Turhauttavaa opiskella ja opiskella kun ei oikeasti tiedä miksi jokin asia menee niin kuin menee tai miten ne z c j ja q nyt oikein ääntämykseltään eroavat toisistaan. Kiva vääntää hikihatussa kiinaa ja sitten kys. maahan saavuttuani kuulla, että olen omaksunut asiat täysin metsään.

Mandariinin oppikirjoja löytyy suomekielellä tasan yksi kappale ja sisältö on täyttä kuraa. Sanastot menevät niin epäloogisessa järjestyksessä, että ymmärrys loppuu kesken jo kolmannen kappaleen jälkeen. Vai oletteko sitä mieltä, että on tärkeämpää osata sanoa viisumi kuin kysyä toisen nimeä? Arvostaisin myös jos kappaleiden miesäänenä toimisi natiivipuhuja. No, englanninkielen sankarina lainasin kirjastosta tietysti myös sen amerikaanoille tarkoitetun oppilaitoksen. Kyseessä oli neljän kirjan sarja ja jokainen muovikotelo sisälsi niin tehtävä- ja oppikirjan kuin cd:n ja opettajan materiaalit kaupan päälle. Uujea. Maailmani pelastuisi ja lähettäisin koko loppuelämäni kiitoskortteja amerikkailaisella kustantamolle. Paha vaan, että tämä englanninkielinen opus hävisi kaikessa (paitsi loogisessa järjestyksessä) suomalaiselle laitokselle. Ei kielioppeja tai selityksiä, ei sanastoa niin kirjan takana kuin kappaleiden lopussakaan. Puolet sanoista pitäisi ilmeisesti arvailla oikeaksi? Kiitos mutta kiitos ei. Suomi-USA 1-0.

Olen tällä hetkellä päätynyt pläräämään kiinaa netistä. Ei ehkä paras ratkaisu, mutta jos ajattelin tuohon suomenkieliseen kirjaan palata, niin ajattelin handlata sellaisia perusasioita kuin värit ja eläimet. Memrise ja Yoyochinese ovat osoittautuneet ihan hyödylliseksi youtube-videoita unohtamatta. Olen myös perehtynyt kiinalaiseen doramaan ja Jay Chouhun, jonka biiseistä onnistun toisinaan erottamaan jopa sanan bù. Tästä se lähtee. Tai sitten ei.

Prejekti Kiina

Kiina on kommunistinen. Ja vaarallinen. Siellä kellään ei ole mitään ihmisarvoa. Kehenkään kiinalaiseen ei voi luottaa. Ne vie sun rahat tai pahimmassa tapauksessa kidnappaa koko naisen. Ja niin edespäin. Ajattelin tulla avautumaan hieman päätöksestäni lähteä Kiinaan, tuohon Facebookittomaan rihkamatuotteiden tyyssijaan.

Jaksoin yllättävän pitkään uskotella itselleni haluavani englanninkieliseen maahan. Britit pyöri mielessä viime syksynä ja selailin jo silloin kys. saaren au pair ilmoituksia. Sitten se vain iski. Että hei, jos nyt jonnekin lähdetään niin sitten lähdetään kunnolla eikä jäädä parinsadan kilometrin päähän nysväämään. Etelä-Afrikka, Israel, Egypti, Thaimaa, Malesia, Madagascar, Intia... Maa, jonka kulttuuriympäristö olisi mahdollisimman kaukana omasta.

Olin jo puolimatkassa Etelä-Afrikkaan kun eksyin puolivahingossa lukemaan vaihtariblogeja ja todellisuus iksi taas kasvoihin. Ketä minä tässä oikein yritän huijata? Tottakai se on Aasia. Se on ollut Aasia siitä lähtien kun 5-vuotiaana löysin itseni tv-ruudun takaa tapittamasta Pokemonia. Se on vuosien saatossa yhä suuremmaksi kasvanut unelma, joka on toteutettava, että voidaan jatkaa eteenpäin. Että voidaan kasvaa vähän enemmän aikuiseksi unelmien kautta. 

Maavaihtoehtoja oli tasan kolme: Japani, Kiina ja Korea. Olisinko lähtenyt Japaniin jos olisin saanut tilaisuuden? Takuulla. Herättelen itseasiassa yhä kauhukuvia siitä, että taivaasta tipahtaisi mahdollisuus lähteä kyseiseen maahan. Kyllä, popitan edelleen X Japania ja D'espairsRayta, tuijotan doramaa ja pohdin mitä eroa on wa'lla ja ga'lla. Jos au pair -prosessin alussa minulle olisi tarjottu Japania olisin ollut valmis pakkaamaan laukkuni ja lentämään samantien. Harmi vain ettei au paireille ole siellä pahemmin kysyntää. Korea ja Kiina olivat jotkuinkin samalla viivalla, mutta ensimmäiseksi mainitun au pir tilanne on jotakuinkin sama kuin Japanilla. Joten jäljelle jäi se Kiina.

Olinko epävarma? Kyllä. Kiina oli vaihtoehdoista kaikista vierain. Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut minkäänlaista käsitystä maasta. Tietoni Kiinasta rajoittuivat pitkälti kirjoitusjärjestelmään, maan suuruuteen ja siihen kommunismina tunnettuun termiin. Tiesin että kieltä olisi todella vaikea niin puhua kuin kirjoittaa, eikä englantia osattaisi nimeksikään. Olin lukenut, että kiinalaiset ottavat todella huonosti kontaktia länkkäreihin ja minua mietitytti saisinko ketään kavereita. Mietityttää itseasiassa edelleen. Miten sopeutuisin kiinalaiseen yhteiskuntaan? Koen itseni todella vapaamieliseksi, mitä sitten kun minun pitäisi yhtäkkiä oppia käyttäytymään ja puhumaan yhteiskunnan asettamilla normeilla? Mitä minulta odotettaisiin? Mitä jos nämä muiden värittämät kauhukuvat Kiinasta osoittautuisivatkin todeksi? Näitä ja sataa muuta kysymystä pyörittelin päässäni päätöstä tehdessäni. Sen tehtyäni olin edelleen epävarma, mutta hetki hetkeltä päätös alkoi tuntua yhä oikeammalta. Se on Kiina ja Kiinana pysyy.

Olen nyt vajaan kuukauden pyöritellyt päätöstä päässäni ja tuntuu järjettömältä, miten paljon pelkäsin ja epäröin päätöstä tehdessäni. Mitä enemmän luen Kiinasta, omaksun tietoa ja opin, sitä paremmalta päätös tuntuu. En osaa enää kuvitella lähteväni minnekään muualle. Enkä edes halua. Kiina tuntuu parhaalta ratkaisulta jonka olen elämässäni tehnyt. Mielikuvitukseni luomat kiiltokuvat tulevat taatusti harmaantumaan, tulen kokemaan suuria vaikeuksia yrittäessäni sopeutua kulltuuriin ja kamppaillessani kielimuurin kanssa, mutta uskon, että elämä Kiinassa tulee olemaan sen arvoista. Minulla on mahdollisuus tutustua maailmaan, jota harva tuntee ja vielä harvempi ymmärtää. Aion ottaa siitä kaiken irti.

Teleidoscope

Ajattelin repäistä ja perustaa blogin niinkin merkittävänä kuin kahdeksantoista ja puolivuotis syntymäpäivänäni. Laskupää tosin petti ja huomasin että kuukausia on kuuden sijaan koossa vasta viisi. Aina ei voi onnistaa. Päätin pettymyksestä huolimatta pitää kiinni suunnitelmistani ja fanfaarien saattelemana esittelen blogiurani neljännen tuotoksen, joka kantaa nimeä Teleidoscope. Pyörtykää ihastuksesta.

Blogimaailmassa on tosiaan ihmetelty vuodesta 2008 ja viimeiset kolme vuotta on tullut suhteellisen aktiivisesti blogattua, ensin lifestyle- ja sitten kulttuuripuolella kirjablogin muodossa. Viimeksi mainittu on itseasiassa yhä hengissä - talviunilla kenties, mutta sen sydän sykkii kiivaasti. Blogin pystyyn pistäminen tuntui luontevalta ratkaisulta ensi vuotta ajatellen. Saa koottua ajatuksia, kirjoitettua ylös muistoja. Voi kirjoittaa paperille maailman, josta niin harvat tarinoivat. Koska kukaan ei tunnu tietävän mitä Kiina on.

Siis kukamitähäh? 18-vuotias kotkalaistyttö, viittä vaille ylioppilas. Edessä on kesä nakkikioskilla ja elokuussa lähtö suureen maailmaan, au pairiksi Kiinaan. Sitä ennen haaveillaan, kuvaillaan, ja nauretaan. Ollaan yhdessä ja luodaan muistoja, että voidaan niitä ensi vuonna kaivata. Eletään ettei tarvitse katua tekemättä jäänyttä. Opetellaan rakastamaan Suomea, että olisi helpompaa jonain päivänä palata. Ja sitten lennetään toisella puolelle maailmaa ja tullaan ympäröidyksi ihmismassoilla, joiden oletetaan koostuvan aivan erilaisista ihmisistä kuin ne Suomessa liikennevaloihin seisahtuneet naiset ja miehet. Etsitään itseään ja mietitään Kiinaa ja kiinalaisuutta. Rakastutaan elämään vielä entistä enemmän eikä haluta koskaan palata takaisin. Mutta silti jonain päivänä palataan ja opetellaan elämään uudestaan suomalaisena. Mutta siihen on onneksi pitkä aika.

Ei allekirjoitettuja sopimuksia, ei perhettä. Kaikki on vielä avoinna. Mutta asioiden on tapana kulkea omalla painollaan kun ne painot on kerran laittanut liikkelle. Ja omani rullaavat jo kohti itää.