Siitä on jo lähes kaksi kuukautta kun lopetin mun työt au pairina. Se päivä tuli nopeasti ja sen jälkeen kaikki iski vielä nopeammin. Viimeinen kuukausi Beijingissä vaihtui viikoiksi ja sitten mulla oli yhtäkkiä jäljellä vain muutamia täyteen ahdettuja päiviä, hyvin vähän suunnitelmia tulevalle ja liian monta hyvästiä. Se kaikki tuli ihan yhtäkkiä. Ja sitten mä olin jo tienpäällä rinkkoineni vailla suurtakaan hajua siitä missä ollaan ja minne ollaan matkalla. Suunnan puuttuminen ei vaivannut pätkän vertaa, mutta henkisesti oltiin heikolla pohjalla. Miksi mä lähdin ja kenelle mä tätä matkaa teen? Ja sitten mä löysin itseni eräänä aamuna juoksemasta viimeisellä minuutilla Beijingin junaan. Ja täällä mä olen taas.
Mulla on tapana aina luvata kirjoittaa kaikesta, mutta koskaan en lupauksiani pidä, joten kirjoitettakoot nyt sitten ihan kaikesta ilman minkäänlaista järjestystä tai logiikkaa. Viime kuukausista, siitä mitä musta on tullut, tulevaisuudesta, Kiinasta, elämästä täällä ja siitä miten pirun vaikea lähteä ja hyväksyä että jokin mikä on niin olennainen osa sua, jokin mikä on antanut ja vaikuttanut sun elämään niin paljon on nyt jäämässä taakse. Eli siis ihan kaikesta.
Aika tarkalleen vuosi sitten istui nakkikioskin nurkassa tyttö lukien taolaisuudesta ja päntäten siinä välissä kiinaa. Tytöllä ei ollut minkään valtakunnan ideaa siitä minne ollaan matkalla tai mitä tulee tapahtumaan ja sekös se vasta jännää olikin. Koko elämä oli edessä ihan erilaisena kuin koskaan ennen ja mikä vaan oli mahdollista. Kaiken piti muuttua, olla uutta ja hienoa. Piti rikkoa kaikki rajat ja juosta niin kauas ja pitkään kuin henki kulkee. Tunsin olevani niin loputtoman vapaa kun astuin lentokentällä turvatarkastukseen. En ollut kiinni enää yhtään missään. En surrut sitä mitkä jää taakse pätkääkään, mutta olin niin niin onnessani kaikesta tulevasta.
Shanghai. Mä saavuin sinne sydän täynnä toiveita ja odotuksia. Mä rakastuin siihen kaupunkiin. Mun elämäni yksi ikimuistoisempi hetkiä on kun näin suurkaupungin valot ensimmäistä kertaa. Muistan miten mun henki oli pakahtua. Mä tapasin ihan tajuttoman hienoja ihmisiä joilla kaikilla oli ihan käsittämättömän hienoja unelmia. Mä keräsin kasan muistoja ja hetkiä, joita en koskaan tule unohtamaan. Ne teki mut niin onnelliseksi, ylpeäksi itsestäni. Ne hetket sai mut tuntemaan olevani niin täydellisen elossa. Yhtäkkiä mä pystyin mihin vain. Yhtäkkiä musta tuli yksi niistä ihmisistä joka ei vain unelmoinut vaan loi ne kaikki unelmat todeksi. Se oli ihan käsittämättömän ihmeellistä. Sen ihmeellisyyden takia multa kesti useampi kuukausi huomata, ettei kaikki ollutkaan niin hyvin. Että vaikka mä rakastin sitä kaupunkia niin palavasti mulla ei ollut siellä hyvä olla. Mun oli maailman vaikeinta löytää ystäviä mun työaikataulujen takia ja vaikka mä rakastin mun pilalle hemmoteltuja tyttöjä ei mulla ollut mitään keinoa kommunikoida vanhempien kanssa. Tappelin viikkoja mun järjestön kanssa ennenkuin san viimein mahdollisuuden lähteä Beijingiin. Siihen kaupunkiin mistä mä unelmoin alusta saakka.
Ja sitten mä saavuin Beijingiin ja kaikki, mistä en koskaan ollut edes osannut uskaltaa haaveilla, tuli yhtäkkiä toteen. Beijing teki mut niin käsittämättömän onnelliseksi ettei mulla ole sanoja edes kuvailla sitä. En mä osaa selittää mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä mulla vain oli kaikki mitä elämältä tarvitsin. Mulla oli niin käsittämättömän hyvä olla. En uskonut, että mikään voisi koskaan tehdä mua onnellisemmaksi. En tiedä tuleeko mikään tekemäänkään. En mä saanut sitä mitä mä lähdin Kiinalta alunperin hakemaan, en lähellekään. Mä sain jotain paljon enemmän. Kun mä lähdin Kiinaan mä päästin irti ihan kaikesta siitä mitä mä olin. Mä päätin lakata pelkäämästä elämää ja valintoja ja heittäytyä vaan kaiken vietäväksi. Se heittäytyminen antoi mulle ihan helvetin paljon. Toisaalta se myös otti myös paljon. Joinakin hetkinä mä olen palannut miettimään mitä jos. Mitä jos en olisikaan heittäytynyt? Että oliko se sen arvoista. Kysymyksiä joihin en koskaan saa vastauksia. Mitään muuta vastauksia kuin sen, että Kiina teki mut onnelliseksi.
Kiinassa olo on saanut mut miettimään ihan helvetin paljon kaiken tarkoitusta. Pienten asioiden syy ja seuraus -suhdetta. Sitä miten jokainen teko ja päätös vaikuttaa niin paljon elämään, mutta myös sitä miten kaikki väärät ja huonotkin päätökset johtaa juuri siihen elämään mikä sulla on edessä. En mä ole ollut täällä joka päivä onnellinen. Oon tehnyt ihan helvetin tyhmiä asioita, joita oon katunut järjettömästi jälkeenpäin. Niin paljon että ne on vaikuttanut mun päivittäiseen elämään ja ihan koko hyvinvointiin. Mä oon miettinyt että mikä tän kaiken tarkoitus on ollut. Että miksi mä päädyin tekemään mitä tein ja jopa hetkellisesti että onko tää kaikki ollut sen arvoista. Mä on miettinyt että mistä nää elämän vihreellisyydet on peräisin. Ja sitten lopulta ymmärtänyt, että ihan siitä elämästä itsestään. Se on elämä joka sattuu. Että kun on niin täydellisen elossa kipu tulee jossain vaiheessa väkisinkin kuvaan. Ei kukaan saa elää täydellistä elämää. Jokainen tekee jossain vaiheessa väriä valintoja. Joskus sattuu. Mä uskon kuitenkin vakaasti siihen, että ne väärät ratkaisut on kaiken sen elämän arvoisia. Kun tekee oikein, saa elämältä paljon hyvää ja on onnellinen tulee väkisinkin vastaanottamaan kipua. Mä koen sen kivun kuitenkin mieluiten tietäen, että mä elin ja nautin ihan helvetin paljon. Sen sijaan että olisin pelännyt jokaista liikettä ja ratkaisua. Tehnyt vain oikeita, mutta pelännyt jokaisen puolesta. Koska ei sellainen elämä mun silmissä ole minkään arvoista.
Kun mun aika Beijingissä läheni loppuaan mulla oli todella sekavat fiilikset. Mä olin ihan käsittämättömän innoissani ja onnellinen mun tulevasta reissusta. Reppureissaaminen Aasiassa oli ollut mun unelma jo vuosien ajan ja nyt se oli vihdoin käymässä toteen. Jos mahdollista vielä hienompana kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Mä olin lähdössä yksin keskelle todellista Kiinaa. Musta oli tulossa se tyttö joka ei pelännyt vaan otti ja lähti. Se oli mun unelma. Ja sitten todellisuus iski vasten kasvoja.
Mun viimeinen kuukausi Beijingissä oli mun parasta aikaa täällä. Mä asuin kaverien nurkissa ja nautin elämästä, ihan siitä tavallisesta arjesta itsestään. Mulla oli ympärillä maailman hienoimpia ihmisiä. Elin maailman hienoimpia päiviä tietäen ettei niissä ollut mitään erikoista, mutta että ne olivat kaikki mulle kuitenkin todella erityisiä. Tapasin usia ihmisiä. Rakastuin Beijingiin vielä vähän enemmän. Tein matkavalmisteluja mutten kuitenkaan. Istuin vielä viimeisenä yönä puhelimen ääressä googlettamassa mahdollisia hostelleja ensimmäisessä kaupungissa. Ei se haitannut. Mä olin valmis hyppäämään tuntemattomaan ja sinne mä tosiaan hyppäsin. Mutta ei se tuntematon mua häirinnyt vaan se, että mun piti hyvästellä mun koko elämä täällä tietäen, että kun mä matkojen jälkeen palaisin Beijingiin mulla ei olisi täällä enää mitään.
Mä en ole koskaan elämässäni itkenyt niin paljon kun viimeisen viikon aikana Beijingissä. Mä itkin vessoissa, metroissa, kaupungilla kävellessäni. Se iski aina yhtäkkiä. Jokainen kerta vakuutin itselleni että se tulisi kaikki olemaan sen arvoista, koska se reppureissu oli mun unelma. Tuli viimeinen viikonloppu. Vielä viimeisenä iltana sain kokea yhden hienoimmista hetkistä Beijingissä, kun mun vuosia kestänyt haave tuli toteen. Ja sitten tuli se viimeinen aamu. Kun mä en osannut katsoa ketään silmiin tuntematta kipua. Kun mä jotenkin onnistuin pidättelemään kyyneliä hyvästien verran ja sitten metrossa juna-asemalle kaikki vain hajosi käsiin. Sen piti olla edelleen kaiken arvoista. Vaikka mä olin täysin hysteerinen koko matkan juna-asemalle ja vielä koko ensimmäisen junamatkan mä toistelin yhä itselleni kuinka kaikki tulisi olemaan sen arvoista. Kului päiviä. Tapasin hienoja ihmisiä, vierailin aivan uskomattoman upeissa paikoissa. Kului lisää päiviä. Kiina yllätti mut joka päivä kauneudellaan. Mulla oli kuitenkin joka päivä henkisesti niin paha olla, että se söi mua enemmän kuin mikään koskaan elämässä. Kului viikko ennenkuin mä vihdoin ymmärsin ettei mun matka ollut sen kaiken arvoista. Että vaikka mun matka olisi ollut kuinka upea se ei koskaan olisi ollut sen jokaisena hetkenä koetun tuskan ja Beijingissä vielä olevan elämän arvoista. Joten mä päätin palata.
Ihmiset kertoivat olevansa pahoillaan. Jokainen kertoi, ettei se haitannut etten pystynyt mun matkaan. En mä ymmärtänyt miksi ne pahoitteli. Miksi ne pyyteli anteeksi päätöstä joka teki mut niin onnelliseksi. Koska mä nauroin ja hymyilin jokaisen hetken junalipun ostosta lähtien aina Beijingiin saapumiseen saakka. Mä tiesin että kaikki tulisi olemaan taas täydellisen hyvin. Ja kaikki tuli. Mun uskomattoman hieno unelma ei käynyt toteen, mutta mä opin myös ymmärtämään että kaikella on paikkansa, myös niillä unelmilla. Jonain päivänä mä toteutan matkani Kiinan halki. Nyt mulla oli kuitenkin olemassa jotain paljon arvokkaampaa. Kesän lopussa kaikki on poissa, mulle tärkeimmät ihmiset on kadonneet eikä Kiina tule koskaan olemaan sama. Siihen asti, tai ainakin muutaman viikon verran vielä, mä haluan nauttia siitä mitä mulla täällä on. Ja uskokaa tai älkää, viimeisten viikkojen aikana mä olen saanut kokea täällä vielä niin paljon uutta. Mä olen tavannut upeita ihmisiä ja saanut ihan tajuttoman hienoja kokemuksia. Mun ihmissuhteet on syventyny vielä ihan huomattavasti. Sain tilaisuuden sanoa hyvästejä ihmisille, joita en muuten olisi tullut enää kohtaamaan. Se kaikki oli paljon mun matkaa arvokkaampaa.
Musta on ollut hirvittävää ja hirvittävän upeaa huomata, että mä oon löytänyt toiselta puolelta maailmaa ihmisiä, joiden hyvästeleminen tuottaa niin kovaa kipua. Ihmisiä, joiden läsnäolon puuttuminen luo niin kovaa henkistä kipua että se sattuu. Mä en lähde valehtelemaan. Mä en ole koskaan eläessäni tuntenut mitään vastaavaa. Mulle oli okei jättää Suomi taakseni. Sinne jäi tärkeitä ihmisiä. Sinne jäi mulle arvokkaita asioita. Mutta niitä ei voinut ottaa multa pois. Tai olisi voinut, tavallaan, mutta kaikki mun elämässä oli silti olemassa Suomessa, yhden valtion rajojen sisäpuolella. Nyt kun mä lähden kaikki on palasina ympäri maailmaa. Mulla on ja tulee aina olemaan Beijing. Tää on mun koti, paikka jossa on ihan täydellisen hyvä olla ja jonne tuun aina haluamaan palata. Ja tulen palaamaan. Mutta silloin lähes kaikki mitä mulla on Beijingissä tulee olemaan ihan jossain muualla. Useilla mantereilla. Nää ihmiset täällä ymmärtää mua niin täydellisen hyvin. Ne ei tunteneet mua vuosia sitten, ne ei tiedä minkälainen ihminen mä silloin olin. Ne kuitenkin tuntee mut nyt ja mä uskon että vain sillä on mulle merkitystä. Koska mä olen paljon enemmän aito ja paljon enemmän ihminen kuin silloin joskus. Nää ihmiset tietää mut, ne tietää kaiken mun elämästä täällä, kaiken siitä millainen ihminen mä olen tällä hetkellä. On ihan maailman eniten väärin miettiä, että kohta kaikki on kaukana. Että kohta sanotaan se viimeinen heihei viimeisille ihmisille ja sitten mä olen yksin keskellä paikkaa joka oli joskus koti, mutta tuntuu tällä hetkellä paljon vähemmän siltä kuin Beijing.
Mua ahdistaa ajatus siitä, että kukaan ei tule ymmärtämään millaista osaa Kiina mun elämässä pelaa. Miten paljon se on vaikuttanut muhun, mun tulevaisuuteen ja elämään ihan yksinään. Mua ärsyttää aina lukea, miten kokemukset x ja y on muuttaut mua niin paljon ja olen ihan uusi ihminen nyt, mutta kyllä kai se sitten niin vaan menee. Mä olen kokenut, nähnyt ja tuntenut ihan liikaa ollakseni ihminen, jolla näistä ei tuntemuksista ei ole mitään käsitystä. Mun ajatusmaailmoja on rikottu ja uudelleenrakennettu niin tiuhaan, että paluu entiseen ei ole mahdollinen. Mä en tiedä näkyykö se muutos ulospäin lainkaan. Ehkä mä olen päällisin puolin ihan samanlainen. Ehkä se on hyvä niin. Koska joinain päivinä musta tuntuu että mä olen liian radikaalin erilainen ollakseni suomalainen. Mutta ehkä mä en olekaan suomalainen, ainakaan ihan täysin. Mä tykkään kun multa kysytään kotipaikkaa. Vastaan aika usein Beijing.
Mä lähden huomenna jälleen. Mun tällä erää viimeiselle reissulle Kiinaan. Mä olen tienpäällä kolme viikkoa ja palaan sitten kahdeksi päiväksi Beijingiin. Ja sitten lennän Suomeen. Se on maailman pelottavin ajatus. Hiljaisuus ja tyhjyys. Enkä mä edes tiedä yhtään mitä mä siellä teen. Enkä kuinka kauan. Mutta sinne mennään. Onneksi mulla on vielä 23 päivää.
Katsotaan miten käy.
